Yllätin itseni eilen soittamasta puhelua erään avoinna
olevan työpaikan johdosta. Paikka oli jo kuitenkin täytetty, ettei sitä
tarvinnut sen pidemmälle miettiä. Paitsi, että sittenkin tuli mietittyä tosi
paljon työelämään liittyvää taas kerran. Tavallaan se on yksi asia, mikä tässä
pyöriin koko ajan mielessä – suhde työhön ja tekemiseen ylipäätään. Olen siinä
ollut heikoilla aina.
Kai sitä hiukan enemmän on tullut virtaa elämään, kun edes
miettii yhtään töihin menemistä. Ajatuksenani on ollut, että jos voisi olla
jotain työtä noin 5-10 tuntia viikossa. Enempää en haluaisi. Ja sen mitä teen,
pitäisi olla mielekästä eikä saisi olla stressaavaa, koska muuten voimat
valuvat taas ihan loppuun. Haluaisi tehdä jotain sellaista, mistä tulee
rohkaisevia kokemuksia että minä sittenkin pystyn tähän ja pystyn olemaan
töissä eikä päinvastoin. Mutta en kyllä sitten yhtään tiedä, mistä mitään
tällaista tekemistä voisi saada, kun kaikki työ tuntuu mielessäni niin
vaativalta. Semmoista työelämäitsetuntoa minulla ei ole oikein koskaan ollut. Ihan
hetkittäin vain. Tässä kohtaa tunnen olevani kovasti hukassa.
Työ, jota yllättäen kysyin, oli MS-tautia sairastavan ihmisen
henkilökohtaisen avustajan tehtävä. Viikkotunteja olisi ollut noin 8, mikä
kuulosti hyvältä eikä ilmoituksessa ollut mitään koulutusvaatimuksia.
Ajattelin, että jos avustettava henkilö olisi ollut jotenkin kiva ihminen, työ
olisi voinut olla kovin antoisaa. Täysin pyyteettömänä auttajana en ollut
soittamassa, vaan heti ajattelin että jos henkilö on joku rasittava valittajatyyppi,
en todellakaan ala juttuun. Soittaessani tämä ihminen vastasi puhelimeensa hieman
oudosti ”joo..” ja itse ajattelin sillä hetkellä jo heti että ”joo, ei..”.
Mutta sitten kävi vielä ilmi, että tehtävä oli jo täytetty vaikka hakuaikaa
olikin jäljellä. Että se episodi loppui yhtä lyhyesti kuin oli alkanutkin ja
olin ihan kiitollinen. Tottakai rukoilin koko ajan Jumalan johdatusta tässä
jutussa ja hyvä näin. Mutta olin kuitenkin iloinen huomatessani edes jotain
kiinnostusta tämmöisestä asiasta tiedustelemiseen.
Olen lukemassa parhaillaan Raimo Mäkelän kirjaa ”Murtunutta
hän ei muserra” (2006). Kirjassa on ollut erittäin hyvää asiaa mm. ihmisen
suhteesta työhön ja siihen liittyvistä vääristymistä. Tunnistan itsessäni
erittäin helposti näitä vääristymiä, jotka ovat johtaneet uupumiseen. Yksi
perusajatus on tavallaan niin itsestään selvyys, mutta kuitenkin niin iso
kompastuskivi: tekemisen kuuluu lähteä olemisesta eikä oleminen tekemisestä.
Kuinka helposti haluaakaan määrittää itsensä ja arvostuksensa tekemisensä
kautta. Olen töissä, olen siis arvokas. Teen töitä jotta minusta pidettäisiin
ja täyttäisin jonkun mitan. Työelämä ei kuitenkaan täytä arvokkaana olemisen
tyhjiötä eikä kukaan oikeasti rakasta ketään aidosti sen takia että tämä tekee
jotakin työtä. Jotain näennäistä huomiota voi saada ja siksi aikansa yrittää ja
yrittää, mutta lopulta työelämän motiivien ollessa nämä loppu tulee. Tai tuli
ainakin minulle. Nyt rukoilen että löytyisi uusia motiiveja. Että voisi
ajatella olevani arvokas ja rakastettu ihan näin omana itseni ja että se
tekeminen kumpuaisi sitten jostakin halusta tehdä jotain eikä siksi että se
tuntuu ulkoiselta pakolta, jota ilman en ole hyväksytty.
Olen siinä mielessä hyvässä tilanteessa, että
taloudellisesti minulla ei ole suurta painetta työelämään (=maatilan
ulkopuoliseen palkkatyöhön) juuri nyt. Aikaa kuitenkin olisi ja olisihan
mielekäs tekeminen suuri asia elämässä. Mutta vieläkään ei ole sydämestä
noussut sitä juttua, että mikä se mielekäs tekeminen olisi. Elämässäni olen
pitkään kuvitellut, että joskus jostain ulkopuolelta vain tulee se joku juttu,
joka on minulle räätälöity ja sitten tajuan että vau, tämä se on ja pääsen
kerralla kaikista vanhoista kuvioista eroon. Nyt kyllä ajattelen, että tuo on
ollut jokseenkin naiivia. Toki edelleen voidaan joskus pyytää johonkin, mutta yhtä
lailla Jumala voi muokata sisimpääni niin että minulle tulee halu ja voima
tehdä jotain. Tällä hetkellä en voisi kuvitella mitään ulkopuoleltakaan tulevaa
mistä voisin valtavasti innostua. Tuntuu että on väsynyt kaikkeen yrittämällä
tehtyyn. Olen pitkään ajatellut, että olisi niin hienoa puhua ihmiselle
Raamatun asioita. Nyt olen tehnyt sitäkin jonkun verran enkä ole siitäkään
saanut valtavan suurta tyydytystä. En kai, koska etsin rakkautta edelleen
väärästä paikasta – kunniaa ja arvostusta tekemisen kautta. Olen saanut joitain
kyselyjä puhumaan jonnekin juttuihin ensi vuonna ja nekin meinaavat vähän
ahdistaa. Haluaisin mennä, mutta rakkaudesta eikä mistään muusta syystä.
Motiivit seikkailevat siellä ja täällä ja niiden juuret istuvat ylpeyden
sitkeässä maaperässä. Silloin ei ole levollista oloa ja ylpeyden sekä
itsekkyyden seurauksena tulee epäonnistumisen pelko ja suorittamisen paine.
Sitä ylpeyttä on kyllä saanut huomata itsessään syvimpään
saakka. Läpeensä syntiä kaikki motiivit. Alkaa jo huokailla Paavalin tavoin: ”Minä
viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:24) Kovin on hidasta tämä Jeesuksen edessä
nöyrtyminen ihan oikeasti. Itsekkyytensä on tässä kovasti löytänyt. Ja armoa
taas lisää.
Päivät kuluvat sitten edelleen maatilalla hengaillessa,
tietokoneella istumisesta, sohvalla makaamisesta ja lukemisesta, liikunnasta,
raamattupiireistä, ajattelusta, rukouksesta. Onhan tämä monilta osin sitä mitä
olen kaivannutkin, levollisempaa elämää. Kunpa vain osaisi antaa sille levolle
luvan mennä syvimpään saakka eikä tarvitsisi ajatella että kyllä tässä
kuitenkin jotain enemmän tarvitsisi tehdä. Tehdä, tehdä, tehdä. Kunpa päässä
soisi olla, olla, olla. Olla hyvä semmoisena kuin on. Kun olisi syvä lepo
sielussa, voisi fyysisesti olla aktiivinen eikä henkisesti väsyisi, vaikka
tekisi paljonkin asioita. Herra, itse en pysy muuttamaan itseäni. Auta sinä.
