Ensilumi on maassa. Kynttilä lepattaa rauhattomasti, enkä
saa sen liekkiä paremmaksi. Glögi maistuu vielä hiukan suussa. Viikon päästä tähän
aikaan minun pitäisi olla jo määränpäässäni Jaffassa. Tällä hetkellä onnistun
murehtimaan eniten sitä, tuleeko tässä vielä flunssa ennen matkaa. Kurkussa on
ollut tuntemuksia. Haluaisin lähteä terveenä reissuun.
Välillä on toisaalta sellainen olo, etten jaksaisi lähteä
mihinkään, käpertyä talviunen viettoon ainoastaan. Toisaalta sitten tietää,
että siellä paistaa aurinko. Linnut laulavat puissa ja ilmassa on tuoksuja.
Pelargoniani paleltui parvekkeelle viime yön pakkasessa, mutta Israelissa bougainvilleat
nauttivat lämmöstä edelleen. Olen kiitollinen että saan olla lähdössä, vaikka
kyllä matka jännittääkin.
Etukäteen en tunne ketään siitä paikasta, jonne olen menossa.
Erään nuoren suomalaisnaisen kanssa olen kyllä vaihdellut muutamia
sähköposteja. Hän viihtyy erittäin hyvin. Tämän israelilaisen messiaanisen eli kristillisen
järjestön toiminta on hyvin kansainvälistä ja mistä tahansa maailman maasta voi
tulla osallistujia. Mutta jotenkin Israel näyttäisi olevan erityisesti
suomalaisten sydämellä (ainakin väkilukuun suhteutettuna). Minulle kerrottiin,
että kun ensi lauantaina menen, meitä vapaaehtoisiksi kutsuttuja on siellä
ennestään 5, joista 2 on suomalaista. Seuraavana päivänä minun jälkeeni tulee
heti vielä toinen suomalainen että sitten suomalaisia on 4. Ja mitä muita
kansallisuuksia sitten sattuu olemaan samaan aikaan – se jää nähtäväksi. Israelissa
suomalainen ei ole mitään valtavaa erityiseksotiikkaa. Hyvä niin.
On varmasti hyvä, että lähden Israeliin ja saan
toivottavasti muuta ajateltavaa niiden teemojen lisäksi mitä olen viime aikoina
pyöritellyt. Teema ”pariutuminen” meinaa nimittäin kovasti olla ajatusten top ykköstä.
Katselen netin kautta sellaisia ohjelmia kuin Maajussille morsian ja
Parittomat. Viimeksi mainitussa puhuttiin kirjasta Vapaa nainen törmää
todellisuuteen (Järvinen, Pietilä 2010), jonka lainasin kirjastosta. Olen lukenut sitä puoleenväliin.
Kirjan alkuosassa toisen kirjoittajan omaelämän kuvaus oli jotenkin pysäyttävä.
Hän kertoo, että hänelle oli aina ollut itsestään selvää, että hän menee
naimisiin ja saa lapsia. Kuitenkin akateemisen työelämän pyörteet kuljettelivat
pitkään sinne ja tänne ympäri maailmaa, miesystävät eivät halunneet sitoutua
perheenperustamiseen, lopulta biologiansa yhdennellätoista hetkellä hän oli
yksinäisille naisille suunnatuissa lapsettomuushoidoissa ja kun ne eivät
tuottaneet tulosta hän nyt, 46-vuotiaana, odotti vielä jos olisi mahdollista adoptoida
lapsi. Kuvaus sai minut parahtamaan ensi kertaa: ”Herra, anna minulle mies!”
Jotenkin voisin hyvin kuvitella, että minullekin voisi
tapahtua aivan samoin kuin tälle sosiaaliantropologian tohtorille. Kuvittelee,
että jostain se mies ja perhe vain ilmaantuu, eikä sitten niin käykään.
Biologinen aikapommi tikittää, paniikki iskee ja sitten onkin jo
auttamattomasti liian myöhäistä. Jotenkin tässä 35 veessä alkaa tikitys kuulua
aika hyvin. 36 jo kohta. Tämä ei ole kivaa. Ja sitten kuitenkin en tiedä mihin
olisin valmis. Tunnen erään nykyisestä Etelä-Sudanista kotoisin olevan miehen ja hän
soitti noin kuukausi sitten kertoakseen, että hänen tuttavansa, 38-vuotias
kristitty arabimies (asuu Suomessa) haluaa nyt vaimon. Että lähdetkö tapaamaan
häntä? Jotenkin siinä meni sitten kulttuurit vähän ristiin. Minulle nousi paniikki
eikä halu tavata. Mutta meneekö perheettömyyspaniikki jonkun ajan kuluttua jo
tapaamispaniikin ohi?
Ongelma on ollut koko ajan, että en tiedä mitä haluaisin
lasten suhteen. Minulla on naisystäviä, jotka sanovat selvästi, etteivät halua
lapsia. Ja on naisystäviä, jotka sanovat selvästi, että haluavat lapsia. Itse
olen koko ajan sanonut että en tiedä haluako ja sitten sen näkee miten elämä
menee. Kyllä ainakin nyt kauhistuttaa ajatus, että jos tämä näin vain menee ja
menee ja kas, kymmenen vuotta menikin siinä ihmettelyssä. Mutta elämänmuutokset
pelottavat myös.
