Kenia

Katselin Yle Areenasta elokuvan Suomen Marsalkka. Suurin kiinnostus katsomiseen oli se, että elokuva on tehty Keniassa. Kuvittelin näkeväni enemmänkin kenialaista maisemaa, mutta sellaisia kuvauksia ei kuitenkaan ollut paljoa. On kuitenkin hassua, kuinka joskus kun alkaa ajatella jotain uutta asiaa, siihen törmääkin sitten useasti. Niin kuin nyt tähän Keniaan. Tuntuu, että jatkuvasti kuulee jotain asioita Keniasta, vaikka aiemmin ei ole kuullut sieltä muka juuri mitään. Että nyt sitten tämä elokuvakin oli tehty juuri siellä ja sen takia Kenia on esillä.

Kaksi kuukautta sitten tuli esiin tämä mahdollisuus lähteä ensi tammikuussa Keniaan. Se jäi rukousaiheeksi ja sellaisena se on pysynyt – konkreettisia päätöksiä kenenkään lähtemisestä ei ole tehty. Toivoisin, että jotain liikettä siinäkin jutussa jo alkaisi olla, mutta eipä se minun kiirehdinnästäni etene. Rukoilen, että jotenkin Jumala selvästi osoittaisi ketkä sinne lähtevät. Safarille ja Mombasaan lähtisin kyllä mielelläni ihan huvin vuoksi, mutta tässä reissussa retkikohteet olisivat kaiketi enemmän jossain slummien puolella, joten jotenkin toivoisi semmoista johdatuksen tuntua lähtöpäätöksiin. 

Vuosi sitten syksyllä minua kosketti uutisissa erityisesti Somalian tilanne. Siellä oli paha nälänhätä ja maa sissien hallinnassa (ongelmia on tietysti edelleen). Valtavat väkijoukot joutuivat jättämään kotinsa ja kävelemään pitkiä ja vaarallisia matkoja päästäkseen naapurimaissa oleviin pakolaiskyliin. Olin kosketettu näistä kertomuksista, erityisesti niistä joista naiset olivat joutuneet kaiken muun tuskan lisäksi vielä raiskauksen uhreiksi näillä kauheilla pakomatkoillaan. Sama järkyttävä kärsimys ja pelko jatkuivat myös aivan täyteen ahdetuilla pakolaisleireillä. En voi oikeastaan ymmärtää, miten ihminen voi selvitä tällaisesta tuskasta. Rukoilin jonkun verran näiden ihmisen puolesta.

Tänä syksynä hätkähdin kovasti, kun Suomen Kuvalehdestä luin Afrikan nälänhädästä. Silloin tajusin, että suurin näitä somalipakolaisia täyttävä leiri, Dadaab, onkin Keniassa. Jotenkin koko juttu tuli taas kovin lähelle. Muutenkaan en ole oikein osannut ajatella, että Keniassa on nälänhätää. Olen pitänyt sitä jotenkin kehittyneempänä maana verrattuna johonkin muuhun, mutta lehdessä kerrottiin sielläkin olevan 2,2 miljoonaan ihmistä ruoka-avun varassa ja 250 000 vakavasti aliravittua.

Jotenkin tuo nälänhätä on niin surullinen asia ja johtuu pohjimmiltaan ihmisen itsekkyydestä ja ahneudesta. Rahaa käytetään aseisiin eikä ruokaan ja toisaalta maailman kaikki ruoka riittäisi kaikille, jos olisi vain halua oikeasti sen jakamiseen. Mutta kun ihmisten sydämet ovat kylmät, ei ole tarpeeksi yritystä tehdä asialle mitään. Pörssikurssien lasku on aina suurempi uutinen kuin nälänhätä.

Minulla ei ole harmainta aavistusta miten mitenkään voisi vaikuttaa siihen, että jonkun vaikka Keniassa ei tarvitsisi kärsiä nälästä. Siksi ei ole aavistustakaan, koska ajatukseni pääsääntöisesti pyörivät 100 % itseni ympärillä, enkä ole yhtään tällaista asiaa ajatellut. Rakkaus on semmoinen että kyllähän niitä keinojakin löytyy, jos haluaa että niitä löytyy. Vaan miten voisi tyhjentää oman viljasiilonsa Dadaabin pakolaisleiriin..?

Varmasti olisi aika lailla silmiä avaavaa mennä Keniaan. En ole koskaan ollut missään vastaavassa paikassa, ja jos yritän kuvitella millaista siellä menee varmasti aikalailla pieleen. 

Nähtäväksi ja rukouksiin jää, miten tämä matka-asia etenee. 

P.S. Hauska yksityiskohta löytyi Kenian vaakunasta. Mikäpäs muu kuin kukkohan se siellä. :)

Ollako vai eikö olla

Yllätin itseni eilen soittamasta puhelua erään avoinna olevan työpaikan johdosta. Paikka oli jo kuitenkin täytetty, ettei sitä tarvinnut sen pidemmälle miettiä. Paitsi, että sittenkin tuli mietittyä tosi paljon työelämään liittyvää taas kerran. Tavallaan se on yksi asia, mikä tässä pyöriin koko ajan mielessä – suhde työhön ja tekemiseen ylipäätään. Olen siinä ollut heikoilla aina.

Kai sitä hiukan enemmän on tullut virtaa elämään, kun edes miettii yhtään töihin menemistä. Ajatuksenani on ollut, että jos voisi olla jotain työtä noin 5-10 tuntia viikossa. Enempää en haluaisi. Ja sen mitä teen, pitäisi olla mielekästä eikä saisi olla stressaavaa, koska muuten voimat valuvat taas ihan loppuun. Haluaisi tehdä jotain sellaista, mistä tulee rohkaisevia kokemuksia että minä sittenkin pystyn tähän ja pystyn olemaan töissä eikä päinvastoin. Mutta en kyllä sitten yhtään tiedä, mistä mitään tällaista tekemistä voisi saada, kun kaikki työ tuntuu mielessäni niin vaativalta. Semmoista työelämäitsetuntoa minulla ei ole oikein koskaan ollut. Ihan hetkittäin vain. Tässä kohtaa tunnen olevani kovasti hukassa. 

Työ, jota yllättäen kysyin, oli MS-tautia sairastavan ihmisen henkilökohtaisen avustajan tehtävä. Viikkotunteja olisi ollut noin 8, mikä kuulosti hyvältä eikä ilmoituksessa ollut mitään koulutusvaatimuksia. Ajattelin, että jos avustettava henkilö olisi ollut jotenkin kiva ihminen, työ olisi voinut olla kovin antoisaa. Täysin pyyteettömänä auttajana en ollut soittamassa, vaan heti ajattelin että jos henkilö on joku rasittava valittajatyyppi, en todellakaan ala juttuun. Soittaessani tämä ihminen vastasi puhelimeensa hieman oudosti ”joo..” ja itse ajattelin sillä hetkellä jo heti että ”joo, ei..”. Mutta sitten kävi vielä ilmi, että tehtävä oli jo täytetty vaikka hakuaikaa olikin jäljellä. Että se episodi loppui yhtä lyhyesti kuin oli alkanutkin ja olin ihan kiitollinen. Tottakai rukoilin koko ajan Jumalan johdatusta tässä jutussa ja hyvä näin. Mutta olin kuitenkin iloinen huomatessani edes jotain kiinnostusta tämmöisestä asiasta tiedustelemiseen.

Olen lukemassa parhaillaan Raimo Mäkelän kirjaa ”Murtunutta hän ei muserra” (2006). Kirjassa on ollut erittäin hyvää asiaa mm. ihmisen suhteesta työhön ja siihen liittyvistä vääristymistä. Tunnistan itsessäni erittäin helposti näitä vääristymiä, jotka ovat johtaneet uupumiseen. Yksi perusajatus on tavallaan niin itsestään selvyys, mutta kuitenkin niin iso kompastuskivi: tekemisen kuuluu lähteä olemisesta eikä oleminen tekemisestä. Kuinka helposti haluaakaan määrittää itsensä ja arvostuksensa tekemisensä kautta. Olen töissä, olen siis arvokas. Teen töitä jotta minusta pidettäisiin ja täyttäisin jonkun mitan. Työelämä ei kuitenkaan täytä arvokkaana olemisen tyhjiötä eikä kukaan oikeasti rakasta ketään aidosti sen takia että tämä tekee jotakin työtä. Jotain näennäistä huomiota voi saada ja siksi aikansa yrittää ja yrittää, mutta lopulta työelämän motiivien ollessa nämä loppu tulee. Tai tuli ainakin minulle. Nyt rukoilen että löytyisi uusia motiiveja. Että voisi ajatella olevani arvokas ja rakastettu ihan näin omana itseni ja että se tekeminen kumpuaisi sitten jostakin halusta tehdä jotain eikä siksi että se tuntuu ulkoiselta pakolta, jota ilman en ole hyväksytty.

Olen siinä mielessä hyvässä tilanteessa, että taloudellisesti minulla ei ole suurta painetta työelämään (=maatilan ulkopuoliseen palkkatyöhön) juuri nyt. Aikaa kuitenkin olisi ja olisihan mielekäs tekeminen suuri asia elämässä. Mutta vieläkään ei ole sydämestä noussut sitä juttua, että mikä se mielekäs tekeminen olisi. Elämässäni olen pitkään kuvitellut, että joskus jostain ulkopuolelta vain tulee se joku juttu, joka on minulle räätälöity ja sitten tajuan että vau, tämä se on ja pääsen kerralla kaikista vanhoista kuvioista eroon. Nyt kyllä ajattelen, että tuo on ollut jokseenkin naiivia. Toki edelleen voidaan joskus pyytää johonkin, mutta yhtä lailla Jumala voi muokata sisimpääni niin että minulle tulee halu ja voima tehdä jotain. Tällä hetkellä en voisi kuvitella mitään ulkopuoleltakaan tulevaa mistä voisin valtavasti innostua. Tuntuu että on väsynyt kaikkeen yrittämällä tehtyyn. Olen pitkään ajatellut, että olisi niin hienoa puhua ihmiselle Raamatun asioita. Nyt olen tehnyt sitäkin jonkun verran enkä ole siitäkään saanut valtavan suurta tyydytystä. En kai, koska etsin rakkautta edelleen väärästä paikasta – kunniaa ja arvostusta tekemisen kautta. Olen saanut joitain kyselyjä puhumaan jonnekin juttuihin ensi vuonna ja nekin meinaavat vähän ahdistaa. Haluaisin mennä, mutta rakkaudesta eikä mistään muusta syystä. Motiivit seikkailevat siellä ja täällä ja niiden juuret istuvat ylpeyden sitkeässä maaperässä. Silloin ei ole levollista oloa ja ylpeyden sekä itsekkyyden seurauksena tulee epäonnistumisen pelko ja suorittamisen paine.

Sitä ylpeyttä on kyllä saanut huomata itsessään syvimpään saakka. Läpeensä syntiä kaikki motiivit. Alkaa jo huokailla Paavalin tavoin: ”Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:24) Kovin on hidasta tämä Jeesuksen edessä nöyrtyminen ihan oikeasti. Itsekkyytensä on tässä kovasti löytänyt. Ja armoa taas lisää.

Päivät kuluvat sitten edelleen maatilalla hengaillessa, tietokoneella istumisesta, sohvalla makaamisesta ja lukemisesta, liikunnasta, raamattupiireistä, ajattelusta, rukouksesta. Onhan tämä monilta osin sitä mitä olen kaivannutkin, levollisempaa elämää. Kunpa vain osaisi antaa sille levolle luvan mennä syvimpään saakka eikä tarvitsisi ajatella että kyllä tässä kuitenkin jotain enemmän tarvitsisi tehdä. Tehdä, tehdä, tehdä. Kunpa päässä soisi olla, olla, olla. Olla hyvä semmoisena kuin on. Kun olisi syvä lepo sielussa, voisi fyysisesti olla aktiivinen eikä henkisesti väsyisi, vaikka tekisi paljonkin asioita. Herra, itse en pysy muuttamaan itseäni. Auta sinä.

”Ottakaa minun (Jeesus) ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.” (Matt. 11:29)

Angry bird, osa II

1 vuosi ja 4 kuukautta sitten (etsin päivän kalenterista) olin eräässä hengellisessä tilaisuudessa ja pyysin sen jälkeen siellä yhtä ihmistä rukoilemaan puolestani. Jumala puhuu usein rukouksessa tämän ihmisen kautta ja tuolloinkin sain aika paljon sellaista rohkaisevaa sanaa, joka koski elämääni. Yksi asia, mikä jäi silloin erityisesti ihmetyttämään, oli jotenkin tähän tapaan: ”Korkki poksahtaa aikanaan pois, kun on painetta tarpeeksi”. Jäin vähän pelkäämäänkin, että missähän minä nyt sitten oikein kuohahdan ja menetänkö yhtäkkiä julkisella paikalla hallintani tai jotain. Olen kyllä tottunut siihen, että Jumala ei vaikuta pahoja asioita eikä pelottele, joten ei tuokaan asia sillä lailla jäänyt vaivaamaan, mutta kuitenkin jäi mieleen ja sitten jo unohtui.

Viime aikoina tuo asia on taas noussut mieleen, koska olen jotenkin alkanut melkein toivoa, että se voisi jo tapahtua. Tuntuu, että alkaa olla perin väsynyt omaan itsekontrolliin. Olen välillä huomaavinani, että olen niin voimaton siksi, että jotenkin pitää käyttää paljon energiaa kasassa pysymiseen. Tänäänkin mietin taas hetkellisesti, että pitäisikö hankkiutua kuitenkin johonkin terapiaan, koska voimat eivät tunnu palautuvan. Sitten ajattelin, että varmasti sillä, että yksinkertaisesti jossain tilanteessa vain huutaisin jollekin, enkä pitäisi enää mitään kontrollia, pääsisin paljon nopeammin (ja halvemmalla..) paljon parempaan lopputulokseen kuin taas jollakin terapiasarjalla. Mutta tietysti ensin tarvitsee pystyä antamaan itselleen lupa siihen huutamiseen. Pitää olla se uskallus huutaa ja näyttää tunteensa, ennen kuin voi huutaa. Jos ei voi kuvitella että huutaisi, silloin ei huuda. Ja paha olo jää sisään. Sen kanssa sitten eletään päivästä toiseen ja voimat ovat vähäiset.

En tiedä, miten tilanteet etenevät. Haluaisin uskaltaa näyttää tunteitani, että voisi olla oma itsensä ja tulla ulos kuoresta. En yhtään tiedä kelle ja missä tilanteessa tulen huutamaan. Haluaisin huutaa sille, joka aiheutti tämän minun viimeisen suuren tuskani vuosi sitten. Otin sen kaiken vihan vain itseeni kun en uskaltanut näyttää vihastumista ulos. Vastaavia juttuja löytyy tietysti vuosien varrelta isompia ja pienempiä. Lopulta elämä menee vain sen varjelemiseen, ettei mitään aggressiota herättävää tapahtuisi, koska kaikki sellainen kääntyy itseen. En kuitenkaan haluaisi elää loppuelämääni näin. Tämä aggression kääntyminen itseen on esimerkiksi yksi syy, miksi en ole missään vaiheessa avannut mahdollisuutta kommenteille tässä blogissa. En olisi kestänyt yhtään negatiivista palautetta, vaan masentunut niistä. Samalla tietysti jää positiiviset kommentit saamatta ja kommunikointi ylipäätään. Näin se sitten toimii elämässä muutenkin – jää eristyksiin kun joutuu varomaan niin paljon.

Haluaisin kuitenkin joskus vielä olla toisenlainen tässä suhteessa. Pystyä ottamaan vastaan negatiivisiakin asioita ilman että masennun niistä. Haluaisin vielä joskus julkisesti puhuakin jotain Raamattuun ja Jeesukseen liittyvistä asioita, ja silloin pitäisi myös pystyä vastaanottamaan terveellä tavalla monenlainen palaute. Ilman että heti heittää pyyhkeen kehään ja vaipuu masennukseen, kun joku ei satu tykkäämään. Olen lukenut kirjoja terveen aggression persoonaa suojaavasta vaikutuksesta, mutta tarvitaan sisäistä vahvuutta ja tiettyä turvallisuuden tunnetta, että sellainen voi tulla todeksi. Raamattukin kehottaa siihen sanoilla: ”Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö. Älkää antako auringon laskea vihanne yli.” (Ef. 4:26) Tarkoitus siis olisikin näyttää vihastuksensa ja sitten sopia asia vielä saman päivän aikana, ettei se jää painumaan mielen syviin kerroksiin yön aikana. Tällainen joka heti ottaa itseensä vihastuttavan asian, ei edes tajua vihastuvansa, mutta niin siinä sitten kuitenkin vaan käy.

Monilla vihastumisen näyttämisen lisäksi liikunta toimii tapana purkaa aggressioita ja toivottavasti minäkin vielä joskus pääsen siihen. Kun on ihan tukossa negatiivisista asioista, ei jaksa tehdä mitään hikiliikuntaakaan. Olen tässä nyt kuitenkin kovin vakaissa aikeissa hommata kuntosalille kuukausikortin ja katsoa mitä sellainen sessio toisi tullessaan. Vaikkei korkki olekaan vielä poksahtanut pois, on positiivista edes jossain asioissa huomata muutosta ja kiinnostusta toimintaan. Huomaan myös ajattelutavan muutosta itsessäni verrattuna jo pelkästään tekstiin joka kirjoitin reilu vuosi sitten vähän samasta aiheesta http://munavaikana.blogspot.fi/2011/07/angry-bird.html . Siinäkin tunnistan vihan, mutta en oikeastaan uskalla vielä ajatella, että voisin näyttääkin sitä jollakin tavalla jossain tilanteessa, kirjoitan vain, että toivoisin Jumalan ottavan sen (pitkäkestoisen vihan) pois. Kai sitä sitten pikkuhiljaa kuitenkin vahvistuu, vaikka ulospäin ei paljon näykään. 

Että joo, räjähdystä odotellessa. Tulivuoren purkautumisvaroitus annettu. Koska lienee sitten tapahtuukin.

Valoa tunnelin päässä

Muutama hehtaari olisi enää puimista jäljellä pellolla. Jos se sieltä tämän viikon aikana tulisi kerätyksi. Puimurinkin pitäisi taas olla kunnossa, kun sillä kävi tänään hoitaja antamassa vierihoitoa pellolla asti. Eilen nimittäin kun olin puimassa ja yhdessä kulmassa vaihtamassa pakkia päälle, niin ei tapahtunutkaan mitään. Siis peruutusvaihde meni päälle, mutta mitään peruutusta ei tapahtunut. Eikä sitten mennyt enää eteenpäinkään. Diagnoosi oli, että vetoakseli meni poikki ja sitä oli sitten tänään siellä korjaajat korjaamassa. Että jos nyt sitten vihdoinkin ne loputkin jyvät sieltä tulisi. 

Tietyllä lailla syksy ei ole ollut kauhean raskas, kun puintikausi on ollut niin katkonaista - aina sadetta pari päivää välissä. Toisaalta sitten taas olen väsynyt, kun jotenkin olen siinä jotenkin kiinni – tuntuu etten voi tehdä niitä asioita mitä haluaisin, ennen kuin puinnit on ohi. Näihin liittyviä tunteita ja ajatuksia olen miettinyt paljon. Toivon, että tulevan talven aikana jotain voisi taas mennä eteenpäin. Vastuullisuutta ja itsenäistymistä. Että itsellä loksahtelisi kohdilleen jotakin tajuamisia. Maatilan tilanne on niin haastava, kun toisaalta se on vanhempieni koti ja toisaalta se on työpaikka. Ja nämä asiat ovat sujuvasti sekaisin. Jos esitän toivomusta, että voisi toimia itsenäisemmin omalla työpaikallani, eräs henkilö kokee, että olen häätämässä häntä pois omasta kodistaan. Toisaalta tämä henkilö haluaisi tehdä paljon vähemmän töitä, mitä nykyään tekee, mutta koska hän on aina paikalla ja rutiinit ja roolit pyörivät vanhaa ikiaikaista rataansa, hän kokee velvollisuutenaan kuitenkin tehdä hyvin paljon. Ja näin yksi on taakkoittunut ja toinen turhautunut. Ja tämä vain yhtenä esimerkkinä. Mutta ei minun tästä aiheesta nyt edes pitänyt kirjoittaakaan.

Kuitenkin on ollut ihan hyvääkin fiilistä. Jotakin sukelluksia uskon perusasioihin. Sellaiseen, minkä monet ovat kokeneet ja mistä monet puhuvat, mutta mistä itse on ollut vähän pihalla kuin lumiukko. Asioihin, jotka tietää, mutta joita ei kuitenkaan ole niin omalle kohdalle kokenut. Maistiaisia armosta. Se on ollut hienoa.

Tuossa joku päivä lukiessani jotain tajusin vain yhtäkkiä, että olen läpeensä syntinen. Siis ihmisluontoni, ihan minä itte, olen kokonaan syntinen. Motiivit, omat ajatukset, kaikki mikä on minua, on syntistä. En ole tähän asti oikein osannut nähdä sitä aiemmin niin syvälle. Olen tiedostanut jotain osa-alueita, mutta en oikeastaan kokonaista syntisyyttä. Kun sen tajusi omalle kohdalle, niin sitten päälle tajusi heti paljon syvemmin Jumalan armon. Kun on kokonaan syntinen, todella tarvitsee Jeesusta. Rakkaus Jeesukseen tuli heti paljon suuremmaksi. Tämä oli jotakin hienoa ja tiedostan, etten pysty tätä alkuunkaan kunnolla selittämään. Mutta niin ovat monet ihmiset hehkuttaneet kuinka hienoa on saada ymmärtää syntisyytensä ja Jeesuksen veren arvo. Tavallaan pääsi ymmärtämään itsekin sitä hehkutusta ja hienoutta.  Jotenkin tuli kevyt olo. Ei tarvitse itse yrittää mitään. On käsittämätöntä, että paras fiilis tulee siitä, että tajuaa että on paha. Mutta kun se homma ei sitten tosiaan jääkään siihen omaan pahuuteen, vaan se avaa tajuntaa Jeesukselle. Sitä veren voimaa se varmasti on, mistä uskovat kautta vuosisatojen ovat voimansa saaneet. Armosta. Siinä haluaisin nyt kellua.

En yhtään ihmettele, että moni sanoo elämänsä käännekohdan olevan kun tajusi läpeensä oman syntisyytensä. Sen jälkeen ei tarvitse enää syytellä muita. Eikä itseään. Eikä tarvitse katsella menneeseen, vaan saa alkaa katsella Jeesukseen. Elää tässä hetkessä. Ei tarvitse yrittää olla hyvä ja kiltti. Saa vapautua tuntemaan kaikkia tunteita. Saa alkaa olla ihminen eikä tarvitse yrittää olla joku hyvä. Saa kokea Jeesuksen rakkautta ja hyväksyntää sellaisena kuin on. Tajuaa, ettei tarvitse millään tekemisellään yrittää miellyttää Jumalaa tai pitää jotain kuorta omasta paremmuudestaan.  Kaikki nämä tajuamiset lisäävät valtavasti sielun rauhaa. Tuntuu, että pääsee jonnekin alkulähteelle. Nöyryyttä tulee kuin itsestään.

Onneksi Jumala toimii koko ajan. Uutta versoaa, vaikkei sitä itse näekään. Saa vain opetella hyväksymään että nykyinen olosuhde on kuitenkin paras juuri tähän tilanteeseen. Kovin on hidas oppija, mutta opettaja ainakin on itse Rakkaus ja Kärsivällisyys.

”Mutta sen ajan kuluttua minä, - , nostin silmäni taivasta kohti, ja minun järkeni palasi. Ja minä kiitin Korkeinta, minä ylistin ja kunnioitin häntä, joka elää iankaikkisesti.. Nyt minä, - , kiitän, ylistän ja kunnioitan taivaan kuningasta; sillä kaikki hänen työnsä ovat totiset ja hänen tiensä oikeat. Ja hän voi nöyryyttää ne, jotka ylpeydessä vaeltavat.” (Dan. 4: 32,34)

Niin kypsynyt raakile

”Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.” (Fil. 4:13) Eräs uskova ystäväni laittoi tänä aamuna tekstiviestillä tämän Raamatunpaikan ja se oli kyllä niin Jumalan Hengessä lähetetty viesti häneltä. Päivä oli hyvin vaikea ja takkuinen, että tämä rohkaisu ja lohdutus oli kovin arvokas. On aina niin ihmeellistä kun vaikealla hetkellä saa jonkun sanan, mikä osuu kohdalle. Jotenkin tulee tunne, että vaikka on vaikeaa, Jumala on kuitenkin tässä kaikessa mukana – ei ole hylännyt, tuntui miltä tuntui.

Olen niin jotenkin järkyttävän kypsynyt ja väsynyt jo tämän syksyn puinteihin. Tuntuu, ettei tästä tule loppua ollenkaan. Usein tähän mennessä syksyä on jo kaikki laarissa, mutta tämän kesän viileyden tähden kaikki valmistui niin kovin hitaasti ja vieläkin on puolet pellossa. Toki on hienoa, että nyt on ollut puintikelejä, mutta ihan minä itse vain olen jo taas aivan ränsistynyttä ylikypsää kauraa. Tänään puin aivan poikkeuksellisen kamalaa peltoa. Siinä olisi pitänyt olla hernettä ja hiukan kauraa, mutta siinä oli pääasiassa valvattia, ohdaketta ja juolavehnää sekä lisäksi kauraa ja hiukan hernettä. Herneeseen oli varmaankin tullut jokin tauti ja se jäi kovin surkeaksi. Jos nyt muutenkaan ei ole ollut mieliala aivan fantastinen pellolla, niin tuossa puidessa nyt ainakin ehti ajatella jo vaikka mitä: luomuviljelyn lopettamista, peltojen vuokraamista, peltojen myymistä, omaa irrottautumista maatilasta ja niin edelleen.. Mihinkään lopputulokseen en kyllä tokikaan tullut. Halusin vain pois katselemasta sitä kauhistavaa näkyä. 

Eilen kirjoittelin itselleni ylös mitä hyviä ja huonoja puolia maatilalla olemisessa on. Puolitoista vuotta sitten kirjoittelin vastaavaa listaa syistä jäädä silloiseen työpaikkaani ja syistä lähteä sieltä. Sen listan jälkeen tapaus oli selvä. Tämä maatilaselvitys ei ole yhtään samalla lailla selvä. Ihmissuhdeasiat ovat tässä paljon syvemmällä eikä toisaalta ole näköpiirissä vaihtoehtojakaan. Vaikka haluaisin erilaista elämää ja uskon että päästäkseen aloittamaan uutta, pitää myös irrottautua vanhasta, en nyt vain kunnolla näe edelleenkään muuta kuin päivästä toiseen eläminen tässä tilanteessa. Jotenkin vain olla tässä ja kypsyä tässä johonkin suuntaan. En osaa unelmoida edelleenkään mistään tekemisestä. Edelleenkin haaveilen vain siitä että olisi hyvä olla, turvallinen ja hyväksytty olo, lepo ja rauha sisimmässä, ettei tarvitsisi pakottaa itseään mihinkään eikä pelätä mitään. Ja matkustaa haluaisin – seurassa, jossa on hyvä olla. Siinä on se, mitä osaan toivoa.

Monenlaisia juttuja mietin. Erityisen paljon suhteita vanhempiini ja omaa käyttäytymistäni, joka on jäänyt lapsen tasolle. Nämä ovat tosi isoja juttuja ja prosessit niin kesken, etten pysty paljon kertomaan, kun en itsekään kunnolla tajua. Jotenkin vain käyttäydyn useasti ja ainakin heti vaikeamman tilanteen tullen kuin pikkulapsi. Pelkään kuin lapsi ja etsin jatkuvasti (ja turhaan) turvallisuutta muista ihmisistä. Suutun kuin lapsi kykenemättä ilmaisemaan sanallisesti tunteitani. En ota vastuuta itsestäni vaan muut ovat syyllisiä tilanteeseeni. Jään jumiin aivan kuin asioita vain tapahtuisi minulle ilman että pystyn vaikuttamaan niihin mitenkään. Tajuan nämä käyttäytymismallit ja tunnen vellovaa toivon ja toivottomuuden sekamelskaan. Toisaalta tuntuu liki mahdottomalta, että voisi alkaa käyttäytyä toisin vuosikymmeniä urautuneissa malleissa. Toisaalta helpottaa kuitenkin, että edes näkee jotain uudella lailla. Ja koska kuitenkin Jumala on niin paljon minulle jo tehnyt, on sekin toivo, että vielä Hän voi minua muuttaa ajattelemaan ja toimimaan terveen aikuisen tavoin. Varsinkin kun vielä juuri näitä ajatellessani sain tekstiviestin: ”Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.”

Paavali kertoo omaa kasvuprosessiaan: ”Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.” (1 Kor. 13:11) Itse jään kypsyttämään itsessäni vastaavaa: kun tulin naiseksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.  Etsimään sitä, mikä pitää hylätä lapsen maailmassa. Ettei tarvitsisi enää olla toisten armoilla, vaan Jumalan armo riittää. Että saisi turvan Jumalan hyväksynnästä eikä tarvitsisi etsiä sitä enää ihmisiltä. Saan seurata Jeesuksen opetuksia, en sukujeni historioiden kohtaloiden seurauksia, en heidän ajatusmaailmojaan. Ajatusmaailmani on toki pitkälle muovautunut ympäristöni vaikutteiden seurauksena, mutta kuitenkin toivon että suuntani olisi ilon ja vapauden suunta. Jeesuksen suunta. Vaikka askeleet ovatkin varmasti hyvin hitaita ja pieniä. Eihän niitä oikein meinaa itsekään huomata. Mutta kuitenkin. Vaikka ulospäin ei aina mitään huomaakaan, sisäinen ihminen vahvistuu kuitenkin - pakko uskoa - rikkaruohopellollakin. Näillä mennään ja taas on yksi päivä illassa.

”Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu.” (2. Kor. 4:16)