Olin tänään sadonkorjuun kiitosjuhlassa. Se oli ”omalla
kylällä”. Vaikka asun nyt paikkakunnan keskustaajamassa, ”oma kylä” tuppaa
edelleen olemaan tuo kylä, jossa maatila sijaitsee ja jossa niin paljon on
kuitenkin aikaa viettänyt, lapsuuden ja nuoruuden ja paljon sen jälkeen. Kylä
ei ole mitenkään rappioituva takahikiä, vaan uutta väkeä muuttaa, on aktiivista
kyläyhdistystä ja kyläkoulu on saanut tunnustuksen Suomen parhaaksi
kyläkouluksi. Itse en ole tähän mennessä mitenkään aktiivisesti kantanut korttani
kekoon kylän puolesta, mutta toisaalta en sitten siellä taas ole aikuisena
kunnolla asunutkaan. Sen jälkeen kun 19-vuotiaana on muuttanut pois, en ole
ollut kunnolla sitoutunut millään paikkakunnalla asumiseen. Nyt ensi kertaa
putkeen 1,5 vuotta samalla paikkakunnalla asumisen myötä on tullut tämmöisiä oman
paikkakunnan parhaaksi toimimiseen liittyviä ajatuksiakin. (Ei kyllä vielä niin
paljon, että olisin lähtenyt kuntavaaliehdokkaaksi, kyseltiin kyllä.)
Huomaan ajatusmaailmani todella muuttuneen, kun yksi asia
minkä takia menin tuonne sadonkorjuutilaisuuteen oli se, että siellä oli
esiintymässä oppilaita kyläkoulusta. Lasten esitykset eivät ole aiemmin olleet
minulle mikään erityinen vetonaula – todellakaan. Nyt minusta oli kivaa katsella
ja kuunnella lapsia. Lapsien perässä tilaisuudessa oli sitten heidän
vanhempiaankin. Joissa sitten oli minun kouluaikaisia tuttujani. Jotkut ovat palanneet
takaisin lapsuuden kotiseudulleen, jotkut eivät ole täältä koskaan
naapurikuntia kauemmaksi lähteneetkään.
Kyllähän siinä sitten hyvin kehno olo tulee, kun niin
monilla oman ikäisilläni ja nuoremmilla on perheet ja kouluikäisiäkin lapsia.
On tyhjä olo, että mihinkähän nämä minun vuoteni tässä sitten ovat kuluneet.
Onhan sitä itsekin kaivannut puolisoa ainakin siitä 19-vuotiaasta saakka kun on
kotoa pois muuttanut. Ja tulee epäonnistunut ja itsesäälinen olo, että on
sitten tyhjin käsin palannut reissuiltaan takaisin kotiseudulleen. Totta kai
sitä ajatteli, että opiskelemaan lähteminen toisi mukanaan myös puolisonkin.
Mutta se ei sitten mennyt niin.
En ole koskaan tiennyt mitä haluaisin. Olen vain rukoillut
Jumalan johdatusta ja ollut itse tavallaan ihan ulalla koko ajan siitä, mitä itse
haluaisin. Jumalan valtakunnan työ ulkomailla on aina ollut jotenkin vahvasti toiveena.
Sitten kun on ajatellut että joskus kiertää ulkomailla Jeesuksen takia, niin ei
ole siksikään osannut ajatella sitoutumista perhe-elämään. Mutta kumpikaan
puoli ei ole sitten auennut. (Vaikka jotain matkoja on ollut, se on silti ollut
jotenkin semmoista ”satunnaista” eikä tavallaan mitään selvää tehtävää.) Haluaisin
molempia – sekä perhettä että ulkomailla oloa Jeesuksen tähden. Mutta en tiedä
onko mahdollista että on ne molemmat. Ja sitten pelkää, ettei kunnolla tule
kumpaakaan. Kummallekaan asialle ei oikein voi itse mitään – kaikki on Herran
kädessä.
Katselen ala-asteen luokkakuvaa. Vaikka en ole aktiivisesti
yhteydestä kehenkään noista kahdeksasta, jotka minun kanssa kuudennella
luokalla olivat, olen siinä käsityksessä facebookin ja muiden lähteiden
ansioista että kuusi heistä elää perhe-elämää ja kaksi on lisäkseni sinkkua. Ei
haluaisi vertailla, mutta sitä vain tekee. Kun on jonkun kanssa ollut samalla
luokalla 9-12 vuotta, on aikalailla selvää, että kiinnostaa myös ainakin jotkut
pääkohdat, kuinka elämä on tuon ajan jälkeen kuljettanut. Minun on silti kovin
vaikea esimerkiksi joskus kun kaupassa törmää johonkuhun kouluajalta tuttuun ja
jonka kanssa ei ole ollut yhteyksissä muuten, alkaa puhua yhtään mitään. Häpeän
omaa elämääni, koska minusta tuntuu, ettei minun elämässäni ole tapahtunut
mitään. Kaikki jotenkin kilpistyy siihen, että kun ei ole miestä ja lapsia tai
sitten edes sitä mielekästä elämäntehtävää. Olen pyöreä nolla. Vaikka olen
kouluajan jälkeen suorittanut korkeakoulututkinnon, ollut töissä, mukana monenlaisissa
hengellisissä jutuissa, matkustanut, asunut eri paikkakunnilla jne, silti
jonkun vanhan koulukaverin nähdessä työntämässä rattaita minusta tuntuu, ettei
minun elämässä ole tapahtunut yhtään mitään sellaista, mistä olisi mitään
kerrottavaa. Luikahdan usein toiseen hyllyväliin, ettei tarvitse kohdata.
Mutta elämät sitten menevät erilailla. Haluaisin hyväksyä
sen ja voida olla rauhassa tässäkin tilanteessa. Viime talvena eräs minua kolme
vuotta vanhempi samalla kylällä asunut ja koulussakin samaan aikaan ollut henkilö
kuoli sairaskohtaukseen. Hänen elämässään oli ollut alkoholiongelmia ja äitinsä
kanssa asui työttömänä samassa pihapiirissä vuosikausia. Toivon että hän kuoli
uskossa Jeesukseen, koska näin hänet joskus jossain tilaisuuksissa ja kuolinilmoituksessakin
oli sen suuntaisesti mainittu. Elämä ei ollut menestys inhimillisesti, mutta jos
hän uskoi Jeesukseen, lopputilinpäätös on kuitenkin pelkkää plussaa, hänellä
oli aarre taivaassa.
En haluaisi vertailla. Jokaisella on niin oma tarinansa.
Mutta tietysti olisi hyvä oppia arvostamaan ja olemaan kiitollinen siitä omasta
tarinastaan. Siitä tulee menestystarina, kun siitä oppii olemaan kiitollinen.
Se on minun tarinani, ei kenenkään muun. Ja tietysti itse toivoo että siinä
omassa tarinassa olisi myös se Jumalan vaikuttama juonenkulku.
