Väsyttää raakasti edelleen. Tulin eilen (=maanantaina, mutta on edelleen nettiongelmia) kotiin Ruotsin
reissulta ja niin kuin olisi suurempikin aikaeroväsymys. Yöunet tuppaa
tuollaisilla matkoilla jäämään aina normaalia lyhyemmiksi, niin ilmankos sitten
jälkeenpäin väsyttää. Paikanpäällä jaksoi kyllä ihan hyvin.
Olihan tuokin aika ihmeellinen viikko. Moni ihminen sai
varmasti rohkaisua ja innostusta, lohdutusta ja kehotusta parannukseenkin. Oli
pieni katuevankeliointisessio, josta tuli kaikille valtavan hyvä mieli ja
muuten sitten paljon raamattutunteja ja rukousta. Jumala teki niin kaikenlaista
että eihän sitä todellakaan voi tietää kaikkea että mitä oikeasti tapahtui.
Oman osuutensa vain.
Itse pidin puheenvuoroja joka päivä. Ja kieltämättä olen
ollut iloinen rohkaisevasta palautteesta. Paikalla oli useita sellaisia, jotka
eivät tunne minua ja siksi jotkut kommentit olivat aika riemastuttavia: Eräs
rouva kysyi, missä raamattukoulussa opetan. Toinen oli äärimmäisen yllättynyt
kuullessaan, etten ole minkään seurakunnan palkattu työntekijä. Kolmas oli ollut
liki vakuuttunut siitä, että minulla on tutkinto teologisesta tiedekunnasta.
Neljäs tiedusteli miltä nettisivulta voi kuunnella puheitani. Väkisinkin
meinasi naurattaakin :)
Onneksi on arki. Jotenkin tuollaisen viikon jälkeen ei voi
muuta todeta. Tasapainon säilyttäminen on edelleen tosi vaikeaa, kun tulee
hyvää palautetta. On vaikea joskus suhtautua siihen. Kun haluaa ottaa tietysti
palautteen vastaan, mutta toisaalta liikkuu aina sillä vaarallisella alueella,
että se voi nousta jotenkin hattuun tai muuten vie ajatukset vain omaan
itseensä – pois itse asiasta. Toisaalta taas, jos en saisi mitään palautetta,
saattaisin helposti heittää heti hanskat tiskiin ja todeta, ettei minun ole
tarkoitettu puhua kenellekään. Toki tiedän, että se mikä on hyvää, tulee aina
Jumalalta. Vain se voi puhutella. Haluaisi olla kanava sille. Omalla
persoonallaan. Mutta tosiaan arki on nyt taas hyvää tasoitusta. Ei ole ainakaan
pelkoa, etteikö huomaisi omaa raadollisuuttaan, omaa syntisyyttään. Ei ole
kauheasti pelkoa, että jotain nousisi hattuun.
Juttelin Ruotsissa puheissa muiden aiheiden lisäksi kanoista
ja lampaistakin. Tuntui että moni koki nuo eläinten kautta tulleet jutut hyvin
puhuttelevia. Se tuntui itsestä jotenkin suorastaan koskettavalta. Vaikka olen
tykännyt paljon eläimistä, on niiden pitämisessä ollut aina myös se syy, että
”kun ei ole muutakaan”. Olisin halunnut elämältä noinakin vuosina paljon muuta
kuin kanoja, ja tuntuu että oli vain kanat. Oli paljon sisäistä pahaa oloa,
paljon yksinäisyyden tunnetta, paljon toivottomuutta. Ja kanat aivan kuin
ainoana henkireikänä. Sitten Jumala puhuikin niin paljon kanojen kautta. Ja
nyt, muutaman vuoden jälkeen, samaiset kanat kaakattavat Ruotsissa ja ihmiset
saavat iloa niistä. Eräs sisar kirjoitti laulunsanat, jotka alkoivat ”Herra
kanasensa niitylle ajoi” (en muista enempää sanoja..) Että ei sitten ihan
välttämättä olisi osannut ajatella, että tämmöistäkin voi tapahtua. Tässähän on
suorastaan pakko jo todella alkaa uskoa siihen, että Jumala tietää sittenkin
parhaiten.
On kyllä vielä vähän nuppi sekaisin tuosta viikosta, kun
tapahtumaa ja kaikkia erilaisia asioita ja kohtaamisia on ollut niin paljon. Ja
erikoisia uusia mahdollisia askeleitakin. Tarjottiin nimittäin mahdollisuutta
lähteä Keniaan käymään ensi vuoden puolella. Sitä tässä nyt melkein eniten
ihmettelen. Eli siis rukoilen johdatusta ja Jumalan tahdon tapahtumista ja
oikeiden henkilöiden lähtöä. Kaipaakohan ne kanajuttuja siellä..?
Kana ruotsalaisessa Löfstadin linnassa.
