Jotenkin syksy tuntuu jo niin vahvasti. Olisin kyllä voinut
ottaa enemmän lämpimiä päiviä tälle kesälle, mutta se meni nyt näin. On taas
vähän ihmeissään syksyn edessä. Millaisia rutiineja tähän syksyyn muodostuu?
Joidenkin harrastusten aloittamista jo odotan. Ja liikunnan suhteen olen taas
suurten suunnitelmien, mutta kovin epävarmojen toteutuspäätösten edessä. Mitä
jaksan tänä syksynä? Kuinka nyt voin? En oikein tiedä. Viime syksynä yritin
aloittaa liian monia harrastuksia. Nyt suhtautuu paljon varovaisemmin omaan
jaksamiseen.
Viime viikonloppu meni naistenpäivillä. Kyllä siitä hyvä
mieli jäi ja monet vaikuttivat tyytyväisiltä pois lähtiessään. Jotenkin Jumala
oli rohkaissut tulijoita ja antanut iloa. Vaikutti siltä, että nekin asiat
joita itse puhuin, olivat olleet jotenkin semmoista, mikä oli antanut kuulijoille
jotakin. Ja itse sai sitten muiden puheiden, rukousten ja keskustelujen kautta
jotakin, mikä teki hyvää.
Keskityin mielessäni nyt niin etukäteen noihin
naistenpäiviin, etten ehtinyt murehtia puintien aloittamisia. Kävikin sitten
niin että samana päivänä kun illalla oli lähtö Ruotsiin (naistenpäivät oli
siellä), niin kävin hakemassa kosteusnäytteen spelttipellolta. Kosteus oli 17 %
eli puintivalmista ja sitten päädyinkin juuri ennen lähtöä nostelemaan painavia
peräkärrynlaitoja ja siirtelemään traktoreita. Piti oikein keskittyä ettei nyt
venäytä selkäänsä tai menetä hermojansa juuri lähdön edellä. Puinti sitten alkoi
poissa ollessani ja takaisin tultuani päädyin liki heti puimurin rattiin.
Sinänsä oli kyllä kiitollinen olo, että speltit saatiin hyvälaatuisia pois.
Nyt kun nuo naistenpäivät on ohi, tuntuu että tosiaan arki
on alkamassa. Jotenkin miettii taas kovasti omaa elämäänsä, tätä arkea jossa
joku suru ja kaipaus edelleen jyllää. Kaikkea sitä miettii – että puolisonko ja
perheen puutteestako tämä johtuu. Ja sitten kuitenkin epäilee edelleen kovasti
kykyään perhe-elämän haasteisiin. Toisaalta haluaisi oman lapsen ja toisaalta
oma sisäinen lapsi huutaa edelleen jotain omaa hätäänsä, että itsekeskeisyys on
edelleen niin kovassa mitassa. Epäilee kykyjään jaksaa huolehtia toisista, kun
ei jaksa huolehtia itsestäkään. Miettii, että kuinka jaksaisi kuunnella toisen
parkuja, kun itsekin haluaisi vielä parkua omaa hätäänsä. Kuinka hyväksyä
täysin toisen persoona, kun ei hyväksy omaansakaan. Kuinka kunnioittaa toisen
tahtoa, kun ei tunnista omia rajojansakaan. Kuinka pitää puolensa, kun on
tottunut antamaan helposti periksi, mutta katkeroituen. Kuinka kasvaa omaan
rooliin, eikä elää toisen kautta. Kuinka sanoa mitä tarvitsee, kun häpeää
tarpeitaan.
Näiden kysymysten kanssa lähden syksyyn. Ja koitan vain
opetella luottamista Jeesukseen joka päivä. Toivon, että Hän tulisi
läheisemmäksi ja rakkaammaksi. Että voisin uskaltaa elää. Elää Jeesukselle,
ettei tarvitsisi hävetä uskoakaan. Että saisi tulla ulos kuoresta Jeesuksen ja
oman persoonansa kanssa.
On erikoista, että Jumala voi Henkensä kautta antaa
puhuttavaa Jeesuksesta ja ylipäänsä Raamatusta ihmiselle, jonka oma luottamus
Jumalaan on niin heiveröinen. Mutta Pyhä Henki sitäkin tekee. Usein siinä
itsekin oppii jotain kun puhuu toisille. Silti nyt on ihan jees, ettei ole
tiedossa ihan heti mitään varsinaista puhumistilaisuutta, koska stressaan
niitäkin, vaikkei tarvitsisikaan. Nyt vain katsellaan, mitä Jumala arjessa
tekee.
