”Kaikki minä voin
hänessä, joka minua vahvistaa.” (Fil. 4:13) Eräs uskova ystäväni laittoi
tänä aamuna tekstiviestillä tämän Raamatunpaikan ja se oli kyllä niin Jumalan
Hengessä lähetetty viesti häneltä. Päivä oli hyvin vaikea ja takkuinen, että
tämä rohkaisu ja lohdutus oli kovin arvokas. On aina niin ihmeellistä kun
vaikealla hetkellä saa jonkun sanan, mikä osuu kohdalle. Jotenkin tulee tunne,
että vaikka on vaikeaa, Jumala on kuitenkin tässä kaikessa mukana – ei ole
hylännyt, tuntui miltä tuntui.
Olen niin jotenkin järkyttävän kypsynyt ja väsynyt jo tämän
syksyn puinteihin. Tuntuu, ettei tästä tule loppua ollenkaan. Usein tähän
mennessä syksyä on jo kaikki laarissa, mutta tämän kesän viileyden tähden
kaikki valmistui niin kovin hitaasti ja vieläkin on puolet pellossa. Toki on
hienoa, että nyt on ollut puintikelejä, mutta ihan minä itse vain olen jo taas
aivan ränsistynyttä ylikypsää kauraa. Tänään puin aivan poikkeuksellisen
kamalaa peltoa. Siinä olisi pitänyt olla hernettä ja hiukan kauraa, mutta siinä
oli pääasiassa valvattia, ohdaketta ja juolavehnää sekä lisäksi kauraa ja
hiukan hernettä. Herneeseen oli varmaankin tullut jokin tauti ja se jäi kovin
surkeaksi. Jos nyt muutenkaan ei ole ollut mieliala aivan fantastinen pellolla,
niin tuossa puidessa nyt ainakin ehti ajatella jo vaikka mitä: luomuviljelyn
lopettamista, peltojen vuokraamista, peltojen myymistä, omaa irrottautumista
maatilasta ja niin edelleen.. Mihinkään lopputulokseen en kyllä tokikaan
tullut. Halusin vain pois katselemasta sitä kauhistavaa näkyä.
Eilen kirjoittelin itselleni ylös mitä hyviä ja huonoja
puolia maatilalla olemisessa on. Puolitoista vuotta sitten kirjoittelin
vastaavaa listaa syistä jäädä silloiseen työpaikkaani ja syistä lähteä sieltä.
Sen listan jälkeen tapaus oli selvä. Tämä maatilaselvitys ei ole yhtään samalla
lailla selvä. Ihmissuhdeasiat ovat tässä paljon syvemmällä eikä toisaalta ole
näköpiirissä vaihtoehtojakaan. Vaikka haluaisin erilaista elämää ja uskon että
päästäkseen aloittamaan uutta, pitää myös irrottautua vanhasta, en nyt vain kunnolla
näe edelleenkään muuta kuin päivästä toiseen eläminen tässä tilanteessa. Jotenkin
vain olla tässä ja kypsyä tässä johonkin suuntaan. En osaa unelmoida
edelleenkään mistään tekemisestä. Edelleenkin haaveilen vain siitä että olisi
hyvä olla, turvallinen ja hyväksytty olo, lepo ja rauha sisimmässä, ettei
tarvitsisi pakottaa itseään mihinkään eikä pelätä mitään. Ja matkustaa
haluaisin – seurassa, jossa on hyvä olla. Siinä on se, mitä osaan toivoa.
Monenlaisia juttuja mietin. Erityisen paljon suhteita
vanhempiini ja omaa käyttäytymistäni, joka on jäänyt lapsen tasolle. Nämä ovat
tosi isoja juttuja ja prosessit niin kesken, etten pysty paljon kertomaan, kun
en itsekään kunnolla tajua. Jotenkin vain käyttäydyn useasti ja ainakin heti
vaikeamman tilanteen tullen kuin pikkulapsi. Pelkään kuin lapsi ja etsin
jatkuvasti (ja turhaan) turvallisuutta muista ihmisistä. Suutun kuin lapsi
kykenemättä ilmaisemaan sanallisesti tunteitani. En ota vastuuta itsestäni vaan muut
ovat syyllisiä tilanteeseeni. Jään jumiin aivan kuin asioita vain tapahtuisi minulle
ilman että pystyn vaikuttamaan niihin mitenkään. Tajuan nämä käyttäytymismallit
ja tunnen vellovaa toivon ja toivottomuuden sekamelskaan. Toisaalta tuntuu liki
mahdottomalta, että voisi alkaa käyttäytyä toisin vuosikymmeniä urautuneissa
malleissa. Toisaalta helpottaa kuitenkin, että edes näkee jotain uudella
lailla. Ja koska kuitenkin Jumala on niin paljon minulle jo tehnyt, on sekin
toivo, että vielä Hän voi minua muuttaa ajattelemaan ja toimimaan terveen
aikuisen tavoin. Varsinkin kun vielä juuri näitä ajatellessani sain
tekstiviestin: ”Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.”
Paavali kertoo omaa kasvuprosessiaan: ”Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen
mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on.” (1 Kor. 13:11)
Itse jään kypsyttämään itsessäni vastaavaa: kun tulin naiseksi, hylkäsin minä
sen, mikä lapsen on. Etsimään sitä, mikä
pitää hylätä lapsen maailmassa. Ettei tarvitsisi enää olla toisten armoilla,
vaan Jumalan armo riittää. Että saisi turvan Jumalan hyväksynnästä eikä
tarvitsisi etsiä sitä enää ihmisiltä. Saan seurata Jeesuksen opetuksia, en sukujeni
historioiden kohtaloiden seurauksia, en heidän ajatusmaailmojaan.
Ajatusmaailmani on toki pitkälle muovautunut ympäristöni vaikutteiden seurauksena,
mutta kuitenkin toivon että suuntani olisi ilon ja vapauden suunta. Jeesuksen
suunta. Vaikka askeleet ovatkin varmasti hyvin hitaita ja pieniä. Eihän niitä oikein
meinaa itsekään huomata. Mutta kuitenkin. Vaikka ulospäin ei aina mitään
huomaakaan, sisäinen ihminen vahvistuu kuitenkin - pakko uskoa - rikkaruohopellollakin.
Näillä mennään ja taas on yksi päivä illassa.
”Sentähden me emme
lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä
uudistuu.” (2. Kor. 4:16)
