Viime aikoina tuo asia on taas noussut mieleen, koska olen
jotenkin alkanut melkein toivoa, että se voisi jo tapahtua. Tuntuu, että alkaa
olla perin väsynyt omaan itsekontrolliin. Olen välillä huomaavinani, että olen
niin voimaton siksi, että jotenkin pitää käyttää paljon energiaa kasassa
pysymiseen. Tänäänkin mietin taas hetkellisesti, että pitäisikö hankkiutua
kuitenkin johonkin terapiaan, koska voimat eivät tunnu palautuvan. Sitten
ajattelin, että varmasti sillä, että yksinkertaisesti jossain tilanteessa vain huutaisin
jollekin, enkä pitäisi enää mitään kontrollia, pääsisin paljon nopeammin (ja
halvemmalla..) paljon parempaan lopputulokseen kuin taas jollakin terapiasarjalla.
Mutta tietysti ensin tarvitsee pystyä antamaan itselleen lupa siihen
huutamiseen. Pitää olla se uskallus huutaa ja näyttää tunteensa, ennen kuin voi
huutaa. Jos ei voi kuvitella että huutaisi, silloin ei huuda. Ja paha olo jää
sisään. Sen kanssa sitten eletään päivästä toiseen ja voimat ovat vähäiset.
En tiedä, miten tilanteet etenevät. Haluaisin uskaltaa
näyttää tunteitani, että voisi olla oma itsensä ja tulla ulos kuoresta. En yhtään
tiedä kelle ja missä tilanteessa tulen huutamaan. Haluaisin huutaa sille, joka
aiheutti tämän minun viimeisen suuren tuskani vuosi sitten. Otin sen kaiken
vihan vain itseeni kun en uskaltanut näyttää vihastumista ulos. Vastaavia
juttuja löytyy tietysti vuosien varrelta isompia ja pienempiä. Lopulta elämä
menee vain sen varjelemiseen, ettei mitään aggressiota herättävää tapahtuisi,
koska kaikki sellainen kääntyy itseen. En kuitenkaan haluaisi elää
loppuelämääni näin. Tämä aggression kääntyminen itseen on esimerkiksi yksi syy,
miksi en ole missään vaiheessa avannut mahdollisuutta kommenteille tässä
blogissa. En olisi kestänyt yhtään negatiivista palautetta, vaan masentunut niistä.
Samalla tietysti jää positiiviset kommentit saamatta ja kommunikointi
ylipäätään. Näin se sitten toimii elämässä muutenkin – jää eristyksiin kun
joutuu varomaan niin paljon.
Haluaisin kuitenkin joskus vielä olla toisenlainen tässä
suhteessa. Pystyä ottamaan vastaan negatiivisiakin asioita ilman että masennun
niistä. Haluaisin vielä joskus julkisesti puhuakin jotain Raamattuun ja
Jeesukseen liittyvistä asioita, ja silloin pitäisi myös pystyä vastaanottamaan
terveellä tavalla monenlainen palaute. Ilman että heti heittää pyyhkeen kehään
ja vaipuu masennukseen, kun joku ei satu tykkäämään. Olen lukenut kirjoja
terveen aggression persoonaa suojaavasta vaikutuksesta, mutta tarvitaan
sisäistä vahvuutta ja tiettyä turvallisuuden tunnetta, että sellainen voi tulla
todeksi. Raamattukin kehottaa siihen sanoilla: ”Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö. Älkää antako auringon laskea
vihanne yli.” (Ef. 4:26) Tarkoitus siis olisikin näyttää vihastuksensa ja
sitten sopia asia vielä saman päivän aikana, ettei se jää painumaan mielen
syviin kerroksiin yön aikana. Tällainen joka heti ottaa itseensä vihastuttavan
asian, ei edes tajua vihastuvansa, mutta niin siinä sitten kuitenkin vaan käy.
Monilla vihastumisen näyttämisen lisäksi liikunta toimii
tapana purkaa aggressioita ja toivottavasti minäkin vielä joskus pääsen siihen.
Kun on ihan tukossa negatiivisista asioista, ei jaksa tehdä mitään
hikiliikuntaakaan. Olen tässä nyt kuitenkin kovin vakaissa aikeissa hommata
kuntosalille kuukausikortin ja katsoa mitä sellainen sessio toisi tullessaan. Vaikkei
korkki olekaan vielä poksahtanut pois, on positiivista edes jossain asioissa
huomata muutosta ja kiinnostusta toimintaan. Huomaan myös ajattelutavan
muutosta itsessäni verrattuna jo pelkästään tekstiin joka kirjoitin reilu vuosi
sitten vähän samasta aiheesta http://munavaikana.blogspot.fi/2011/07/angry-bird.html
. Siinäkin tunnistan vihan, mutta en oikeastaan uskalla vielä ajatella, että
voisin näyttääkin sitä jollakin tavalla jossain tilanteessa, kirjoitan vain,
että toivoisin Jumalan ottavan sen (pitkäkestoisen vihan) pois. Kai sitä sitten
pikkuhiljaa kuitenkin vahvistuu, vaikka ulospäin ei paljon näykään.
