Siipien suojassa

Matkaan lähtö alkaa olla jo vahvasti mielessä. Pakkauksia olen aloitellut. Lento on lauantai-aamulla varhain ja sitten edessä olisi noin 2,5 viikkoa Israelin maaperällä. Majapaikka on Tel Aviv–Jaffassa, Jaffan puolella. Ja sitten pitäisi olla silloin tällöin päiväretkiä jossain päin Israelia.

Matkaevääksi olen saanut psalmin 91, jossa Jumala lupaa pitää huolta niistä, jotka Häneen turvaavat. Tein yhdessä parin uskovan ystävän kanssa myös kortteja, joissa on psalmin jae 4: ”Sulillaan hän suojaa sinua, hänen siipiensä alla sinä saat turvan. Hänen totuutensa on kilpi ja suojus.” Tarkoitus on jakaa näitä kortteja jollekin paikallisille ja rohkaista ja lohduttaa heitä Jumalan huolenpidosta tilanteessa, jossa Israelia ympäröi moni sitä kohtaan vihamielinen maa/taho (esim. terroristijärjestöjä). 

Jumalan siipien suoja muistuttaa myös siitä mitä Jeesus sanoi juutalaisille ollessaan kansansa keskuudessa: ”Kuinka usein olenkaan halunnut koota yhteen sinun lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikasensa siipiensä suojaa. Mutta te ette tahtoneet. Kuulkaa siis: teidän huoneenne on jäädä hylätyksi. Mutta minä sanon teille; te ette näe minua, ennen kuin tulee se aika, jolloin te sanotte: ”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä.”” (Luuk. 13:34-35) Toivon, että siellä voisi olla omalla pienellä osallaan edes jollekin kertomassa, että Jeesus haluaa edelleenkin ottaa siipiensä suojiin ja juutalaiset saavat olla toivottamassa häntä tervetulleeksi uudestaan tälle pallolle ja Israeliin. Jeesus tässä sanoo, että hän ei tule takaisin, ennen kuin juutalaiset toivottavat hänet tervetulleeksi (siunattu olkoon = tervetuloa, myös nykyhepreassa).

On täysin mahdotonta tietää, mitä Jumala on matkalle varannut ja mitä siellä tulee tapahtumaan. Kyllä minä ihan odottavaisella ja onneksi myös aika rennolla mielellä olen lähdössä. Joka tätä lukee ja Jeesuksen tuntee voi myös rukoilla matkan puolesta. Ilman rukousta ei tapahdu mitään todellista. Jos kukaan ei rukoile, palatessa ei ole kerrottavaa paljon muusta kuin säätiloista. Toivoisi kuitenkin, että olisi muutakin kerrottavaa. Jotain siitä mitä Jumala on tehnyt.

Blogi vaiennee muutamaksi viikoksi, koska tuskin tulen kirjoittamaan Jaffasta. Toisaalta en nyt sitäkään täysin sulje pois, mutta pitää katsoa miten tilanteet menevät. Tämmöiselle jossain määrin nettiaddiktille olisi kyllä hyvä pysyäkin pois tietokoneelta jonkun aikaa. Mutta nähtäväksi jää, miten siellä menee.

”Rukoilkaa rauhaa Jerusalemille! Ne, jotka sinua rakastavat, saavat levon ja rauhan. ” (Ps. 122:6)

Muna(solu)kello käy

Ensilumi on maassa. Kynttilä lepattaa rauhattomasti, enkä saa sen liekkiä paremmaksi. Glögi maistuu vielä hiukan suussa. Viikon päästä tähän aikaan minun pitäisi olla jo määränpäässäni Jaffassa. Tällä hetkellä onnistun murehtimaan eniten sitä, tuleeko tässä vielä flunssa ennen matkaa. Kurkussa on ollut tuntemuksia. Haluaisin lähteä terveenä reissuun.

Välillä on toisaalta sellainen olo, etten jaksaisi lähteä mihinkään, käpertyä talviunen viettoon ainoastaan. Toisaalta sitten tietää, että siellä paistaa aurinko. Linnut laulavat puissa ja ilmassa on tuoksuja. Pelargoniani paleltui parvekkeelle viime yön pakkasessa, mutta Israelissa bougainvilleat nauttivat lämmöstä edelleen. Olen kiitollinen että saan olla lähdössä, vaikka kyllä matka jännittääkin. 

Etukäteen en tunne ketään siitä paikasta, jonne olen menossa. Erään nuoren suomalaisnaisen kanssa olen kyllä vaihdellut muutamia sähköposteja. Hän viihtyy erittäin hyvin. Tämän israelilaisen messiaanisen eli kristillisen järjestön toiminta on hyvin kansainvälistä ja mistä tahansa maailman maasta voi tulla osallistujia. Mutta jotenkin Israel näyttäisi olevan erityisesti suomalaisten sydämellä (ainakin väkilukuun suhteutettuna). Minulle kerrottiin, että kun ensi lauantaina menen, meitä vapaaehtoisiksi kutsuttuja on siellä ennestään 5, joista 2 on suomalaista. Seuraavana päivänä minun jälkeeni tulee heti vielä toinen suomalainen että sitten suomalaisia on 4. Ja mitä muita kansallisuuksia sitten sattuu olemaan samaan aikaan – se jää nähtäväksi. Israelissa suomalainen ei ole mitään valtavaa erityiseksotiikkaa. Hyvä niin.

On varmasti hyvä, että lähden Israeliin ja saan toivottavasti muuta ajateltavaa niiden teemojen lisäksi mitä olen viime aikoina pyöritellyt. Teema ”pariutuminen” meinaa nimittäin kovasti olla ajatusten top ykköstä. Katselen netin kautta sellaisia ohjelmia kuin Maajussille morsian ja Parittomat. Viimeksi mainitussa puhuttiin kirjasta Vapaa nainen törmää todellisuuteen (Järvinen, Pietilä 2010), jonka lainasin kirjastosta. Olen lukenut sitä puoleenväliin. Kirjan alkuosassa toisen kirjoittajan omaelämän kuvaus oli jotenkin pysäyttävä. Hän kertoo, että hänelle oli aina ollut itsestään selvää, että hän menee naimisiin ja saa lapsia. Kuitenkin akateemisen työelämän pyörteet kuljettelivat pitkään sinne ja tänne ympäri maailmaa, miesystävät eivät halunneet sitoutua perheenperustamiseen, lopulta biologiansa yhdennellätoista hetkellä hän oli yksinäisille naisille suunnatuissa lapsettomuushoidoissa ja kun ne eivät tuottaneet tulosta hän nyt, 46-vuotiaana, odotti vielä jos olisi mahdollista adoptoida lapsi. Kuvaus sai minut parahtamaan ensi kertaa: ”Herra, anna minulle mies!”

Jotenkin voisin hyvin kuvitella, että minullekin voisi tapahtua aivan samoin kuin tälle sosiaaliantropologian tohtorille. Kuvittelee, että jostain se mies ja perhe vain ilmaantuu, eikä sitten niin käykään. Biologinen aikapommi tikittää, paniikki iskee ja sitten onkin jo auttamattomasti liian myöhäistä. Jotenkin tässä 35 veessä alkaa tikitys kuulua aika hyvin. 36 jo kohta. Tämä ei ole kivaa. Ja sitten kuitenkin en tiedä mihin olisin valmis. Tunnen erään nykyisestä Etelä-Sudanista kotoisin olevan miehen ja hän soitti noin kuukausi sitten kertoakseen, että hänen tuttavansa, 38-vuotias kristitty arabimies (asuu Suomessa) haluaa nyt vaimon. Että lähdetkö tapaamaan häntä? Jotenkin siinä meni sitten kulttuurit vähän ristiin. Minulle nousi paniikki eikä halu tavata. Mutta meneekö perheettömyyspaniikki jonkun ajan kuluttua jo tapaamispaniikin ohi?

Ongelma on ollut koko ajan, että en tiedä mitä haluaisin lasten suhteen. Minulla on naisystäviä, jotka sanovat selvästi, etteivät halua lapsia. Ja on naisystäviä, jotka sanovat selvästi, että haluavat lapsia. Itse olen koko ajan sanonut että en tiedä haluako ja sitten sen näkee miten elämä menee. Kyllä ainakin nyt kauhistuttaa ajatus, että jos tämä näin vain menee ja menee ja kas, kymmenen vuotta menikin siinä ihmettelyssä. Mutta elämänmuutokset pelottavat myös.  

Eli joo. Toivon että Jeesus jotenkin avaisi näkymiä tuolla Israelissakin. Että osaisi ajatella mikä elämässä on tärkeää ja mikä ei. Jotakin ryhtiä tässä nyt tarvittaisiin. Ja rauhallista mieltä kuitenkin kaikessa.

Minun stoori

Olin tänään sadonkorjuun kiitosjuhlassa. Se oli ”omalla kylällä”. Vaikka asun nyt paikkakunnan keskustaajamassa, ”oma kylä” tuppaa edelleen olemaan tuo kylä, jossa maatila sijaitsee ja jossa niin paljon on kuitenkin aikaa viettänyt, lapsuuden ja nuoruuden ja paljon sen jälkeen. Kylä ei ole mitenkään rappioituva takahikiä, vaan uutta väkeä muuttaa, on aktiivista kyläyhdistystä ja kyläkoulu on saanut tunnustuksen Suomen parhaaksi kyläkouluksi. Itse en ole tähän mennessä mitenkään aktiivisesti kantanut korttani kekoon kylän puolesta, mutta toisaalta en sitten siellä taas ole aikuisena kunnolla asunutkaan. Sen jälkeen kun 19-vuotiaana on muuttanut pois, en ole ollut kunnolla sitoutunut millään paikkakunnalla asumiseen. Nyt ensi kertaa putkeen 1,5 vuotta samalla paikkakunnalla asumisen myötä on tullut tämmöisiä oman paikkakunnan parhaaksi toimimiseen liittyviä ajatuksiakin. (Ei kyllä vielä niin paljon, että olisin lähtenyt kuntavaaliehdokkaaksi, kyseltiin kyllä.)

Huomaan ajatusmaailmani todella muuttuneen, kun yksi asia minkä takia menin tuonne sadonkorjuutilaisuuteen oli se, että siellä oli esiintymässä oppilaita kyläkoulusta. Lasten esitykset eivät ole aiemmin olleet minulle mikään erityinen vetonaula – todellakaan. Nyt minusta oli kivaa katsella ja kuunnella lapsia. Lapsien perässä tilaisuudessa oli sitten heidän vanhempiaankin. Joissa sitten oli minun kouluaikaisia tuttujani. Jotkut ovat palanneet takaisin lapsuuden kotiseudulleen, jotkut eivät ole täältä koskaan naapurikuntia kauemmaksi lähteneetkään. 

Kyllähän siinä sitten hyvin kehno olo tulee, kun niin monilla oman ikäisilläni ja nuoremmilla on perheet ja kouluikäisiäkin lapsia. On tyhjä olo, että mihinkähän nämä minun vuoteni tässä sitten ovat kuluneet. Onhan sitä itsekin kaivannut puolisoa ainakin siitä 19-vuotiaasta saakka kun on kotoa pois muuttanut. Ja tulee epäonnistunut ja itsesäälinen olo, että on sitten tyhjin käsin palannut reissuiltaan takaisin kotiseudulleen. Totta kai sitä ajatteli, että opiskelemaan lähteminen toisi mukanaan myös puolisonkin. Mutta se ei sitten mennyt niin.

En ole koskaan tiennyt mitä haluaisin. Olen vain rukoillut Jumalan johdatusta ja ollut itse tavallaan ihan ulalla koko ajan siitä, mitä itse haluaisin. Jumalan valtakunnan työ ulkomailla on aina ollut jotenkin vahvasti toiveena. Sitten kun on ajatellut että joskus kiertää ulkomailla Jeesuksen takia, niin ei ole siksikään osannut ajatella sitoutumista perhe-elämään. Mutta kumpikaan puoli ei ole sitten auennut. (Vaikka jotain matkoja on ollut, se on silti ollut jotenkin semmoista ”satunnaista” eikä tavallaan mitään selvää tehtävää.) Haluaisin molempia – sekä perhettä että ulkomailla oloa Jeesuksen tähden. Mutta en tiedä onko mahdollista että on ne molemmat. Ja sitten pelkää, ettei kunnolla tule kumpaakaan. Kummallekaan asialle ei oikein voi itse mitään – kaikki on Herran kädessä.

Katselen ala-asteen luokkakuvaa. Vaikka en ole aktiivisesti yhteydestä kehenkään noista kahdeksasta, jotka minun kanssa kuudennella luokalla olivat, olen siinä käsityksessä facebookin ja muiden lähteiden ansioista että kuusi heistä elää perhe-elämää ja kaksi on lisäkseni sinkkua. Ei haluaisi vertailla, mutta sitä vain tekee. Kun on jonkun kanssa ollut samalla luokalla 9-12 vuotta, on aikalailla selvää, että kiinnostaa myös ainakin jotkut pääkohdat, kuinka elämä on tuon ajan jälkeen kuljettanut. Minun on silti kovin vaikea esimerkiksi joskus kun kaupassa törmää johonkuhun kouluajalta tuttuun ja jonka kanssa ei ole ollut yhteyksissä muuten, alkaa puhua yhtään mitään. Häpeän omaa elämääni, koska minusta tuntuu, ettei minun elämässäni ole tapahtunut mitään. Kaikki jotenkin kilpistyy siihen, että kun ei ole miestä ja lapsia tai sitten edes sitä mielekästä elämäntehtävää. Olen pyöreä nolla. Vaikka olen kouluajan jälkeen suorittanut korkeakoulututkinnon, ollut töissä, mukana monenlaisissa hengellisissä jutuissa, matkustanut, asunut eri paikkakunnilla jne, silti jonkun vanhan koulukaverin nähdessä työntämässä rattaita minusta tuntuu, ettei minun elämässä ole tapahtunut yhtään mitään sellaista, mistä olisi mitään kerrottavaa. Luikahdan usein toiseen hyllyväliin, ettei tarvitse kohdata.

Mutta elämät sitten menevät erilailla. Haluaisin hyväksyä sen ja voida olla rauhassa tässäkin tilanteessa. Viime talvena eräs minua kolme vuotta vanhempi samalla kylällä asunut ja koulussakin samaan aikaan ollut henkilö kuoli sairaskohtaukseen. Hänen elämässään oli ollut alkoholiongelmia ja äitinsä kanssa asui työttömänä samassa pihapiirissä vuosikausia. Toivon että hän kuoli uskossa Jeesukseen, koska näin hänet joskus jossain tilaisuuksissa ja kuolinilmoituksessakin oli sen suuntaisesti mainittu. Elämä ei ollut menestys inhimillisesti, mutta jos hän uskoi Jeesukseen, lopputilinpäätös on kuitenkin pelkkää plussaa, hänellä oli aarre taivaassa.

En haluaisi vertailla. Jokaisella on niin oma tarinansa. Mutta tietysti olisi hyvä oppia arvostamaan ja olemaan kiitollinen siitä omasta tarinastaan. Siitä tulee menestystarina, kun siitä oppii olemaan kiitollinen. Se on minun tarinani, ei kenenkään muun. Ja tietysti itse toivoo että siinä omassa tarinassa olisi myös se Jumalan vaikuttama juonenkulku.

Minun tarinassani kahden viikon päässä on meno Israeliin. Sitä juttua ei ole kaikkien ala-asteen koulukaverieni tarinassa. Se on minun tarinassani.

Olipa kerran pikkuinen kana..

Vanhassa isossa maalaistalossa on mahdollista säilyttää nurkissa paljon vanhaa tavaraa ilman että tavarat tulevat joka päivä vastaan. Maatilalla onkin paljon kaikenlaista kertymää, ja välillä mietin kuinka ikinä se kaikki lajittelu ja poislaittaminen onkaan mahdollista - ajatus on liki toivoton. Eräs henkilö on erityisen säästämishaluinen ja sen takia moneen kohteeseen en voi vielä koskea, mutta yhden nurkan löysin, mistä saatoin aloittaa. Vintillä on yksi osasto, jossa on paljon lapsuudenaikaista tavaraani, sikin sokin.

Olen nyt parina päivänä käyttänyt joitain tunteja tämän alueen järjestelyn aloittamiseen. Laittanut rojua pois ja jättänyt sellaista mitä voisi ajatella jonkun lapsen vielä käyttävän. Tämä oman lapsuuden pikakelaus tavaroiden muodossa on ollut oikein terapeuttista. Minulla on ollut tässä joitakin vuosia päällimmäisenä jokseenkin kurja kuva lapsuudestani, mutta nyt erimoiset tavarat tuovatkin taas positiivisia muistoja esiin. Tutut satukirjat, askartelukirjat, kirjeenvaihtoystävien kirjeet, lelut, heppakuvat eri muodoissaan, matkaesitteet, kortit, sarjakuvakirjat jne tuntuvat nyt pyyhkivän yli monta ikävää asiaa. Tai jos ei pyyhkivän yli niin ainakin tuovat auringonsäteet takaisin taas tummaksi piirtyneeseen kuvaan – värejä tulee jälleen näkyviin. Oli sittenkin paljon hyvää. Oli vaikeita juttuja ja oli hyviä juttuja. Sittenkin elämää eikä sen kummempaa.

Lapsuudesta muistan kuitenkin mm. ajatuksen, etten koskaan halua tulla aikuiseksi, kun aikuisten elämä on kurjaa. Johtuuko sitten tästä vai mistä, mutta usein minusta onkin tuntunut että olen jäänyt jossain asioissa lapsen tasolle enkä ole kasvanut aikuisuuteen. Joskus olen tuntenut itseni jättimäiseksi lapseksi – negatiivisella tavalla. Jotenkin tuntui että aivan kuin tuossa lapsuudentavaroita pois laittaessa olisi saanut laittaa pois omaa lapsena olemistaankin. Ettei minun sitten kuitenkaan tarvitse jäädä lapseksi itse vaan voin antaa joidenkin toisten olla lapsia ja itse nauttia siitä toisella tavalla – aikuisuudesta käsin. Minun itseni ei enää tarvitse surra sitä, mistä jäin paitsi, vaan saan olla antamassa jotakin eteenpäin. Sisäisen lapseni ei enää tarvitse rääkyä ja olla kateellinen. On hyvä näin.

Minun on aina ollut hyvin vaikea olla lasten kanssa. Toisaalta olen ollut kiinnostunut lapsista ja toisaalta olen tuntenut itseni heidän seurassaan yleensä hyvin vaivautuneeksi. Tämä vaivautuneisuus on kyllä helpottanut paljon viime vuosina, mutta silti jotenkin tähänastista historiaani leimaa hankaluus olla rennosti lasten kanssa. He ovat niin pelottavia reaktioineen: voivat itkeä, nauraa ja huutaa eivätkä yhtään yritä hillitä itseään. He tahtovat ja vaativat ja ovat kaikin tavoin itsekkäitä ja raivostuttavan aitoja. Tai sitten ujoja eivätkä yhtään yritä keksiä smalltalkkia. Niin, mikäs se parempaa ja opettavaisempaa. Mutta itsellä pitää olla jotenkin sisäinen rauha ja ymmärrys, että ymmärtää lasten ajatusmaailmaa ja tunteiden ilmaisua. Jos oma tunteiden ilmaisu on aivan hukkateillä, silloin lapset ahdistavat. Tai näin minä olen itse kokenut. Onneksi suunta on kuitenkin ollut koko ajan parempaan.

Kun olin kerhossa ennen kouluikää, toiveammattini oli kerhonohjaaja. Ala-asteella toiveammattini oli luokanopettaja. Yläasteella opettajia kohdeltiin niin huonosti, etten enää halunnut olla opettaja. Silti luulen, että minussa kuitenkin voisi elää joku sisäinen opettaja edelleen. Ihmispelon takia se on vain hautautunut tosi syvälle tässä vuosien aikana. Ollessani 24–26 v. olin jonkun verran pyhäkouluopettajana. Samoina vuosina olin kolme kertaa 1-2 viikon matkoilla venäläisille lastenleireille, jossa kerroimme lapsille Jeesuksesta ja Raamatusta ja sitten oli myös terveyteen liittyviä tunteja (päihde- ja seksuaalikasvatusopetusta). Noiden vuosien jälkeen on joskus tuntunut aivan utopistiselta, että olen ollut jossain lapsiin liittyvässä mukana ja ihan pitänytkin siitä. Koin kyllä tuolloinkin, ettei tämä ihan täysillä ole minun juttu, ja sitten väsyinkin siihen, mutta kuitenkin olen ollut mukana. Tänään huomasin miettiväni, että kenties sittenkin voisin joskus taas ihan pystyä olemaan lastenkin kanssa. Että joku Raamatun asioiden opettaminen lapsille voisi sittenkin olla taas ihan hauskaa kun itsellä olisi parempi olo. Kukapa tietää, jos tämäkin puoli voisi vielä aueta paremmin joskus.  Mistä sen tietää mitä Anna-tädin Muna vai Kana – ”Kananhoitoa & Raamattua” -maatilapyhäkoulua tässä vielä aletaan kaipaamaan, kun ystäväpiiriinkin on tässä vauvoja ilmaantunut ja lisää on tulossa. Mutta juu, ei mennä asioiden edelle. On vain kiva huomata itsessään muutosta, taatusti Jumalan vaikuttamaa muutosta. Jeesus otti lapsia syliin ja tuntuu että hän on ottanut pelokkaan pikku-Annankin syliin. Siitä turvallisesta sylistä on hyvä ihmetellä kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. 

”Sallikaa lasten tulla minun luokseni älkääkä estäkö heitä, sillä heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: ”joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.” Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.” (Mark. 10: 14-16)

Tässä pari kuvia vintiltä: