Sunnuntaita. Kirjoitan vielä vaikka tuntuu, että olen ollut
tänään jo liikaa tietokoneella. Nyt netissä olo kuitenkin taas onnistuu hyvin,
kun viime torstaina kävi korjaaja. Jotain ongelmaa oli kerrostalon kaapeleissa.
Enää ei pätki.
Tänään olen valmistellut jonkun verran juttuja, mitä kerron
ensi viikonlopun naistenpäivässä. Kyllä minä siihen sitten lupauduin menemään.
On kyllä ollut pieni ja väsynyt olo sen asian suhteen. Välillä innostun,
välillä lässähdän. Jotenkin koen riittämättömyyttä. Olen todennäköisesti
tilaisuuden nuorin ja suurin osa on isoäitejä. Ei siinä muuten mitään, mutta
tällä naiseuden saralla en koe voivani olla antamassa mitään sellaista mitä
haluaisin olla antamassa. Raamatusta voin kyllä jakaa jotakin ja niinhän se
sitten meneekin. Jokainen sillä osalla kun Jumala on antanut. Se lienee puheidenikin
pääsanoma.
Oikeasti kohtaan kovasti keskeneräisyyteni tässä asiassa.
Haluaisin olla niin paljon avoimempi, kuin mitä nyt olen. En koe tarpeeksi
suurta sisäistä turvallisuuden tunnetta, että voisin puhua täysin avoimesti
erilaisissa tilanteissa – pelko vetää jotenkin persoonan kapeaksi. On niin
paljon vielä pintakiiltoa, jota haluaa ylläpitää – pintaa, joka on niin
tiukassa monien ihmisten edessä, kyvyttömyyttä olla heikko. Persoonaa
piilottelee edelleenkin häpeän hämärissä, pelon kahleissa. Silti tuntuu
hyvältä, että valo paistaa ja paljastaa asioita. Vaikka sitten pelkoa ja
häpeää.
Jotenkin on niin pieni olo elämän edessä. Lapsuuden ja
nuoruuden pelot vellovat mielessäni edelleen. Ja nyt pitäisi uskaltaa todeta,
että ne ovat vain pelkoja, eivät absoluuttinen totuus tai ennuste tulevalle.
Että ne eivät kerro siitä mitä elämäni tulee olemaan, vaikka olen sellaista
nähnytkin. Että minun on mahdollista valita toisin. En voi elää, jos jään
vanhaan. Joku osa kaipaa jo kuoriutua, joku osa haluaa vielä lymyillä.
Viimeisen vuoden aikana eteeni on ilmestynyt valtava
lähi-ihmissuhteen pelko. Epäilen, että se on ollut olemassa kauan aikaa, mutta
en ole huomannut sitä, kun olen jotenkin kiertänyt sen. Olen esimerkiksi huomannut,
että pelkään suunnattomasti tutustua kehenkään yhtään omanikäiseeni vapaaseen mieheen
henkilökohtaisella tasolla. Pelkkä ajatuskin ahdistaa ja näen heti vikoja ja
virheitä keksiäkseni itselleni syitä, miksi en tutustuisi. Oikeasti en vain
pysty. Joku lienee joskus ihmetellyt ja minä itsekin, että miksei Jumala anna
minulle puolisoa. Todellisuus on kuitenkin se, etten ole koskaan sellaista edes
rukoillut. Olen pelännyt niin paljon, etten ole edes oikeasti halunnut. Jotenkin olen tiennyt,
ettei minulla ole eväitä siihen avoimuuteen, mitä se edellyttäisi. Olen joutunut
kehittämään vahvan kyvyn elää yksin, ja tuntuu, etten osaa toista strategiaa.
Näillä alueilla on niin paljon kaikkea, joista haluaisi
puhua, mutta joista jakaminen on niin vaikeaa. Ymmärrän asioiden syitä ja
seurauksia, mutta silti häpeä kietoutuu moneen kohtaan ja siksi puhuminen on
niin vaikeaa. Aivan kuin sielunvihollinen nauraisi minulle, että nämä asiat,
oma persoonallisuus ja naiseus ja omana itsenä oleminen olisi pitänyt tajuta jo
20 vuotta sitten ja kyllä se on aivan idioottia niitä nyt kellekään vatkata –
ei se enää onnistu – ketään ei voisi vähempää kiinnostaa.
