Hartioissa tuntuu kiristys. Olin tänään ensimmäistä kertaa
tänä talvena hiihtämässä. Olen tämmöinen maaliskuuhiihtäjä näköjään.
Auringonpaiste, liki tuuleton sää ja -5 astetta saa minut hiihtämään, jos on
saadakseen. Ja lunta ja ladutkin pitäisi olla. Ja mielellään suksetkin. Tänään
lipsui aika pahasti. Suksille ei ole reiluun pariin vuoteen tehty mitään.
Edellisellä asuinpaikkakunnallani minulla oli suksihuoltoa harrastava ystävä, mutta
täällä olen ollut oman onneni varassa ja eli ei ole tapahtunut mitään.
Lipsuvilla suksilla hiihtäessä mietin, voisinko onnistua pitoteipin kanssa vai
pitäisikö hommata nanosukset vai mitä. Tai sitten jättää koko hiihtäminen, kun
ei mistään tule mitään ja niskatkin niin menee jumiin. Sisäinen tsempparini ei
ole vieläkään kovin vahva. Helpommin totean itselleni että et sinä tähän pysty
kuin että kyllä pystyt.
Alkuviikosta oli jotenkin kamala olo. Päädyin kirjoittamaan
kolmelle henkilölle rukouspyyntöä tilanteestani, että kun niin masentaa ja on
vaikeaa. Kävin myös psykoterapeutin juttusilla. Loppuviikosta olikin sitten
mieli parempi, vaikea taas sanoa mistä johtuen, mutta kiitos Jumalalle
kuitenkin. Masennuksen syyt ovat niin valtavan moninaisia. Monen kielteisen ajatuksen
ja sisäisten vaatimusten summa. Niiden juurille pääseminen on ollut pitkä
prosessi, mutta kai tässä kuitenkin edistystäkin on tapahtunut. Nykyään sentään
saan ajattelustani kiinni, ennen en ymmärtänyt, että ajatuksiin voi edes
vaikuttaa tai kuinka paljon ne vaikuttavat minuun. Kuulostaa nyt suorastaan
hassulta, mutta niin se vain pitkälti oli. Saatoin ajatella olevani kaikella
lailla huono ja tarpeeton ihminen jne ja sitten samalla ihmetellä, että mikä
kertakaikkinen minua masentaa ja miksi ei jaksa mitään.
Tänään uutisissa oli että Suomessa 444184 ihmistä sai viime
vuonna kela-korvausta masennuslääkkeisiin. Kyllähän se aika suurelta luvulta
vaikuttaa, 8 % kansasta. Ja sitten on vielä monia, jotka ovat masentuneita,
mutta eivät käytä lääkkeitä. Itse olen jotenkin kauheasti aina kaivannut lempeää ja ymmärtäväistä kuuntelijaa kaikille tunteilleni. Lisäksi olen halunnut
selvittää masennukseni syyn, eikä niin että se olisi vain pelkkää selittämätöntä
aivokemian häiriötä. Mielestäni negatiivisesta ajattelusta, syyllisyydestä,
häpeästä, sisäisistä ja ulkoisista vaatimuksista jne syy on kyllä löytynytkin.
En ollenkaan usko, että omassa tapauksessani apu olisi voinut tulla
lääkepurkista, kun syy on ollut yksinäisyys, yhteydettömyys jne. Ainakin itse masennuksessa on aina kaivannut rakkauden ja hyväksynnän
kokemista, avoimuutta, kannustusta, kuuntelua jne. Pikkuhiljaa on oppinut ottamaan näitä
vastaan. Ensin ehkä pikkulusikan kärjellä ja sitten vähän suuremmalla
lusikalla. Vieläkin taidan vastustaa niin suuria määriä, kuin mitä oikeasti
kaipaisin. Sisin huutaa, mutta ylpeys estää tarvitsevuutta. On helpottavaa,
että kuitenkin on mahdollista ajatella toisin kuin ennen. On mahdollista
nöyrtyä, tulla lapsenkaltaiseksi ja ottaa vastaan.
Olen aiemminkin verrannut psykoterapeuttia
fysioterapeuttiin. Työn tekee itse, mutta terapeutti voi kannustaa ja antaa
oikeaa suuntaa, sitä mitä Raamatussa lukee, mutta johon ei yksin uskalla.
Kannustaa todella olemaan oma itsensä ja jättämään syrjään muiden
miellyttämisen. Tulemaan siksi persoonaksi, jonka Jumala on luonut ja etsimään
omaa kutsumusta, eikä raahata mukana muiden odotuksia. Terapeutti ymmärtää
olosuhteiden vaikutuksen kehitykseen eikä vähättele sitä, mutta kuitenkin ohjaa
anteeksiantamiseen, irtipäästämiseen ja eteenpäin menemiseen. Omaksi itseksi
tulemiseen. Jollekulle tämäntyyppinen ajattelu on itsestään selvää kodin
perintönä, jollekulle toiselle ei todellakaan vaan aivan päinvastoin. Onneksi
sitten kuitenkin, aikuisena on mahdollisuus itse valita. Sitä minun on ollut
vaikea käsittää, mutta onhan se sitten kuitenkin valtava helpotus. Ei ole pakko
jäädä katkeruuteen.
