Täti tuumii

Olen tässä tätiytynyt pari päivää sitten. On ollut hienoa tämä sisaren esikoistytön syntymä. Oikein juhlallista. 77-vuotiasta vanhemmistani tuli isovanhempia ja tietysti siskostani ja hänen miehestään äiti ja isä. Isoja muutoksia. Vauvaa en kuitenkaan ole nähnyt vielä kuin kuvissa. Kovasti olisin ollut syöksymässä synnytyslaitokselle tyttöä tapaamaan, mutta täällä on sääntö, ettei sinne saa mennä vierailijoita – lapsen isä tietysti, mutta eivät muut. Siinäpä sitten vain katsellaan vauvakuvia kaihoisasti tietokoneruudulta, kun muita vaihtoehtoja ei ole kuin kiltisti odottaa ensitapaamista kotiutumiseen. Siskontyttäreni on tietysti maailman söpöin vauva – niin kuin kaikki vauvat.

On pitkäkestoinen Jumalan työ minussa, että nykyään suhtaudun näin positiivisesti vauvoihin. Siitä olen kiitollinen Herralle, koska tämä tämmöinen vauvoista iloitseminen tuntuu kovasti elämää rikastuttavalta asialta. Tietysti asian kääntöpuoli on se, että saattaa alkaa kaipailemaan omaa vauvaa ja kokea sitten siinä kohtaa suurta tyhjyyttä ja kipua. Mutta kuitenkin olen onnellinen siitä, että näen jonkun vauvan hyvin söpönä. Se ei todellakaan ole minulle itsestäänselvyys.  Paljon kipua on pitänyt tulla ulos, että rakkaudellista ja hyvää on voinut rakentua sisään.

Erilaiset prosessit jatkuvat koko ajan. Nykyään mietin paljon syyllistävää ajatusmaailmaani. Niin helposti olen syyttämässä itseään tai jotakuta, jos yhtään joku asia ei mene niin kuin toivoo. Ja tätähän tapahtuu koko ajan. Toivon että syyttäjä vielä vaikenisi. Toinen juttu on tosi vahva oikeassa olemisen tarve. Elämä voi olla aika mustavalkoista ja ihmissuhteen huonoja, jos kaikissa asioissa on vain oikea ja väärä. Eikä sitten sen väärän pelossa uskalla edes itse tehdä mitään. Uskossa olemisestakin tulee niin helposti oikeassa olemista. Odottaa vain että ihmiset tulisivat kertomaan minulle kuinka olen ollut niin valtavan oikeassa ja he niin täysin väärässä. Eihän se sellainen mitään rakkautta ole. Ei Jeesus odota, että ihmiset tulevat hänen luokseen häpeämään väärässä olemistaan, vaan että ylipäätään tulevat Hänen luo ja rakkauden yhteys muodostuu. Usein mietin Raamatunkohtaa:  ”..oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä.” Tällaiselle ihmiselle, joka on tavallaan oppinut ajattelemaan hyvin paljon tietämisen kautta, tätä tiedon ylittävää rakkautta on jotenkin ollut kovin vaikea tajuta. Kun se ei menekään tietämiskanavan kautta, vaan rakkauskanavan kautta. Ja siitä olen ollut niin hukassa.

Huomenna minulla on puheenvuoro eräässä hengellisessä tilaisuudessa. Niissä haasteeni on aina se, ettei tällaisesta puheenvuorosta tulisi suoritus, jolla yritän saavuttaa jotakin hyväksyntää. Ajatusmaailmani taipuu niin helposti siihen miellyttämiseen, sitten kun pitää miellyttää, tulee hylätyksi tulemisen pelko ja alkaa jännittää ja jännityksen kautta saattaa mennä kokonaan herkkyys tilanteeseen ja hommasta tulee se suoritus, jonka toivoo vain olevan ohi. Näin en todellakaan kuitenkaan haluaisi. Mutta onneksi Jumala silti pystyy puhuttelemaan ihmisiä, vaikka puhuja olisikin jännittynyt ja ties mitä. Ajattelen toisaalta että sekin on omana itsenäni olemista tällä hetkellä. Usein olen kuitenkin kokenut iloa puhetilanteiden jälkeen ja olen niihin yleensä lupautunut jos joku on kysynyt. Jumalan lapsena saa sitten vaikka kuinka äkeltää ja sönköttää, se on kuitenkin Jumalan kunniaksi kun Hänen lapsensa jotakin kertovat mitä Jumala on heille tehnyt, mitä opettanut tai miten puhutellut. 

Tässä tekstissä mentiin nyt sujuvasti söpöstä vauvasta syyllisyyden ja oikeassa olemisen kautta puheisiin ja Jumalan lapsen jutteluihin. Ehkä jotain jokeltelua sitten kuullaan huomennakin. 

”Niin kuin vastasyntyneet lapset janotkaa sanan väärentämätöntä maitoa, jotta sen avulla kasvaisitte pelastukseen, jos kerran olette maistaneet, että Herra on hyvä.” (1. Piet. 2:2)

Nettideitti

Pari päivää sitten surffailin netissä kristilliselle deittisivustolle. Sivusto on tarkoitettu lähtökohtaisesti uskoville, jotka etsivät puolisoa (mutta voi sinne tietysti kuka vain kirjautua). No, minä en kuitenkaan kirjautunut sisään, jäin vain ihmettelemään asiaa ulkopuolelta. Olisin halunnut vakoilla sivuja ilman että olisi tarvinnut tehdä sinne omaa profiilia, mutta se ei ollut mahdollista. Niinpä en sitten uskaltanut ottaa mitään askelta eteenpäin.

Jäin ihmettelemään, että jos tekisin oman profiilin noille sivuille, niin mitä siihen sitten edes kirjoittaisin. Masentumisherkkä nainen, joka pelkää ihmissuhteita ja vähän kaikkea muutakin. Työ: omien vanhempiensa auttaminen. Harrastukset: psykoterapiassa käyminen. Vastauksia tulisi varmasti hurjasti.

Joskus aikanaan olen ajatellut, että olisi jotenkin säälittävää osallistua tällaisille deittisivustoille.  Nykyään ajattelen aivan toisin. Sellainen tuntuu todella rohkealta teolta. Että joku aivan avoimesti ilmoittaa halustaan tutustua vastakkaisen sukupuolen edustajiin ja siinä samalla rivien välissä tunnustaa tarvitsevuutensa toisesta ihmisestä, rakkaudesta ja yhteydenkaipuusta. Olen jotenkin vieläkin aivan hätää kärsimässä näiden asioiden kanssa. Tuntuu, että on rakentanut itselleen sellaisen yksin pärjäävyyden kuoren, että sen poislaittaminen on tosi vaikeaa. Itsestä tuntuu jotenkin kauhean häpeälliseltä todeta, että kaipaa parisuhdetta. Aivan kuin siinä olisi jotain pahaa, vaikkei itsekään ajattele niin. Jostain silti joku vetää vielä ajatuksia ja tunteita vinoon, että on vaikea hyväksyä itsessä näitä tarpeita. Tulla näkyväksi niiden kanssa. Tuossa sivustossakin minua ahdisti jotenkin se että jokuhan voisi nähdä minut siellä! Sehän olisi ihan kauheaa!

Viime aikoina olen silti miettinyt paljon jotenkin sellaista tarvetta yhteyteen. On suuri halu, että joku tuntisi minut oikeasti. Toki ihana helpotus on, että Jeesus tuntee minut oikeasti, paljon paremmin kuin itse itseni ja tämä todella auttaa. Mutta halu on myös siihen, että voisi kokea olevansa jotenkin tunnettu myös ihmisten seurassa. Minulla on kovasti aina se tunne, että ihmiset eivät tunne minua, vaikka he ovat tunteneet vuosia. Mutta jotenkin vain ehkä sitten tulee kauhean helposti antaneeksi jotain pintapuolista kuvaa. Ei todellakaan tarkoituksella, mutta se vaan jotenkin tulee selkäytimestä tietynlaisena opittuna käyttäytymismallina. Annan jotenkin automaattisesti kuvan kuuntelevasta, toisista välittävästä ja iloisesta henkilöstä, jolla kaikki on hyvin, vaikka oikeasti ei olisikaan eikä toistenkaan asiat niin kauheasti kiinnostaisi. Ja sitten sisällä on masentunut olo, kun jää asioidensa kanssa yksin. Mutta kun vaan ei ole osannut toimia toisinkaan. Olen jonkinsortin ihmissuhdeinvalidi.

Nyt sitten vain rukoilen, että nämä tämmöiset yhteyden esteet voisivat murtua ja murentua. Opitut mallit murtua ja toisenlainen toimintamalli tulla esiin. Kaiketi Jumala koko ajan tekee työtään minussa, kun tällaisia asioita ajattelen ja niihin kiinnitän huomiota. Haluaisin voida olla sydämen yhteydessä, eikä jotenkin muurien takana yksinäisyydessä. 

”Eikö minun sanani ole kuin tuli, sanoo Herra, ja kuin moukari, joka murskaa kallion?” (Jer. 23:29)

”Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka olet antanut minulle, että he olisivat yhtä niin kuin me.” (Joh. 17:11)

Heureka! Lamppu syttyy

Pari päivää sitten oli taas joku pohjalla olemisen hetki. Sitä samaa mitä olen usein miettinyt: mikä on elämäni tarkoitus, kuinka jaksaisi elää, miksi elämä tuntuu raskaalta ja väsyttävältä, vaikkei ole mitään erityistä taakkaa. Tätä itkin ja ihmettelin. Sisin oli niin tyhjä. Lopulta huusin (tällä kertaa tosin kai äänettömästi) vain Jumalalle että mikä on elämäni tarkoitus. Kerro elämäni tarkoitus. Kerro joku juttu, jonka varassa jaksaa elää. 

Siihen tyhjyyteen tuli vastaus. Se vain tuli. Jostakin se sana vain tuli. Juuri se sana mitä tarvittiin. Rakastaa. Nyt tajusin sen ihan oikeasti. Sanoin Jumalalle – ”Sinä olet nero!” Rakastaminenhan on aivan loistava syy elää! 

Aivan kuin identiteettini olisi rakentunut uudelleen. Vanha identiteetti oli kiltti tyttö, jonka elämän tarkoitus on yrittää häiritä ihmisiä mahdollisimman vähän. Syy tähän oli tietysti se toive, että saisi rakkautta, jos ei aiheuttaisi mitään häiriötä. Lopputulos oli että menin täysin kuiviin. Kilttinä olon strategia ei tuottanut toivottua tulosta. Nyt Jumala on kuitenkin antanut uuden identiteetin. Jumalan lapsen identiteetin. Siihen kuuluu rakastettuna oleminen. Ja se tekemisidentiteetti: rakastaa. Aivan kuin sieluun olisi tullut joku uusi pohja. 

Tämä rakastamisen pohjavire tuntuu kauhean hyvältä. Aivan kuin joku itseä kohtaan oleva häpeä olisi poissa. Minun ei tarvitse olla rakkauden kerjuulla ihmisten suuntaan ja toivoa että joku heittäisi lantin. Minä voinkin rakastaa itse. Jumalan rakkaus, mutta kuitenkin minussa. Se antaa uudenlaista tasapainoa ja rauhaa. Eikä vaadi mitään. Minun ei tarvitse mennä tekemään mitään. Voin elää ihan samaa elämää, mutta omasta sisimmästä muuttuneena. Uudella asenteella. On ihan ihmisenä olemisen olo. 

On niin eri asia tietää ja todella sisäistää joku asia. Tottakai on ollut selvää että rakkaus on Raamatun sanoman ydin. Mutta että se rakkaus sitten todella tulee minun elämäni ytimeksi – se on minun tapauksessani ainakin kestänyt kovin tajuta. En ole saanut  siitä ikinä kunnolla kiinni. Ihmisen perustarve, jonka äärellä olen ollut aivan hukassa. Mutta Jumala on rakkaus. Ja ihminen on vain jotenkin siitä asiasta niin täysin pihalla. Tyhjälle astialle sitten kuitenkin vastataan. Oli vain sisimmän huutava tyhjyys ja sitten siihen tulikin rakkaus. Ei tunnekuohu vaan rauha. Ihan normiolo, mutta ilman tyhjyyttä. Aivan älyttömän hienoa.

”Jumala on rakkaus”

Yksin kotona

Kuuden viikon kuluttua minulla on eräässä tilaisuudessa alustus aiheesta ”Onks kaksin aina kaunihimpi? Vai voiko yksinäisyydestä löytää iloa?” Ihmettelen nyt, kuinka ylipäänsä suostuin tähän juttuun. Itse en ole tuota otsikkoa kehittänyt, lupautuessani aiheeksi annettiin vain yksinäisyys. Jotenkin ajattelin silloin, että tämähän sopii minulle oikein hyvin. Nyt olen ihan hoo moilasena että mitä puhua siellä. Mieleen ei meinaa tulla mitään positiivista asiaa yksinäisyydestä.

On kamalaa elää, niin kuin olen elänyt, mutta toisinkaan en ole osannut. Erityisen ikävää on sellainen yksinäisyys, jota kokee kun on ihmisten seurassa. Tätä minulla on ollut hyvin paljon. On seurassa, mutta silti jotenkin omassa yksinäisyydessään. Jotenkin kuoressa, ettei ole kosketuspintaa. Toimii vain kuorella, ei sisimmällä. Tällaiset tilanteet ovat hyvin väsyttäviä ja sitten haluaa vain pois – ja omaan yksinäisyyteen. Siellä sitten on taas yksin, mutta saattaa tuntea itsensä paljon vähemmän yksinäiseksi kuin muiden kanssa. Mutta sitten kuitenkin todellisuudessa on yksin eikä sekään ole pidemmän päälle hyvä.

”Onks kaksin aina kaunihimpi?” Mistäpäs minä sen tietäisin, kun ei ole mitään kokemusta asiasta.. Muutamia kertoja elämässä on vastaan tullut ihminen, jonka seurassa on ollut avoin olo. Ei sitä yksinäisyyden tunnetta, vaan olo että on voinut olla oma itsensä eikä ole ollut tarvetta poistua paikalta yksinäisyyteen. Kuitenkin omasta avoimemmasta olosta huolimatta suhteesta näidenkään (mies)henkilöiden kanssa ei ole tullut mitään. He ovat sitten puolestaan poistuneet paikalta, vaikka itse olisikin halunnut olla läsnä. Ja eihän tällaisesta sitten tule muuta kuin hylätyksi tulemisen kokemus, joka saa taas vetämään ovet tiukemmin kiinni.

En koe että yksinäisyyteni olisi oma valinta. Tuntuu ettei vain ole pystynyt muuhunkaan. Ja toisaalta tiedostaa, että eihän se oma käytös mitenkään erityisen puoleensavetävääkään ole ollut. Kai sitä jotenkin vain viestittää omia kipujaan ja sanattomasti kertoo että älä vaivaudu. En tiedä. Minusta tämä tilanne on jotenkin hyvin rasittava. Melkein sama kuin nuorella joka yrittää hankkia töitä valmistumisen jälkeen. Töitä saisi jos olisi parin vuoden työkokemus, mutta kun mistään ei saa sitä ensimmäistä paikkaa, että saisi työkokemusta. Omassa tilanteessani ajattelen, että puolisoa kaipaavat miehet haluavat tietysti tutustua onnelliseen ja iloiseen ihmiseen, mutta sitten hylkäämisen kipuja kantavana ei ole onnellinen ja iloinen ja tilanne pysyy.

No, kyllä tämä kaikki on ihan hyvää aikaa. Itse asiassa tämä nykytilanne on minulle tavallaan harvinaistakin. Yleensä olen aina roikkunut ajatuksissani jossakussa ihmisessä, vaikka mitään todellista suhdetta ei ole ollutkaan. Tuntuu ihan terveeltä nyt. En roiku kenessäkään. En herää aamulla ensimmäiseksi toivomaan, että kunpa se joku nyt juuri tänään muuttaisi mielensä ja ottaisi yhteyttä. Olen vapaa, ja se on oikeastaan Jumalan ihme minun tilanteessani.

Että semmoista. Rukoilen että Jumala purkaisi minussa edelleen niitä asioita, jotka ajavat yksinäisyyteen. En haluaisi olla yksinäinen vain siksi että on vain pakko eristäytyä kun psyyke ei kestä eikä osaa muuta. Haluaisi pystyä aitoon vuorovaikutukseen ja voida olla levollisesti vaikka onkin muiden seurassa. Ettei toisten seura väsyttäisi ja olisi pakko mennä aina yksinäisyyteen lepäämään, jotta sitten taas hetken aikaa voisi tsempata seurassa. 

”Vai voiko yksinäisyydestä löytää iloa?” Ainakin blogia voi kirjoittaa. Se on iloa.

Matkalla Espanjaan lentoyhtiön lehden kansikuvassa oli kananmuna, josta tipu oli juuri aloittanut kuoriutumisensa. Se oli hauska juttu havaita siellä ilmatilassa. Jos vielä minäkin kuorestani pihalle pääsisin. Itsehän sieltä on tipunkin ulos tungettava. Kun on tarpeeksi ensin haudottu ja voimat ovat kasvaneet.

Maitojunalla kotiin

Espanjassa tuli käytyä ja melkein viikon päivät olen ollut jo kotonakin. Olihan se taas ajatuksia herättävä ja varmasti opettavainenkin matka. Eniten kai opin omasta voimattomuudestani ja rakkaudettomuudestani.

Ennen matkaa ajattelin, että jos kenties tulevana syksynä lähtisin lukuvuodeksi tuohon lähetyskouluun, jonka toimintaa myös hiukan nyt näin. Paluumatkalla kirjoitin lentokoneessa kyllä – ei –listaa ja ei-puolesta tuli aika pitkä. Kyllä-puolellakaan olevat asiat eivät olleet mitenkään hyviä, vaan nekin jotenkin vain omaa egoa pönkittäviä, kuten ”että voisi sanoa olevansa lähetystyössä” jne. En kyllä itselleni enkä kenellekään muullekaan suosittele lähetystyötä sen takia, että voisi sanoa muille olevansa lähetystyössä..

Jotenkin minusta tuntui, että hyvin monet ongelmani tulivat minua matkalla vastaan. Tiedostan joskus haluavani ulkomaille vain siksi, että pääsisi tiettyjä asioita pakoon. Sekään ei ole hyvä syy lähteä mihinkään ja tosiaan ainakaan tällä reissulla se ei edes onnistunut. Monet asiat, kuten työssä väsyminen, ihmissuhdevaikeudet, yksinäinen olo, arjen asumisen ongelmat jne joiden kanssa tavallaan enemmän ja vähemmän painin täällä tulivat eri muodoissaan vastaan myös matkalla. Lopputulemana ajattelin, että ehkä kuitenkin minun on helpompi oppia suhtautumaan näihin asioihin täällä kotona, kuin sitten että menen ihmettelemään samoja asioita ulkomaille. 

Tiedän niin hyvin, että minulta puuttuu sellaista rakkautta, joka olisi valmis kestämään vaikeuksia ja toimimaan. Ajattelen, ettei minun kannata lähteä Espanjaan, jos minulla ei ole oikeasti rakkautta siellä olevia ihmisiä kohtaan. Jos ajatuskin kielen opiskelusta uuvuttaa, niin eihän silloin oikeasti ole asenne kohdallaan. Jos kulttuuriin liittyvät pienetkin asiat tökkivät, niin motivaatio ei varmasti ole koetuksia kestävä. Jos katuevankeliointi tuntuu pakkopullalta, niin sitä ei kannata lähteä kenellekään syöttämään.

Matkan jälkeen olin vähän alamaissa. Ajatus syksyllä sinne menosta oli kuitenkin jotenkin piristänyt ja nyt kun tuli olo että minusta ei kuitenkaan ole (vielä) siihen, oli vähän latistava. Toisaalta sitten kuitenkin tuli jonkun ajan kuluttua helpottunutkin olo. Ei ole pakko. Jumala ei pakota. Saa olla Hänen lapsensa eikä Hän ole pakottamassa minua mihinkään. Hän antaa voiman, sitten kun on aika.

Hyvin tyhjäksi itseni kuitenkin koko ajan tunnen. Olen niin rakkaudeton. Minulla ei ole sellaista voimaa, mikä vaikuttaisi juurikaan mitään tekemistä. Se tuntuu vähän pelottavaltakin. Pystynkö enää mihinkään työhön? Kaksi vuotta olen nyt ollut pois työelämästä ja enkä tiedä miten tätä nykyistä tilaa luokittelisin. Tämä on jotakin maatila-vanhustenhuolto-syrjäytymistä. Ja kuitenkin tiedän että olen tätä lepoa tarvinnut. Nykyään kuitenkin ajattelen, että ehkä vielä joskus voisi tehdä jotain muutakin. Vaikka en kyllä edelleenkään yhtään tiedä, että mitä.

Rukoilen Jumalalta rakkautta, jonka voimalla voisi toimia. Ja rukoilen että ajatusmaailma voisi tulla valoisaksi. En kai minäkään voi olla Jumalalle mahdoton tapaus, vaikka itsestä siltä usein tuntuukin. 

"Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja ja minä tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulla ei olisi rakkautta, en olisi mitään." (1. Kor. 13:2)

"Katso, minä olen Herra, kaiken lihan Jumala; onko minulle mitään mahdotonta?” (Jer. 32:27)