Yksin Valossa

Olen jäänyt jotenkin pohtimaan enemmänkin yksinäisyyttäni. En ole aikaisemmin ehkä kunnolla ymmärtänyt, että se on itselle tosi iso ongelma. Kyllä sen aina on tiennyt ja siitä kärsinyt, mutta sitten kuitenkaan en ole sitä kunnolla oikein tunnistanut ja tunnustanut. Hyvää ystävää olen kovasti kaivannut, mutta sitten kuitenkin jotenkin aina ajatellut että yksin vain pitää pärjätä tai jotain sinnepäin. Tietysti on myös tullut valtavia pettymyksiä tällä alueella. Olisi kaivannut kauheasti yhteyttä johonkuhun tiettyyn ja sitten sitä vain ei ole tullut. Ja kipu on ollut sitten aivan kauhea, kun tuntuu että viimeinenkin mahdollisuus yhteyteen on mennyt. Yksinäisyys aiheuttaa masennusta ja masennus yksinäisyyttä. Muna vai kana.

Elämän suurin toive on ehdottomasti ollut se, että olisi joku jonka kanssa tehdä asioita. Olen tosi huono tekemään mitään yksin. On aina Jumalan valtava ihme, että Hän saa minut lähtemään jonnekin itsekseni. Se, että olen uskaltanut lähteä Israeliin ja jonnekin muihin juttuihin yksin on aina ollut todella Jumalan Hengen vaikuttamaa asiaa. Jos Herra ei minua todella rohkaise ja anna voimaa, en todellakaan lähde yksin juuri mihinkään. Siksi että pelkään yksinäisyyttä niin paljon. On kauhistavaa lähteä jonnekin missä on muita ihmisiä ja kokea siellä itsensä yksinäiseksi. Mieluummin on yksin kotona. Ihmeellistä on ollut se, että jos Jumala on minua jonnekin kehottanut menemään, niin sitten en ole kokenut niissä jutuissa itseäni yksinäiseksi. Ei ole ollut oikein inspiraatiota mennä muualle kuin niihin juttuihin, minne Herra on todella kehottanut menemään, koska usein jos menen ”muuten vain” niin sitten kärvistelen yksinäisyydessä.  Toivoisi kuitenkin, ettei tässä asiassa tarvitsisi olla näin vaikeaa eikä yksinäisyyden pelon tarvitsisi olla esteenä menemisille.

Kaikessa yksinäisyydessä on sitten yksi joka on, vaikka kukaan muu ei ole. Jeesus on ja siksi ei ole täysin yksin koskaan. Ihminen on niin pönttö tässä suhteessa, Jeesukseen haluaa tutustua kun ei sitten enää muitakaan tutustuttavia ole, vaikka hän olisi paras tutustuttava. Niinhän minä itsekin kohta 13 vuotta sitten lupasin, että seuraavaksi tutustun Jeesukseen ennen kuin kehenkään muuhun mieheen. Kovin on ollut hidasta tutustumiseni ja lupaukseni olen unohtanut lukuisia kertoa milloin kenenkin perään kaihoten. Ja silti joka päivä Herra on kulkenut kanssani, vaikka ajatukseni ovatkin lennelleet ihan minne sattuu milloinkin. Näin se menee: ”jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena; sillä itseänsä kieltää hän ei saata” (2. Tim. 2:13) Minun on ollut niin vaikea uskoa, että joku voisi olla minulle oikeasti hyvä. Siksi on ollut ehkä vaikea tutustua Jeesukseen(kaan). Ja tietysti siksikin, että oma syntisyys tulee silloin esiin. Sitä haluaa paeta, vaikka se onkin oikeasti parasta mitä voi tapahtua. Kaikkinainen yhteyskin tulee sen kautta: ”jos me vaellamme valossa, niin kuin hän on valossa, meillä on yhteys keskenämme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä” (1. Joh. 1:7).

Kellojen siirto kesäaikaan on taas käsillä ja sen jälkeen valoisuutta riittää illastakin valtavan pitkälle. Jälleen kerran toivoo ja rukoilee, että valo saavuttaisi myös sydämen synkät nurkkaukset. Kovasti haluaisi olla ”valon lapsi”, niin kuin Raamattu sanoo. Valon lapsi eikä pimeän mielen mörrimöykky. ”Valon hedelmä ilmenee kaikenlaisena hyvyytenä, vanhurskautena ja totuutena” (Ef. 5:9). Näitä niin tässä maailmassa tarvittaisiin.

Onneksi on Raamattu. On Jeesus, on toivo. Tuntuu niin surulliselta ja toisaalta hassulta, kun nyt pääsiäisenkin alla lehdissä on niin kaikenlaisia kirjoituksia Jeesuksesta, aivan kuin pitäisi varmuuden vuoksi juuri pääsiäisenä todeta, että se mitä Raamattu kertoo Jeesuksesta ei ole totta. Mutta kyllä se vaan on niin totisinta totta. Niin totista totta, ettei sitä ihminen meinaa haluta ottaa vastaan. Mutta sinä hetkenä kun Jumala puhuu henkilökohtaisesti ihmiselle itselleen, niin ei ole enää sijaa epäilykselle. Ja se taas voi tapahtua hyvin monella tavalla. 

Onneksi on Jeesus. Olen kivisydäminen fariseus, mutta onneksi on Jeesus. ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat.” (Joh. 6:68) Uskon, että Jumalan rakkauden lämpö on voimakkaampi kuin minun sydämeni jää. Vielä joskus sulaa ja kukkii. Vielä joskus. Valoisaa pääsiäistä.

Tämä on uusin kanani. Se ainakin kukkii jo valmiiksi.

Yksinäisyyden liejuissa

Pahinta on yksinäisyys. Ei yksin oleminen vaan yksinäisyyden tunne. Se tunne, joka voi yhtä hyvin olla silloinkin, kun on toisten ihmisten seurassa. Yhteydettömyyden tunne. Sitä kai se on. Yhteydettömyydessä tuntee itsensä yksinäiseksi.

Tämä yhteydettömyyden tunne on itsellä kauhean tuttu. Sitä on ollut läpi elämän ja nuoruudessa jotenkin puhjennut selkeästi esiin. Lapsena yhteys muodostui leikkien kautta, mutta sitten jossain yläasteella kun yhteys pitikin muodostaa lähinnä verbaalisesti hommasta tuli kauhean vaikeaa. Ja enemmän tai vähemmän vaikeaa se on ollut siitä lähtien. Joskus on yhteyden kokemista, mutta sitten usein taas ei. Vain kuoret kolahtelevat, kun jossain siellä sisällä piilottelee, eikä pahimmillaan yhtään ole kosketuspintaa. 

Puhuin yksinäisyydestä reilu viikko sitten eräässä tilaisuudessa. Kerroin itsestäni eräänä yksityiskohtana että kun mietin mitä positiivista on yksin olemisessa mieleen tulee lähinnä negatiiviset positiivisuudet. Siis ei varsinaiset positiiviset asiat, mutta negatiivisten asioiden poissaolo. Siis että silloin kun on yksin, kukaan ei hauku minua, eikä vaadi mitään. Tuntui hassulta kun yleisö nauroi tämän jälkeen. Aivan kuin se olisi ollut hyväkin vitsi. En pahastunut, hyvähän se on että löytyy huumoria, mutta itse en ole löytänyt juuri tästä asiasta mitään huumoria. Siitä että on pakko paeta yksinäisyyteen, kun ei kestä sitä että moititaan ja vaaditaan, eikä saa kokea että kelpaisi omana itsenään. Siitä on huumori ollut mahdollisimman kaukana.

Tiedostan, että monessa asiassa ajattelen jotenkin edelleen kuin lapsi. Eihän minun enää tarvitsisi paeta mihinkään, mutta silti meinaan vaan jäädä ikuiselle pakoreissulle. Eihän yhteydettömyyteni pitäisi johtua enää muista, vaan itsellä on siinä iso rooli. Pitäisihän minun voida kertoa itsestäni mitä haluan, pitäisihän minun voida tehdä tuttavuuksia, olla avoin eikä jäädä enää itseni vankilaan. Kaiken pitäisi olla mahdollista. Ja sitten kuitenkaan ei ollenkaan ole.

Itseni suurin viholliseni on kyllä oma itse. Kuinka monta kertaa olen vuosien varrella miettinyt yksinäisyydessä että jos vain lopettaisi elämänsä, kun ei tästä mitään tule. Kuinka paljon on syyttänyt itseään. Kuinka ei ole osannut olla itselleen hyvä. Kuinka on vain jäänyt odottamaan ja odottamaan että apu tulisi jostakin ulkopuolelta.

Jos Jeesus ei olisi ollut minulle hyvä, en olisi tässä. Hän on ollut hyvä niin monta kertaa ja koko ajan. Tehdessään minut, kuolleessaan puolestani, antaessaan halun tutustua Häneen ja monta kertaa sen jälkeen. Silti olen ollut kovin hidas tajuamaan yhteyttä, kokemaan sitä sielussa. Jumalan voi onneksi tuntea hengessä ja sitä kautta saa yhteyden kokemuksen. Silti sielu kaipaa myös jotakin yhteyden kokemusta, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemista. Pitkään aikaan ei ole ollut sellaista todellista yhteyden kokemusta. Ihmisillä on yleensä vain kiire omille asioilleen, perheidensä luo, töihin, harrastuksiin. Tai puhumaan omista asioistaan. Tässä trauma puhuu edelleen. Katkeruuttakin juu. Ja itse olen tietysti ihan samanlainen. Yhtälailla haluaisin puhua omista asioitani kuin kaikki muutkin.

Kommunikaation alkeita edelleen opettelen. Ihmettelen onko minulla todella oikeus sanoa mielipiteeni. Voiko se olla totta? Onko minulla todella lupa näyttää tunteeni? Onko minulla oikeasti lupa olla olemassa, ja ihan vielä omana itsenäni? Nämä ovat niin vaikeita asioita, että en kyllä mitenkään meinaa käsittää. En mitenkään meinaa voida käsittää.

Rukoilen yhteyttä. Sitä Jeesuskin rukoili seuraajilleen: ”että he olisivat yhtä”. Jotenkin käsitän että ilman Jeesusta minulla ei ole yhteyttä. Vain hän voi antaa minulle sen rakkauden kokemuksen ja turvallisuuden, jonka kautta kykenen enää yhteyteen – ihan itsenikin kanssa. Tee  minusta Herra vielä joskus laumakelpoinen päkäpää.

Sulavia jääpuikkoja

Olen kauhean tyytyväinen itseeni ainakin yhdessä asiassa. Pystyin tekemään jotakin niille lipsuville suksille. Siskoni varastosta löytyi pitoteippiä ja sitä minä sitten asensin omiin suksiini vanhojen pitomöhnien päälle. Ja homma toimi! Kuluneen viikon aikana olen ollut kaksi kertaa hiihtämässä näillä teipeillä ja suksi on toiminut kuin unelma. Hartioissakaan ei satu aivan niin paljon, kun kädet pääsevät helpommalla pitävällä suksella. Jee.

Nyt olisi myös hieno hiihtokeli, mutta tekee mieli nauttia vain rauhasta sisätiloissa, ainakin vielä tämän kirjoittamisen ajan. On taas jotenkin ollut monenlaista myllerrystä viikonkin aikana. Olen kiitollinen tästä, että elämä on ulkoisesti rauhallista. Jotenkin se mahdollistaa paremmin sisäisen muutoksen. On aikaa huomioille ja ajatuksille, uuden suunnan ottamiselle. Vauhdissa on mahdoton kääntyä. Tarvitaan pysähtyminen.

Eilen aamulla rukoilin iloa elämääni. Ja sitten tulikin itkettyä oikein kunnolla sen päivän aikana. Silti edelleenkin kaipaisin itkeä enemmän. Haluaisin itkeä ulos kaiken vanhan tuskan. Joissain hetkissä tulee tunne, että joka solu on täynnä vanhaa tuskaa. Olen elämässäni kuullut niin paljon katkeruutta, syytöstä, pahoinvointia, kipua jne, kasvanut sen keskellä, että tuntuu että siitä on tullut rakennusainetta omiinkin soluihin. Ja sitä sitten vain haluaisi itkeä pois. On vain yllättävän vaikea löytää syliä, jossa on niin turvallista että itku uskaltaa tulla ulos. Koitan muistuttaa itselleni että Jumalalle on kaikki mahdollista. Olen saanutkin olla turvallisissa syleissä jossa voi itkeä. Mutta eivät ne todellakaan mitään itsestään selviä tilanteita ole. Helposti vain pidättää ja pidättää pahaa oloa. Ei se edes tule ulos, jos ei ole turvallista olotilaa. Mutta silti joskus tuntuu, että kipu vain odottaa sitä, että pääsisi vuolaina virtoina pois. Jäät sulavat sydämessä ja vedet virtaavat, kun Jumalan rakkauden aurinko lämmittää. Ajattelen, että itku on rukousvastaus pyyntönä iloon, koska eihän voi iloita, jos suru ei ole tullut ulos. Mutta hidasta on sulaminen edelleen.

Törmäsin viikolla myös nujerrettuun tahtooni. Minulla oli mielipide eräästä asiasta ja sitä ei otettu kuuleviin korviin. Se tuntui aika pahalta. En tarkoita, että kaikki tahtomani asiat pitäisi toteutua, mutta on aika karmeaa kun läheltä tietyissä asioissa tahto ohitetaan kokonaan – aivan kuin olisi jotenkin lapsellista ja tyhmää ylipäänsä tahtoa tai ajatella jotakin. Jotenkin tässä valossa taas ymmärsin, miksi olen aika hyvin haudannut tahtoni monissa asioissa. Joskus olen toivonut, etten tahtoisi mitään, kun se ei kuitenkaan voi toteutua. Tällainen ajattelu ja tahdon kuoletus toisten ihmisten mielipiteiden vuoksi on kuitenkin tosi helposti yksi masennusta aiheuttava tekijä kaiken muun ohella. Minusta tuntuu, että vielä jossain vaiheessa täytyy käydä titaanien taistoon. Ottaa yhteen. Tuoda se tahto esiin kaikesta huolimatta. Mutta eihän sitä tee, jos ei ole valmis. Jos ei oikeasti halua. Herra, vahvista ja tervehdytä tahtoni.

Uusin järkytys oli negatiivinen tieto erään ihmisen elämästä. Se oli taas niin vahva muistutus siitä, kuinka äärimmäisen tärkeää avoimuus olisi. Se, että voisi syntinsä tunnustaa eikä elämän kaapeissa olisi mitään sellaisia alueita, joissa voi jotakin piilossa muhia. Ei ole helppo tunnustaa asioitaan, mutta on se kauheaa, kun joutuu jotakin piilottelemaankin. Haluaisin avoimuuteen koko ajan enemmän ja enemmän. Mutta tietysti oma ylpeys laittaa vastaan, kun niin kaikenlaista paljastuu. Silti se on Jumalan armoa, aina kun joku asia tulee esiin. En minä tästä alueesta vieläkään kunnolla ymmärrä, mutta jotenkin tajuaa että sellainen ihminen on todella vapaa, jonka ei tarvitse piilotella mitään.

Edellisessä tekstissäni huokailin Herran puoleen että voisi tajua armoa. Jotakin siitä sitten sainkin rukousvastauksena. Siis sen, että armoa ei voi tajuta, sitä vastaanotetaan. Sitä vain vastaanotetaan. Kun tietää olevansa syntinen, armokin alkaa maistua. Ja sen saa vastaanottaa. Vastaanottaa sydämessä eikä tajuta mielessään. Olen helposti omavanhurskas fariseus, joka ei armosta ymmärrä, mutta kun saa tulla ja tajuta itsensä syntiseksi naiseksi, niin jo alkaa Jumalan armo maistua. Ja se maistuu erittäin hyvälle. Kiitos Herra, että olet minulle syntiselle armollinen.

Armon astialla

Hartioissa tuntuu kiristys. Olin tänään ensimmäistä kertaa tänä talvena hiihtämässä. Olen tämmöinen maaliskuuhiihtäjä näköjään. Auringonpaiste, liki tuuleton sää ja -5 astetta saa minut hiihtämään, jos on saadakseen. Ja lunta ja ladutkin pitäisi olla. Ja mielellään suksetkin. Tänään lipsui aika pahasti. Suksille ei ole reiluun pariin vuoteen tehty mitään. Edellisellä asuinpaikkakunnallani minulla oli suksihuoltoa harrastava ystävä, mutta täällä olen ollut oman onneni varassa ja eli ei ole tapahtunut mitään. Lipsuvilla suksilla hiihtäessä mietin, voisinko onnistua pitoteipin kanssa vai pitäisikö hommata nanosukset vai mitä. Tai sitten jättää koko hiihtäminen, kun ei mistään tule mitään ja niskatkin niin menee jumiin. Sisäinen tsempparini ei ole vieläkään kovin vahva. Helpommin totean itselleni että et sinä tähän pysty kuin että kyllä pystyt.

Alkuviikosta oli jotenkin kamala olo. Päädyin kirjoittamaan kolmelle henkilölle rukouspyyntöä tilanteestani, että kun niin masentaa ja on vaikeaa. Kävin myös psykoterapeutin juttusilla. Loppuviikosta olikin sitten mieli parempi, vaikea taas sanoa mistä johtuen, mutta kiitos Jumalalle kuitenkin. Masennuksen syyt ovat niin valtavan moninaisia. Monen kielteisen ajatuksen ja sisäisten vaatimusten summa. Niiden juurille pääseminen on ollut pitkä prosessi, mutta kai tässä kuitenkin edistystäkin on tapahtunut. Nykyään sentään saan ajattelustani kiinni, ennen en ymmärtänyt, että ajatuksiin voi edes vaikuttaa tai kuinka paljon ne vaikuttavat minuun. Kuulostaa nyt suorastaan hassulta, mutta niin se vain pitkälti oli. Saatoin ajatella olevani kaikella lailla huono ja tarpeeton ihminen jne ja sitten samalla ihmetellä, että mikä kertakaikkinen minua masentaa ja miksi ei jaksa mitään.

Tänään uutisissa oli että Suomessa 444184 ihmistä sai viime vuonna kela-korvausta masennuslääkkeisiin. Kyllähän se aika suurelta luvulta vaikuttaa, 8 % kansasta. Ja sitten on vielä monia, jotka ovat masentuneita, mutta eivät käytä lääkkeitä. Itse olen jotenkin kauheasti aina kaivannut lempeää ja ymmärtäväistä kuuntelijaa kaikille tunteilleni. Lisäksi olen halunnut selvittää masennukseni syyn, eikä niin että se olisi vain pelkkää selittämätöntä aivokemian häiriötä. Mielestäni negatiivisesta ajattelusta, syyllisyydestä, häpeästä, sisäisistä ja ulkoisista vaatimuksista jne syy on kyllä löytynytkin. En ollenkaan usko, että omassa tapauksessani apu olisi voinut tulla lääkepurkista, kun syy on ollut yksinäisyys, yhteydettömyys jne. Ainakin itse masennuksessa on aina kaivannut rakkauden ja hyväksynnän kokemista, avoimuutta, kannustusta, kuuntelua jne. Pikkuhiljaa on oppinut ottamaan näitä vastaan. Ensin ehkä pikkulusikan kärjellä ja sitten vähän suuremmalla lusikalla. Vieläkin taidan vastustaa niin suuria määriä, kuin mitä oikeasti kaipaisin. Sisin huutaa, mutta ylpeys estää tarvitsevuutta. On helpottavaa, että kuitenkin on mahdollista ajatella toisin kuin ennen. On mahdollista nöyrtyä, tulla lapsenkaltaiseksi ja ottaa vastaan. 

Olen aiemminkin verrannut psykoterapeuttia fysioterapeuttiin. Työn tekee itse, mutta terapeutti voi kannustaa ja antaa oikeaa suuntaa, sitä mitä Raamatussa lukee, mutta johon ei yksin uskalla. Kannustaa todella olemaan oma itsensä ja jättämään syrjään muiden miellyttämisen. Tulemaan siksi persoonaksi, jonka Jumala on luonut ja etsimään omaa kutsumusta, eikä raahata mukana muiden odotuksia. Terapeutti ymmärtää olosuhteiden vaikutuksen kehitykseen eikä vähättele sitä, mutta kuitenkin ohjaa anteeksiantamiseen, irtipäästämiseen ja eteenpäin menemiseen. Omaksi itseksi tulemiseen. Jollekulle tämäntyyppinen ajattelu on itsestään selvää kodin perintönä, jollekulle toiselle ei todellakaan vaan aivan päinvastoin. Onneksi sitten kuitenkin, aikuisena on mahdollisuus itse valita. Sitä minun on ollut vaikea käsittää, mutta onhan se sitten kuitenkin valtava helpotus. Ei ole pakko jäädä katkeruuteen.

Lopulta kyse on armon ymmärtämisestä. Siinä olen ollut äärimmäisen hidas. Ansaitsemattomasta rakkaudesta, siksi että Jeesus teki kaiken puolestani. Täytti kaikki vaatimukset. Ei ole enää mitään vaatimuksia. Sitä minun on ollut niin vaikea tajuta. Aina meinaa sanoa mutta pitäähän sitä ja tätä. Tuntuu, että kierrän armoa kuin kissa kuumaa puuroa. Jotenkin tietää, että se juttu menee niin että sitten kun on tajunnut armon lakkaa suorittamasta ja elämän käyttövoimaksi tuleekin rakkaus pakon sijaan. Rakkaus käskyjen ja lain sijaan. En tajua miksei tämä loksahda kunnolla sisimpääni. Se on järjessä ja tietämisessä, mutta ei vieläkään täysillä sydämessä. Kuitenkin on toivo, että kenties minullekin se vielä uppoaa loppuun asti. Haluaisin elää armosta enkä suorittamisesta käsin. Jeesus, auta että sydämessä tajuaisin.

Viikolla 9

Kuluneella viikolla oli hyviä hetkiä. Yhtenä niistä on ollut pienen tyttövauvan ensitapaaminen ja tapaamiset sen jälkeen. Eniten olen vain tainnut ihmetellä sitä miten pieni hän on. Ihan normaalin vastasyntyneen painoinen siis, mutta kun en ole ennen noin nuorta ihmistä tavannut, niin jotenkin vain olin mielessäni sitten kuitenkin kuvitellut suuremmaksi. Huomenna hän tulee minun luokseni vieraisille. Tuntuu, että olen saamassa suuren luokan V.I.P. vieraan käymään matalassa majassani.

Toinen oikein hyvä juttu oli eräs hengellinen tilaisuus, jossa kävin. Koko ilta oli kaikella lailla antoisa. Tilaisuuden lopussa pyysin, että eräs ihminen rukoilisi puolestani. Kerroin hänelle jotain asioita ja siitä keskustelustakin sain jo paljon ja sitten rukouksessa tuntui että Jumala vapautti sisintä jostakin taakoista. Jännää oli sekin, että tämä henkilö näki rukouksen aikana näyn, jossa valkoinen kyyhkynen tuli lentäen sormus nokassa. Jotenkin se oli koskettavaa ja toivoa antavaa. Hän rukoili myös, että voisin saada kokea iloa, kun se alue on nyt niin tukossa. On ollut hyvä olo tuon jälkeen. Ei tietenkään niin että jotenkin kaikki ongelmat olisivat poissa, mutta kuitenkin, ihan hiukan taas kevyempää. Joskus rukoustilanteet ovat vain niin ihmeellisiä. Ei sitä voi ymmärtää ennen kuin itse saa kokea, miten Pyhä Henki voi koskettaa, kun joku rukoilee Jeesuksen nimessä puolestasi. 

Lisäksi oli yksi hyvä tapaaminen, joka antoi jotakin toivon näköaloja. Välillä menetän liki kaiken toivoni siihen, voiko oikeasti mitään sellaista mitä haluaisin Jumalan valtakunnan vuoksi tehdä koskaan kuitenkaan tapahtua. Että kun vain polkee paikallaan ja arki masentaa. Oli sitten hienoa kuulla, kun eräs henkilö kertoi miten Jumala häntä kuljettaa ja mitä kaikkea Jumalan valtakunnassa parhaillaankin tapahtuu. Koko juttu oli toiveita herättävää ja näköaloja antavaa. Että sittenkin tapahtuu vaikka mitä. Paljon sellaista, mistä en ollut tiennytkään. Oli hienoa kuulla, että sittenkin löytyy paljon yhteistä näkyä. Että Jumala puhuu samoista asioista ihmisille eri puolilla maata ja maailmaa. Ettei olekaan yksin ajatustensa kanssa ja höperö, vaan muutkin miettivät samoja asioita. Se on aina innostava kokemus. 

Ja sitten vielä eräs ihminen sanoi, että voisin kirjoittaa hänelle asioitani ja hän sitten lupaa rukoilla niitä juttuja muutaman muun kanssa. Sekin tuntui kauhean hyvälle. Todella harvoin tapaa tällaista, että likipitäen vieras ihminen lupaa mitään tällaista. En ole kyllä vielä kirjoittanut hänelle mitään asioita rukoiltavaksi, mutta tarkoitus on.

Niin ja kaikenlaisia oivalluksiakin tapahtuu aina silloin tällöin. Jutellessani erään ihmisen tajusin myös yhtäkkiä, ettei minun tarvitse kantaa eikä yrittää vaikuttaa hänen ongelmiinsa ja jotenkin rasittua niistä. Voin kuunnella ja olla aivan irti. En tiedä mistä tuokin tuli, mutta jotenkin tuntui hyvältä. Huomaan niin helposti alkavani kantaa toisten murheita, enkä sitten usein jaksa vaikeuksista kuunnellakaan kun minulle tulee tunne, että minun pitäisi jotenkin ratkaista asiat. Oivallus siitä, ettei todellakaan tarvitse, tuntui kauhean hyvältä. Kuunteleminen oli yhtäkkiä paljon helpompaa.

Että sittenkin tapahtuu kaikenlaista, kun vaan sille päälle sattuu. 

1§ Jeesus on ihana ja kaikki on hyvin.

2§ Jos joskus tuntuu siltä että kaikki ei ole hyvin, palataan pykälään 1.

”Ja Aabraham toivoi, vaikka ei toivoa ollut” (Room. 4:18)

Kaikki pienet on söpöjä. Piiperö tipukuva vauvatapaamisen kunniaksi. Ja myös ilosta muistuttamaan.