Olen kauhean tyytyväinen itseeni ainakin yhdessä asiassa.
Pystyin tekemään jotakin niille lipsuville suksille. Siskoni varastosta löytyi
pitoteippiä ja sitä minä sitten asensin omiin suksiini vanhojen pitomöhnien
päälle. Ja homma toimi! Kuluneen viikon aikana olen ollut kaksi kertaa
hiihtämässä näillä teipeillä ja suksi on toiminut kuin unelma. Hartioissakaan
ei satu aivan niin paljon, kun kädet pääsevät helpommalla pitävällä suksella.
Jee.
Nyt olisi myös hieno hiihtokeli, mutta tekee mieli nauttia
vain rauhasta sisätiloissa, ainakin vielä tämän kirjoittamisen ajan. On taas
jotenkin ollut monenlaista myllerrystä viikonkin aikana. Olen kiitollinen
tästä, että elämä on ulkoisesti rauhallista. Jotenkin se mahdollistaa paremmin
sisäisen muutoksen. On aikaa huomioille ja ajatuksille, uuden suunnan
ottamiselle. Vauhdissa on mahdoton kääntyä. Tarvitaan pysähtyminen.
Eilen aamulla rukoilin iloa elämääni. Ja sitten tulikin
itkettyä oikein kunnolla sen päivän aikana. Silti edelleenkin kaipaisin itkeä
enemmän. Haluaisin itkeä ulos kaiken vanhan tuskan. Joissain hetkissä tulee
tunne, että joka solu on täynnä vanhaa tuskaa. Olen elämässäni kuullut niin
paljon katkeruutta, syytöstä, pahoinvointia, kipua jne, kasvanut sen keskellä,
että tuntuu että siitä on tullut rakennusainetta omiinkin soluihin. Ja sitä sitten
vain haluaisi itkeä pois. On vain yllättävän vaikea löytää syliä, jossa on niin
turvallista että itku uskaltaa tulla ulos. Koitan muistuttaa itselleni että Jumalalle on kaikki
mahdollista. Olen saanutkin olla turvallisissa syleissä jossa voi itkeä. Mutta
eivät ne todellakaan mitään itsestään selviä tilanteita ole. Helposti vain
pidättää ja pidättää pahaa oloa. Ei se edes tule ulos, jos ei ole turvallista
olotilaa. Mutta silti joskus tuntuu, että kipu vain odottaa sitä, että pääsisi
vuolaina virtoina pois. Jäät sulavat sydämessä ja vedet virtaavat, kun Jumalan
rakkauden aurinko lämmittää. Ajattelen, että itku on rukousvastaus pyyntönä iloon, koska eihän voi iloita, jos suru ei ole tullut ulos. Mutta hidasta on sulaminen edelleen.
Törmäsin viikolla myös nujerrettuun tahtooni. Minulla oli
mielipide eräästä asiasta ja sitä ei otettu kuuleviin korviin. Se tuntui aika
pahalta. En tarkoita, että kaikki tahtomani asiat pitäisi toteutua, mutta on
aika karmeaa kun läheltä tietyissä asioissa tahto ohitetaan kokonaan – aivan
kuin olisi jotenkin lapsellista ja tyhmää ylipäänsä tahtoa tai ajatella
jotakin. Jotenkin tässä valossa taas ymmärsin, miksi olen aika hyvin haudannut
tahtoni monissa asioissa. Joskus olen toivonut, etten tahtoisi mitään, kun se
ei kuitenkaan voi toteutua. Tällainen ajattelu ja tahdon kuoletus toisten
ihmisten mielipiteiden vuoksi on kuitenkin tosi helposti yksi masennusta
aiheuttava tekijä kaiken muun ohella. Minusta tuntuu, että vielä jossain
vaiheessa täytyy käydä titaanien taistoon. Ottaa yhteen. Tuoda se tahto esiin
kaikesta huolimatta. Mutta eihän sitä tee, jos ei ole valmis. Jos ei oikeasti
halua. Herra, vahvista ja tervehdytä tahtoni.
Uusin järkytys oli negatiivinen tieto erään ihmisen
elämästä. Se oli taas niin vahva muistutus siitä, kuinka äärimmäisen tärkeää
avoimuus olisi. Se, että voisi syntinsä tunnustaa eikä elämän kaapeissa olisi
mitään sellaisia alueita, joissa voi jotakin piilossa muhia. Ei ole helppo
tunnustaa asioitaan, mutta on se kauheaa, kun joutuu jotakin piilottelemaankin.
Haluaisin avoimuuteen koko ajan enemmän ja enemmän. Mutta tietysti oma ylpeys
laittaa vastaan, kun niin kaikenlaista paljastuu. Silti se on Jumalan armoa,
aina kun joku asia tulee esiin. En minä tästä alueesta vieläkään kunnolla
ymmärrä, mutta jotenkin tajuaa että sellainen ihminen on todella vapaa, jonka
ei tarvitse piilotella mitään.
Edellisessä tekstissäni huokailin Herran puoleen että voisi
tajua armoa. Jotakin siitä sitten sainkin rukousvastauksena. Siis sen, että
armoa ei voi tajuta, sitä vastaanotetaan. Sitä vain vastaanotetaan. Kun tietää
olevansa syntinen, armokin alkaa maistua. Ja sen saa vastaanottaa. Vastaanottaa
sydämessä eikä tajuta mielessään. Olen helposti omavanhurskas fariseus, joka ei
armosta ymmärrä, mutta kun saa tulla ja tajuta itsensä syntiseksi naiseksi,
niin jo alkaa Jumalan armo maistua. Ja se maistuu erittäin hyvälle. Kiitos
Herra, että olet minulle syntiselle armollinen.
