Vanhassa isossa maalaistalossa on mahdollista säilyttää
nurkissa paljon vanhaa tavaraa ilman että tavarat tulevat joka päivä vastaan.
Maatilalla onkin paljon kaikenlaista kertymää, ja välillä mietin kuinka ikinä
se kaikki lajittelu ja poislaittaminen onkaan mahdollista - ajatus on liki
toivoton. Eräs henkilö on erityisen säästämishaluinen ja sen takia moneen
kohteeseen en voi vielä koskea, mutta yhden nurkan löysin, mistä saatoin
aloittaa. Vintillä on yksi osasto, jossa on paljon lapsuudenaikaista tavaraani,
sikin sokin.
Olen nyt parina päivänä käyttänyt joitain tunteja tämän
alueen järjestelyn aloittamiseen. Laittanut rojua pois ja jättänyt sellaista
mitä voisi ajatella jonkun lapsen vielä käyttävän. Tämä oman lapsuuden
pikakelaus tavaroiden muodossa on ollut oikein terapeuttista. Minulla on ollut tässä
joitakin vuosia päällimmäisenä jokseenkin kurja kuva lapsuudestani, mutta nyt
erimoiset tavarat tuovatkin taas positiivisia muistoja esiin. Tutut satukirjat,
askartelukirjat, kirjeenvaihtoystävien kirjeet, lelut, heppakuvat eri
muodoissaan, matkaesitteet, kortit, sarjakuvakirjat jne tuntuvat nyt pyyhkivän
yli monta ikävää asiaa. Tai jos ei pyyhkivän yli niin ainakin tuovat
auringonsäteet takaisin taas tummaksi piirtyneeseen kuvaan – värejä tulee jälleen
näkyviin. Oli sittenkin paljon hyvää. Oli vaikeita juttuja ja oli hyviä
juttuja. Sittenkin elämää eikä sen kummempaa.
Lapsuudesta muistan kuitenkin mm. ajatuksen, etten koskaan
halua tulla aikuiseksi, kun aikuisten elämä on kurjaa. Johtuuko sitten tästä
vai mistä, mutta usein minusta onkin tuntunut että olen jäänyt jossain asioissa
lapsen tasolle enkä ole kasvanut aikuisuuteen. Joskus olen tuntenut itseni jättimäiseksi
lapseksi – negatiivisella tavalla. Jotenkin tuntui että aivan kuin tuossa
lapsuudentavaroita pois laittaessa olisi saanut laittaa pois omaa lapsena
olemistaankin. Ettei minun sitten kuitenkaan tarvitse jäädä lapseksi itse vaan
voin antaa joidenkin toisten olla lapsia ja itse nauttia siitä toisella tavalla
– aikuisuudesta käsin. Minun itseni ei enää tarvitse surra sitä, mistä jäin
paitsi, vaan saan olla antamassa jotakin eteenpäin. Sisäisen lapseni ei enää
tarvitse rääkyä ja olla kateellinen. On hyvä näin.
Minun on aina ollut hyvin vaikea olla lasten kanssa.
Toisaalta olen ollut kiinnostunut lapsista ja toisaalta olen tuntenut itseni heidän
seurassaan yleensä hyvin vaivautuneeksi. Tämä vaivautuneisuus on kyllä
helpottanut paljon viime vuosina, mutta silti jotenkin tähänastista historiaani
leimaa hankaluus olla rennosti lasten kanssa. He ovat niin pelottavia reaktioineen:
voivat itkeä, nauraa ja huutaa eivätkä yhtään yritä hillitä itseään. He
tahtovat ja vaativat ja ovat kaikin tavoin itsekkäitä ja raivostuttavan aitoja.
Tai sitten ujoja eivätkä yhtään yritä keksiä smalltalkkia. Niin, mikäs se
parempaa ja opettavaisempaa. Mutta itsellä pitää olla jotenkin sisäinen rauha
ja ymmärrys, että ymmärtää lasten ajatusmaailmaa ja tunteiden ilmaisua. Jos oma
tunteiden ilmaisu on aivan hukkateillä, silloin lapset ahdistavat. Tai näin
minä olen itse kokenut. Onneksi suunta on kuitenkin ollut koko ajan parempaan.
Kun olin kerhossa ennen kouluikää, toiveammattini oli
kerhonohjaaja. Ala-asteella toiveammattini oli luokanopettaja. Yläasteella
opettajia kohdeltiin niin huonosti, etten enää halunnut olla opettaja. Silti
luulen, että minussa kuitenkin voisi elää joku sisäinen opettaja edelleen.
Ihmispelon takia se on vain hautautunut tosi syvälle tässä vuosien aikana.
Ollessani 24–26 v. olin jonkun verran pyhäkouluopettajana. Samoina vuosina olin
kolme kertaa 1-2 viikon matkoilla venäläisille lastenleireille, jossa kerroimme
lapsille Jeesuksesta ja Raamatusta ja sitten oli myös terveyteen liittyviä
tunteja (päihde- ja seksuaalikasvatusopetusta). Noiden vuosien jälkeen on
joskus tuntunut aivan utopistiselta, että olen ollut jossain lapsiin
liittyvässä mukana ja ihan pitänytkin siitä. Koin kyllä tuolloinkin, ettei tämä
ihan täysillä ole minun juttu, ja sitten väsyinkin siihen, mutta kuitenkin olen
ollut mukana. Tänään huomasin miettiväni, että kenties sittenkin voisin joskus
taas ihan pystyä olemaan lastenkin kanssa. Että joku Raamatun asioiden
opettaminen lapsille voisi sittenkin olla taas ihan hauskaa kun itsellä olisi
parempi olo. Kukapa tietää, jos tämäkin puoli voisi vielä aueta paremmin joskus. Mistä sen tietää mitä Anna-tädin Muna vai
Kana – ”Kananhoitoa & Raamattua” -maatilapyhäkoulua tässä vielä aletaan kaipaamaan, kun
ystäväpiiriinkin on tässä vauvoja ilmaantunut ja lisää on tulossa. Mutta juu,
ei mennä asioiden edelle. On vain kiva huomata itsessään muutosta, taatusti
Jumalan vaikuttamaa muutosta. Jeesus otti lapsia syliin ja tuntuu että hän on
ottanut pelokkaan pikku-Annankin syliin. Siitä turvallisesta sylistä on hyvä ihmetellä
kaikkea mitä ympärillä tapahtuu.
”Sallikaa lasten tulla minun luokseni älkääkä estäkö heitä,
sillä heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: ”joka
ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.”
Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.”
(Mark. 10: 14-16)
