Olipas kamala päivä. Oikein perinteinen
masennusahdistuspäivä. On niin ankeaa kun tällaisia vieläkin tulee. Kun luulee,
että ahdistuspäivät olisivat jo ohi ja sitten kuitenkin niitä edelleen pukkaa.
Herätessäni aamulla oli heti väsynyt ja oikein tympeä olo.
Ajatukset kiertyivät heti tiettyyn ikävään muistoon, josta en ole päässyt
vieläkään irti. Raivosin Jumalalle, kuinka hän oli sallinut tämän asian
tapahtua elämässäni. Raivoaminen helpotti. Jotenkin koin Jumalan puhuvan, että
vain Jeesus on täydellinen – ei kukaan muu ihminen. Jotenkin mieltä rauhoitti,
että sai rääkyä Jumalalle ja Hän kestää sen eikä suutu takaisin.
Mieli ei kuitenkaan kirkastunut kokonaan. Seuraavaksi oli
vuorossa itsensä pakottaminen maatilalle. Joskus aamupäivisin en vain haluaisi
lähteä. Ja sitten on kuitenkin sellainen olo, että on pakko. En koe voivani
soittaa ja sanoa, että nyt ei huvitakaan tulla. Raahaudun paikalle ja olen
ankeana siellä. Vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kun en osaa toimia
toisinkaan. Masennusta taisi tänään lisätä vielä hiukkasen se, että olen viime
päivinä lukenut evankelista Reinhard Bonnken huippumielenkiintoista elämäkertaa.
Määrätietoisena Jumalan kutsua noudattaen hän lähti Saksasta 27-vuotiaana
Afrikkaan. Itse koen olevani tuhansilla kahleilla sidottu maatilaan ja sen
ihmissuhteisiin, etten pysty ottamaan juuri mitään niistä askeleista mitkä
näkisin tärkeiksi. Joku muu syö kaikki voimat. Suhteessa Jumalaankin minua
ihmetyttää, että vaikka olen ollut uskossa jo 12 vuotta ja monia asioita on
tapahtunut ja olen nähnyt Jumalan muuttavaa voimaa, meillä maatilalla ei ole
muuttunut yhtään mikään. Ne asiat, jotka ovat olleet vaikeita lapsuudessani ja
nuoruudessani, ovat hyvin vaikeita edelleen. Jumala auttaa kyllä käytännön
asioissa, mutta se raskaus ja ahdistus mikä minulla siellä on, on koko ajan edelleen,
enemmän tai vähemmän. Ainoa helpotus, mikä itselle on tullut, on se, etten enää
asu siellä.
Sitten minulle ehdotettiin spelttimaan olkien silppuamista
kesantosilppurilla. En pystynyt tunnistamaan haluanko mennä vai en, vaan menin
velvollisuudentunteesta. Ja sitten taas nyppi enkä jaksanut olla kovinkaan
kauaa. Olin masentunut siellä traktorissa. Harmittaa niin paljon, kun ei
uskalla sanoa mitä oikeasti ajattelee. Sisään on jäänyt piilovihaa. Se
masentaa. Mietin siellä traktorissa, että pitäisiköhän minun sitten kumminkin
tänäkin syksynä yrittää hakeutua jollekin terapeutille. Haluaisin tällä kertaa
jutella miehen kanssa. Mutta ainakaan tällä hetkellä en tiedä ketään
miespuolista sielunhoitoterapeuttia tässä lähistöllä. Voi olla, että niitä on,
mutta en tiedä näin äkkiseltään ketään. Suomessa on joitain tunnettuja
kristittyjä miesterapeutteja, ja joskus olen haaveillut heidän asiakkaaksi
pääsystä. Mutta en minä nyt kovinkaan kauas aikonut terapeutille mennä. Eli
pitää katsoa miten johdattuu tämä asia. Muutenkaan en haluaisi enää
maksulliseen terapiaan (tai ainakaan niin maksulliseen, kuin missä olin viime
talvena).
Mietin paljon omaa ja maatilan kohtaloa - menneisyydessä ja
tulevaisuudessa. Se on niin iso ja raskas taakka. Aivan liian raskas minulle.
En ymmärrä kuinka tuollainen on voinut tulla osakseni. Enkä ymmärrä pitäisikö
minun yrittää irrottautua siitä vai onko minulla osani siinä jatkossakin.
Vaikka se on raskas taakka, en osaa irrottautuakaan enkä tiedä mitä sitten
tekisin jos irrottautuisin. Lisäksi tuntuisi järjettömältä jättää 77-vuotiaita
vanhempia tässä tilanteessa. Kuitenkaan en pysty auttamaankaan, kun olen niin
huonossa mielentilassa ja täysin epämotivoitunut koko ajan. Mikään ei ole
muuttunut kymmenessä vuodessa. Silloin surin niin kamalan vanhoja 67-vuotiaita
vanhempiani ja ajattelin tilanteen olevan sietämätön. En käsitä kuinka kauan
tämä sietämättömyys kestää.
En ole voinut koskaan muuta kuin ajatella, että Jumala tuo
avun. Minä en voi kuin odottaa että Jumala tuo avun. Jeesus, auta meitä. Jonain
päivänä haluaisin vielä kertoa Jumalan ihmeestä tässä asiassa.
”Minun osani on
Herra, sanoo minun sieluni; sentähden minä panen toivoni häneen.” (Valit. 3:24)
