Pahinta on yksinäisyys. Ei yksin oleminen vaan yksinäisyyden
tunne. Se tunne, joka voi yhtä hyvin olla silloinkin, kun on toisten ihmisten
seurassa. Yhteydettömyyden tunne. Sitä kai se on. Yhteydettömyydessä tuntee
itsensä yksinäiseksi.
Tämä yhteydettömyyden tunne on itsellä kauhean tuttu. Sitä
on ollut läpi elämän ja nuoruudessa jotenkin puhjennut selkeästi esiin. Lapsena
yhteys muodostui leikkien kautta, mutta sitten jossain yläasteella kun yhteys
pitikin muodostaa lähinnä verbaalisesti hommasta tuli kauhean vaikeaa. Ja
enemmän tai vähemmän vaikeaa se on ollut siitä lähtien. Joskus on yhteyden
kokemista, mutta sitten usein taas ei. Vain kuoret kolahtelevat, kun jossain
siellä sisällä piilottelee, eikä pahimmillaan yhtään ole kosketuspintaa.
Puhuin yksinäisyydestä reilu viikko sitten eräässä
tilaisuudessa. Kerroin itsestäni eräänä yksityiskohtana että kun mietin mitä
positiivista on yksin olemisessa mieleen tulee lähinnä negatiiviset
positiivisuudet. Siis ei varsinaiset positiiviset asiat, mutta negatiivisten
asioiden poissaolo. Siis että silloin kun on yksin, kukaan ei hauku minua, eikä
vaadi mitään. Tuntui hassulta kun yleisö nauroi tämän jälkeen. Aivan kuin se
olisi ollut hyväkin vitsi. En pahastunut, hyvähän se on että löytyy huumoria,
mutta itse en ole löytänyt juuri tästä asiasta mitään huumoria. Siitä että on
pakko paeta yksinäisyyteen, kun ei kestä sitä että moititaan ja vaaditaan, eikä
saa kokea että kelpaisi omana itsenään. Siitä on huumori ollut mahdollisimman
kaukana.
Tiedostan, että monessa asiassa ajattelen jotenkin edelleen
kuin lapsi. Eihän minun enää tarvitsisi paeta mihinkään, mutta silti meinaan
vaan jäädä ikuiselle pakoreissulle. Eihän yhteydettömyyteni pitäisi johtua enää
muista, vaan itsellä on siinä iso rooli. Pitäisihän minun voida kertoa
itsestäni mitä haluan, pitäisihän minun voida tehdä tuttavuuksia, olla avoin
eikä jäädä enää itseni vankilaan. Kaiken pitäisi olla mahdollista. Ja sitten
kuitenkaan ei ollenkaan ole.
Itseni suurin viholliseni on kyllä oma itse. Kuinka monta
kertaa olen vuosien varrella miettinyt yksinäisyydessä että jos vain lopettaisi
elämänsä, kun ei tästä mitään tule. Kuinka paljon on syyttänyt itseään. Kuinka
ei ole osannut olla itselleen hyvä. Kuinka on vain jäänyt odottamaan ja
odottamaan että apu tulisi jostakin ulkopuolelta.
Jos Jeesus ei olisi ollut minulle hyvä, en olisi tässä. Hän
on ollut hyvä niin monta kertaa ja koko ajan. Tehdessään minut, kuolleessaan
puolestani, antaessaan halun tutustua Häneen ja monta kertaa sen jälkeen. Silti
olen ollut kovin hidas tajuamaan yhteyttä, kokemaan sitä sielussa. Jumalan voi
onneksi tuntea hengessä ja sitä kautta saa yhteyden kokemuksen. Silti sielu
kaipaa myös jotakin yhteyden kokemusta, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemista. Pitkään
aikaan ei ole ollut sellaista todellista yhteyden kokemusta. Ihmisillä on
yleensä vain kiire omille asioilleen, perheidensä luo, töihin, harrastuksiin.
Tai puhumaan omista asioistaan. Tässä trauma puhuu edelleen. Katkeruuttakin juu.
Ja itse olen tietysti ihan samanlainen. Yhtälailla haluaisin puhua omista
asioitani kuin kaikki muutkin.
Kommunikaation alkeita edelleen opettelen. Ihmettelen onko
minulla todella oikeus sanoa mielipiteeni. Voiko se olla totta? Onko minulla
todella lupa näyttää tunteeni? Onko minulla oikeasti lupa olla olemassa, ja
ihan vielä omana itsenäni? Nämä ovat niin vaikeita asioita, että en kyllä
mitenkään meinaa käsittää. En mitenkään meinaa voida käsittää.
