Valon tiellä

Edellisen kirjoituksen jälkeen olen käynyt 2 kertaa bodypumpissa ja tänään pyöräilin ensin kertaa tänä kesänä maatilan ja asuntoni välisen 10 km – huomenna takaisin. Usein on käynyt näin: kun kerron jostain ongelmasta/heikkoudesta/synnistä täällä blogissa, niin sitten se asia jotenkin muuttuukin kertomisen jälkeen. Sama toistuu toki usein myös suullisen ilmaisun kautta: kun kertoo jostakin asiasta jollekulle, sitten ongelmaa ei enää niin paljon olekaan, vaikka kertomiseen asti se olisi vaivannut vuosikausia. 

Ei ole ihme, että Raamattu kehottaa olemaan avoin kaikissa asioissa, myös niissä joita on vaikea sanoa ääneen. Asioiden esiin tuomisessa on selvästikin vapautumisen ja kaikenlaisen psyykkisenkin parantumisen avain: ”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte” (Jaak. 5:16) Nykyään synnistä puhutaan yhteiskunnassa suhteellisen vähän, aivan kuin se olisi jotakin todella poikkeuksellisen hirveän kauheaa. Siis aivan kuin vain joku todella harva vankilaan raa’asta rikoksesta tuomittava tekisi syntiä ja tavalliset normaalit ihmiset eivät olisi syntisiä. Synti on kuitenkin sitä, ettei välitä siitä mitä mieltä Jumala on ja tätähän tekee jokainen ihminen. Raamattu kertoo: ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet” (Room. 3:23). Ei ole olemassa synnittömiä ihmisiä, koska syntiinlankeemus on tapahtunut koko ihmiskunnalle. Toiset eivät vain ymmärrä olevansa syntisiä tai eivät välitä siitä, että eivät välitä mitä Jumala on mieltä asioista. Ilman Jumalaa ihminen ei edes voi ymmärtää olevansa syntinen. Jos joku tajuaa olevansa syntinen, se on jo Jumalan työtä ja valtavan hieno asia. Silloin on heti toivo – Jeesus jo ojentelee käsiään että saisi antaa anteeksi.

Joskus tietoon tulee kauhukertomuksia siitä kuinka syntien tunnustaminen on ollut jotenkin pakollista esimerkiksi jossain lahkoissa jne. Tämmöinen kaikki voi saada syntien tunnustamisen kuulostamaan jotenkin tosi ahdistavalta ja henkiseltä väkivallalta – ja sitähän se onkin jos siinä on pisarakaan ulkoista painostusta. Jumalan rakkaudessa vaikuttava vapaaehtoinen syntien tunnustaminen aiheuttaa taas lopputuloksena suuren ilon. On saanut kertoa jotakin vaikeaa ja saa senkin jälkeen kokea olevansa rakastettu. Asiasta kannettu häpeä poistuu, ja saa kokea vapautta, kun ei tarvitsekaan piilotella enää jotain asiaa eikä se paina sisimmässä. Jotakin ihmeellistä siinä tapahtuu. Joku voi esimerkiksi olla vuosikausia kateellinen toiselle jostakin ja yrittää mielessään koko ajan taistella sitä vastaan ettei olisi kateellinen, mutta sitten kuitenkin aina on. Jos joskus pystyykin kertomaan ääneen että on kateellinen ja sen syntinä tunnustaa, niin sitten huomaakin pian että kateus onkin mennyt pois. Tai mikä asia se sitten ikinä onkin. Nämä ovat valtavia Jumalan ihmeitä, mutta toimivat kyllä koska Jumala niin lupaa. 

Tätä kertomalla en halua antaa kuvaa, että itse olisin jotenkin kauhean avoimesti pystynyt tunnustamaan syntejäni – melkein päinvastoin, tiedän kuinka ylpeä olen ja kuinka vaikeaa se ylpeälle ihmiselle on (ylpeä + arka on vaikea yhdistelmä..). Tästä huolimatta olen kuitenkin saanut asiasta pieniä maistiaisia ja kyllä ne ovat hyvälle maistuneet. Pienin askelin. Ja tosiaan ensin tarvitaan se Jumalan ihme, että ylipäänsä pystyy itsessään tunnistamaan jonkun synnin. Yleensä näkee vain toisten ongelmat ja syyttää toisia omasta kurjuudestaan. Omaa itsekkyyttä saattaa olla valtavan vaikea nähdä. Tai omaa kapinaansa Jumalaa vastaa. Mutta kyllähän niitä omia asioita sitten tässä vuosien varrella on paljastunutkin. Joitakin asioita olen sanonut täällä, jotain kertoo psykoterapeutille, joitakin jollekin muulle. Mutta tietysti paras on kertoa asioista Jumalalle itselleen. On ihana tunne, kun vaikka minkä asian huomaa itsessään ja vaikka kuinka sitä häpeäisi, niin kun sen kertoo Jumalalle, saa huomata tulevansakin rakastavan Isän luo, joka ei heitä pois vaan aina antaa anteeksi lapselleen. Ei ole Jumalalle syntisyyteni yllätys. Hän on tiennyt sen koko ajan. Itsestä tuntuu joskus kauhealta huomata itsessään milloin mitäkin kurjaa. Mutta Jumala on kyllä tiennyt ne asiat koko ajan. Parantuminen ja tunnustaminen on minun parhaakseni – Jumalalle niissä asioissa ei ole mitään uutta.

Asioista kertominen on rakkautta ja vie kohti suurempaa yhteyttä, suhteessa itseen, toisiin ja Jumalaan.   ”Pankaa sentähden pois valhe ja puhukaa totta, kukin lähimmäisensä kanssa, sillä me olemme toinen toisemme jäseniä.” (Ef. 4:25) Paljon on itsellä opeteltavaa tällä tiellä. Mutta onneksi kuitenkin suuntaviitta on Raamatussa annettu. Totuuden suuntaan – Jeesuksen suuntaan.

P.S. Kylvöt ovat olleet valmiina jo monta päivää. En ollut traktorissa ollenkaan. Aivan ihmeellinen juttu.

Toisenlainen toukoaika

Tämä kevät on ollut erilainen. Ja se on ihme. Kylvöistä on tehty yli puolet, enkä ole ollut traktorissa ollenkaan. Voiko tämä olla tottakaan. Semmoisia kylvöaika-ahdistuksia mitä niin monena vuotena on ollut, ei nyt ole tarvinnut käydä läpi. Tilanne on erilaisten asioiden summa. Olen vihdoinkin saanut sen verran rohkeutta, että olen uskaltanut olla tarpeeksi rehellinen ja kertoa, että en halua pellolle. Toinen asia on, että kun nyt on siskontyttö ja hän tarvitsee hoitoa, niin siitä on tullut uutta tekemistä. Lapsen äitikin on ollut pellolla vain hyvin vähän, työn ovat hoitaneet isäni, palkattu työmies ja lankomieskin minkä on päätyöltään ehtinyt. Ehkä vauva talossa on kirkastanut tilannetta että yleisesti ottaen naisilta ei nyt ole odotettu panosta pellolle. Välillä pitää pinnistää, ettei päälle painavat syyllistävät ja velvollisuudentuntoiset ajatukset saa orjakseen. Kaikki on hyvin näin. Joskus vaan tulee silti mieleen, että pitääkö hakea hyväksyntää menemällä pellolle, vaikkei itse haluakaan. Koitan silloin muistuttaa itselleni, että olen hyväksytty ja arvokas ihminen ihan näinkin. Isä Jumala rakastaa. Homma sujuu hyvin näinkin. 

Pahinta on se, kun joutuu pakosta tekemään asioita – tulee se pakko sitten oikeasti toisten kautta tai pakkona oman pään sisältä. Tästä pakosta olen ehkä pikkuhiljaa pääsemässä irti – en tosin varmaan vieläkään ole päässyt kaikesta pakosta irti. Syy siihen voi olla se, että edelleenkään ei ole kovin voimakkaana sitä mieltä että haluaisi tehdä jotakin. Asiat vaan jää tekemättä. Ja kun ne jäävät tekemättä, sitten jossain vaiheessa tulee pakko tehdä. Jos olisi halua tehdä juttuja, ne eivät tuntuisi niin pahoilta. Ei tarvitsisi syyllistää itseään tekemättä olevista asioista, ei tarvitsisi haukkua itseään saamattomaksi ja laiskaksi. Jos olisi se sisäinen ajatus, että olisi ihan kiva tehdä jotain. Kunpa voisikin mennä jonkun tekemisistä innostuneen ihmisen pään sisään ja ihmetellä millaisia ajatuksia siellä juoksee. Ja imeä niitä itseensä. Minulla pyörii vieläkin tekemisestä niin paljon negatiivista. Ja suurin osa liittyy siis kodinhoidollisiin asioihin. Niistä voi masentua joka päivä, koska ne ovat aina edessä ja nähtävillä. Tekemättä ja sekaisin. Voisiko joku tehdä DVD:n , CD: tai ihan minkä tahansa, jossa positiivisella tavalla innostutaan imuroinnista, vaatekaapin järjestämisestä, kaurapuurosta, ikkunoiden pesusta ja ihan kaikesta..? Oikeasti..

Aikaansaavuus ja oma-aloitteisuus eivät todellakaan ole minun vahvuuksiani vaan aivan päinvastoin. Jotenkin tarvitsisi oppia silti hyväksymään nämä kaikki heikkoutensa ilman että niin kauheasti syyllistää itseään, muita tai olosuhteita. Pitäisi tunnistaa ja tunnustaa tilanne ja miettiä mitä asialle voisi oikeasti tehdä. Mennä eteenpäin. Sama juttu, niin monessa asiassa. Vuodesta toiseen tympäännyn huonoon fyysiseen kuntooni, mutta sillekään en saa aikaiseksi tehdä mitään muuta kuin huokailla asiaa. Ja sitten suuttuu itselleen, kun vain huokailee eikä tee mitään. Ja silti ei tee mitään muuta kuin on itsesyytöksessä. Jumalaakin voi joskus ”käyttää” näissä tilanteissa jotenkin väärin. Ettei ajattele asioita loppuun saakka, ajattele kunnolla mikä on ongelman ydin, vaan jotenkin jättää asian väärällä lailla ”Herran haltuun” ilman että yrittääkään itse tehdä sille mitään. Vaan en silti muuallekaan apua osaa huutaa kuin Isän puoleen. Niin paljon Jumala on elämässäni tehnyt, niin paljon avannut asioita ja auttanut, että haluan luottaa, että vielä jonain päivänä parantuu myös tahtominen ja tekeminen, että pystyn vielä enemmän tekemään terveesti eikä pakosta. Näin ainakin rukoilen ja Isältä anon! En haluaisi, että jokapäiväinen elämä olisi loppuun saakka jotakin kotitalousmasennussyytösitsevihaa.

Rukousaiheita riittää, oman sydämen tutkimista riittää. Mutta riittää myös kiitosaiheita monista asioista. Koitan opetella kiittämään. Silloin on parempi mieli. Ja että avautuisi se positiivinen puoli. Kiitollisuus siitä, että on ikkunat, joita pestä. On ruoka jota laittaa. On vaatteita, jotka menevät kaaokseen. On vielä paljon opittavaa kiitollisuudesta. Ja siitäkin, että Jeesus ei pakota, hän vain rakastaa minua kaaokseni keskellä.

”Kiittäkää joka tilassa.” (1. Tess. 5:18)

Äitienpäivänä

Kanat ovat tulleet elämääni äidin kautta. Usko Jumalan olemassaoloon on tullut elämääni äidin kautta. Päiväkirjan kirjoittaminen on tullut elämääni äidin kautta. Ja tietysti niin valtavan moni muu asia. Silti meillä on ollut vaikea suhde.

Tänään pyysin äidiltä anteeksi puheitani tässä viimeisten vuosien aikana. Viimeiset neljä vuotta on ollut itsellä murrosikä, jota ei teininä ollut. Kovasti olen sitä yrittänyt siloitella ja käyttäytyä kuin aikuinen, mutta hyvin huonolla menestyksellä. Vanhoja asioita on noussut koko ajan pintaan ja niistä olen myös sanonut tai muuten vain ollut vihainen. Onhan se satuttanut. Mutta jotenkin tuntuu, että tämäkin alkaa olla helpottamassa. Jos olisin nyt vähitellen pääsemässä murrosiästäni yli. Että voisi kunnioittaa äitiä ihan omana itsenään. Jos olisi jo irrottautunut, eikä enää syyttäisi, vaan eläisi omaa elämäänsä ja kantaisi itse vastuun omasta käytöksestään. Ainakin itsestä tuntuu nyt paremmalta tässä asiassa kuin pitkään aikaan, oikeastaan paremmalta kuin koskaan.

Minun äitini olen 78-vuotias. Olen kiitollinen, että hän on saanut elää näin pitkään. Elämässäni olen paljon pelännyt sitä, että äiti kuolee. Hän sai minut 41-vuotiaana ja siskoni 43-vuotiaana. Muihin kylän äiteihin verrattuna hän oli vanha ja hän usein sanoi, että hän on vanha äiti. Lapsen korvissa vanha kuulosti samalta kuin ”kuolee pian”. Olihan sitä elämää sitten kuitenkin jäljellä ihan tarpeeksi lapsen kasvattamiseen aikuiseksi. Kiitos Jumalalle siitä. Kuitenkin vinkkinä – jos saat lapsen yli nelikymppisenä, älä toitota pienelle lapsellesi, että olet vanha äiti. Lasta ikäsi ei haittaa yhtään, tärkeintä on että on äiti. Nimimerkillä Kokemusta on.

Ilmeisesti lähestyneen äitienpäivän kunniaksi maakuntalehti julkaisi pari päivää sitten jutun lapsettomuuden lisääntymisestä Suomessa. Tekstin mukaan joka viides suomalaispari on haluamattaan lapseton ja vuosittain 3000 uutta paria hakee lääketieteellistä apua lapsettomuuteen. Kieltämättä ison kuuloisia lukuja. Asiantuntijoiden neuvo kuulostaa kuitenkin yksinäisen naisen tai varmaan ihan kenen tahansa korvaan hassulta: ”Aikaistakaa lapsentekoa”. Nämähän on juuri näitä asioita, jotka jokainen vuosisuunnitelmaan merkitsee.

Koska äitini puhui vähän negatiiviseen sävyyn vanhana äitinä olemisesta, olen aina kauheasti halunnut, että itse olisin voinut toimia toisin ja saada lapsia mielellään 30-35–vuotiaana, tai ainakin alle 40-vuotiaana. Ensimmäinen haarukka meni jo ja toinenkin on jo hyvää vauhtia pitkällä. ”Aikaistakaa lapsentekoa” –kommentit ovat hedelmällisyystieteen näkökulmasta täysin päteviä, mutta yksilöelämän tasolla utopistisia. Tai ainakin minun näkökulmastani ovat.

Lehtijutussa kerrotaan faktoja naisten hedelmällisyydestä: ”Naisilla hedelmällisyys alenee rajusti 35 ikävuoden jälkeen. Alle kolmikymppisistä naisista 80 % tulee raskaaksi vuoden sisällä yrityksen alusta, yli 35-vuotiailla enää joka kolmas. Mitä vanhempi nainen on, sitä todennäköisemmin raskaus myös keskeytyy. 45-vuotiaiden raskauksista 75 % menee kesken.” Näitä tilastoja lukiessa meinaa ahdistaa. Toisaalta voi ajatella itsensä olevan ihme. Ei ole mikään itsestäänselvyys että olen olemassa. Toki kenenkään muunkaan olemassa olo ei ole itsestään selvyys. Vaikka ihmisiä on niin paljon, jokainen on kuitenkin aina Jumalan ihme. 

Seuraavaksi jutussa puhuttiin munasolujen pakastamisesta mahdollista tulevaa käyttöä varten. Tarpeeksi kun näitä tilastoja lukee, ei ole tällaisetkaan ajatukset enää kovin kaukana. Mutta en nyt sitten kuitenkaan ole ihan siinä pisteessä. Jotenkin ajattelen, että Jumalalla olisi vielä muitakin keinoja käytettävissä. Ja sitäkin, että tässä maailmassa on jo valmiiksi paljon lapsia, joita kenties voi auttaa jollain lailla. Äitinä voi olla muullakin lailla kuin biologisesti. Silti ihmetystä aiheuttaa myös tieto, että Suomessa abortoidaan vuosittain noin 10 000 vauvaa ja heitä syntyy noin 60 000. Kotimaisesta adoptiolapsista on valtava pula ja varmasti hyvä koti löytyisi jokaisella, joka jättäisi lapsen henkiin, vaikka ei itse sitten haluaisi häntä kasvattaa. Aborttia suunnittelevat tarvitsisivat paljon tukea ja turvallisuutta, jotta päätös voisi olla elämän puolella.

Raamatussa on useampia hedelmättömien naisten henkilöhistorioita, jotka Jumala kääntää niin että he kuitenkin saavat lapsen. Jotenkin tuntuu, että Jumala haluaisi antaa jokaiselle naiselle mahdollisuuden tulla äidiksi tavalla toisella – joko biologisen lapsen tai sitten vaikka hengellisen äitiyden kautta – äitiyden tapoja on niin monia. Jään ihmettelemään kuinka se minun kohdallani toteutuu.

”Hän saattaa hedelmättömän asumaan kodissa iloisena lasten äitinä. Halleluja!” (Ps. 113:9)

Oi ihana toukokuu

On ollut paljon hyvää tunnetta tässä toukokuun alussa. Olen nauttinut luonnon heräämisestä ja uusien mahdollisuuksien tunteesta. Jotenkin tämä toukokuun alku on niin hienoa aikaa – vihreys herää ja tekee mieli kuopsuttaa puutarhaa. Muutaman viikon päästä tilanne on jo ryöpsähtänyt käsistä, kun alkuunkaan kaikkea ei pysty tekemään mitä haluaisi ja kohta kaikkialla vain rehottaa, mutta tässä vaiheessa voi vielä kuvitella kuinka tänä kesänä kaikki on toisin.

Silmäni ovat jotenkin myös avautuneet uudella tavalla maatilalle. Olen alkanut nähdä sen ihan kauniina paikkana. Usein kun joku tuttava tulee käymään siellä ensimmäistä kertaa, hän saattaa sanoa jotakin positiivista paikasta. Eräs taiteilijatuttavani piti sitä kovinkin hienona paikkana ja mielessään suunnitteli sinne taideleiriä – maalaajia joka nurkalle. Itse olen näiden kommenttien äärellä yleensä ollut aivan pihalla. Hieno paikka? Mitä järkyttävää valehtelua – täällähän on kauheaa! Oma synkkä mielenmaailmani ja se, että on niin paljon lapsesta saakka ollut ko. paikassa, on tehnyt täysin sokeaksi sille, että pitäisi ympäristöä mitenkään viihtyisänä. Tänä keväänä olen kuitenkin nähnyt asioista toisin. Onhan siinä paljon hienoa. Oikeastaan on ihan käsittämätöntä, että minulla on sellainen paikka. Ennen olen pitänyt asiaa käsittämättömänä vain pahassa mielessä – en olisi halunnut että sellaista paikkaa olisi vaivoinani. Nyt taas yhtäkkiä huomaan ajattelevani että onpas käsittämättömän hienoa, että minulla on tämmöinen paikka! Ja vaikka kaikki ei olekaan viimeistä päälle kunnossa – ei sekään ole niin kauhean vakavaa.

Olenko maalainen vai kaupunkilainen, haluanko äidiksi vai en, mikä on elämässä tärkeää? Nämä ovat olleet minulle niin kovin vaikeita kysymyksiä. En vain ole tiennyt – on vain ajatellut että pitää olla joustava ja ottaa vastaan se mitä tulee. Kun en ole uskaltanut kai ajatella loppuun asti, tuntea itseäni. Tai pelännyt niin paljon, että jos haluan jotain, niin se ei kuitenkaan toteudu eli on paljon parempi, ettei halua mitään. Niinpä sitten ei tapahdukaan mitään. No, nyt kuitenkin uskallan tuntea, että maalla asuminen tuntuu hyvältä. Ainakin kesällä. Jos vain asuisin tässä kerrostalossa lopun ikääni. Ei oikein tunnu omalta. Jos asuisin yksin tässä kerrostalossa lopun ikääni. Se on niin järkyttävän pelottava ajatus, että haluaisin todella asioiden menevän toisin. Mutta pystynkö jo niihin toisiin askeliin..?

Ensi sunnuntaina on äitienpäivä. Ensimmäistä kertaa elämässäni huomaan surevani ajatusta äitienpäivästä siitä näkökulmasta, että kun en itse ole äiti. Tällainen suru ei ole koskaan aikaisemmin tullut mielen viereenkään – siis äitienpäivään liittyen. Näin se mieli muuttuu. Kai se kuitenkin on vähän kova pala että itseä nuorempi sisareni on nyt sitten äiti – minä en. Yhtäkkiä elämät ovat hyvin erilaiset, vaikka alkulähtökohdat ovat olleet hyvin samanlaiset. Toinen toimii ja uskaltaa, toinen vain haaveilee ja pelkää.

Kuitenkin – näin toukokuussa kun lämpöaallot ovat viimeinkin saavuttaneet napapiirinkin läheiset alueet ja vihreys on pursuamassa esiin estämättömällä tavalla – näen viimein kauneutta myös maatilan alueella. Ja niitä mahdollisuuksia. Olisi niin hienoa kunnostuttaa rakennuksia ja pihaa. Ja ottaa silkkikanoja. Kunpa ei enää kovin kauaa tulisi sitä muttaa. Mutta. Mutta minä asun nyt kerrostalossa. Minä en vieläkään tiedä, mitä voisin oikeasti tehdä. Mihin oikeasti pystyn ja mihin oikeasti en pysty. Nämä menevät sekaisin. 

Pitäisi olla semmoinen koulu, jossa naisia rohkaistaisiin puolisoiksi ja äideiksi ja muutenkin elämässä yleensä. Usein ihmettelen, miksei koko koulutusurani varrella missään vaiheessa ole tullut vastaan mitään tällaista. Rohkaisua tavalliseen elämään ja arkeen. Tietoa ja kurssiarvosanoja on kyllä jaettu mitä ihmeellisimmistä asioista, mutta rohkaisua siihen että kyllä sitä olet aivan hyvä nainen ja pystyt tekemään elämässä käytännön asioita ja sinua autetaan ilman arvostelua – sitä ei ole saanut kuulla kuin aivan murusina hengellisissä piireissä. Mutta kai se koulu sitten kuitenkin on olemassa – elämän koulu ja nöyryyden koulu. Opetellaan sitten niin aasta alkaen kuin vain voi.

Tykkään raamatunkohdasta "Näin he [vanhemmat naiset] voivat ohjata nuoria vaimoja rakastamaan miestään ja lapsiaan" (Tiit. 2:4) Ettei tämmöinen asia ole mikään itsestään selvyys vaan ohjausta tarvitaan.

Kasvukauden alkua

Kevät tuntuu valtavan hyvältä. Ja olen iloinen siitä, että se tuntuu hyvältä. Että pystyn nauttimaan siitä ja elämään sitä. Näinkö ihanaa se olikaan. Ja hienoa on myös, ettei minua juurikaan ahdista tulevat peltotyöt. Olen ollut rehellinen, kertonut avoimesti, etten haluaisi traktoriin enkä pidä niitä konehommia omana juttunani. Vaikka on pelottanut olla rehellinen, siihen on saanut taas jotain uutta voimaa kuluneen vuoden aikana. Seurauksena on ollut rauha. Mitä rehellisempi on itselleen ja muille, sitä parempi olo näyttää aina olevan. Ja sitten nauttii keväästäkin, kun ei pelota eikä ahdista. Ainakaan ihan kauheasti.

Vapunpäivä – suomalaisen työn päivä. Työ on aina ollut minulle vaikea aihe (ja siitä täällä aiemminkin kirjoittanut). Omaa itseäni, omaa tervettä asennettani työhön, en ole vieläkään kokonaan löytänyt. Työ on minulle niin valtavan helposti suorittamista, jonka pohjimmainen tarkoitus on hyväksynnän saaminen. Ja sitten heti väsyy, kun motiivi on vain toisten miellyttäminen. Kun tähän vielä lisää epäonnistumisen pelon ja syyttävät ajatukset, tukos on aika vahva – ei tule tehtyä oikein mitään. Ja sitten tietysti vielä sen, että jos joskus tulee ajatus, että jotain haluaisi tehdä, saattaa joku heti olla torppaamassa senkin vienon väreen omilla ajatuksillaan, sen sijaan että saisi kannustusta. Siinä sitten on täi tervassa.

Mutta kuitenkin koen päässeeni edes jossain määrin näissä asioissa eteenpäin. Koen, että Jumala kuitenkin on riisunut minua näistä vääristä ajatusmalleista ja antanut uutta. Kaikki vain tapahtuu niin hitaasti, ettei muutosta niin huomaa. Ja kuitenkin kasvua tapahtuu. Ei päivässä, mutta kuitenkin kuukaudessa ja vuodessa. Tässä lähiaikoina olen huomannut itsessäni uuden suhtautumistavan maatilaamme. Tähän saakka kaikki siellä oleva rakennusten huonokuntoisuus, pihan hoitamattomuus jne on ollut minulle hyvin suuri ahdistus, kun näen ongelmat, mutta minulla ei ole voimaa tehdä mitään ja sitten tulee vain syyllinen ja hävettävä olo. Nyt keväällä yhtäkkiä huomasinkin ajattelevani kaaoksen sijaan: täällä on paljon mahdollisuuksia! Ahdistuksen maatilasta tulikin ajatuksissa mahdollisuuksien maatila. Jumala on tehnyt työtä – mieli on muuttunut positiivisemmaksi. Nämä ovat suuria asioita. Pakkasen puolelta plussan puolelle.

On hienoa, kun huomaa että alkaa nauttia erilaisista asioista – pienistä asioista. Olen pitänyt monia asioista itsestään selvyyksinä, mutta nyt osaa olla kiitollinen monista asioista, jotka ovat ”aina” olleet, mutta joista ei vain ole osannut iloita. Uusi valo paistaa ja valaisee vanhojakin asioita uudella tavalla. Ihmiset, olosuhteet, ruoka, luonto jne. Kun masennus väistyy erilaisten asioiden yltä, tulee elämään paljon rikkautta. Kaikki on sittenkin hyvin. Omassa elämässä on paljon mahdollisuuksia. Vaikka oma tilanne kaikilta osin ei ole hyvä, niin kuin ei maatilallakaan asiat, silti alkaa nähdä oman elämänsäkin kuitenkin vielä mahdollisuutena. Että vielä on mahdollista monenlaiset jutut. Mahdollisuuksien maatila, mahdollisuuksien elämä, mahdollisuuksien tämä päivä ja huominen. Että oikeasti voi ajatella näin. Se on ihmeellistä. Ettei tarvitse jäädä sittenkään menneisyyden vangiksi, vaan voi katsoa eteenpäin.

En minä voi hoputtaa kasvun tahtia, vaikka kuinka haluaisinkin. Kasvit, eläimet, lapset ja hengellinen kasvu itsessä elävät omaa Jumalan tahdittamaa elämäänsä – ei voi kuin kärsivällisesti odottaa ja luottaa että jokainen vaihe on hyvä. Ja tietysti vain olla ravinnon äärellä, ettei olisi turhaa kitukasvua. Raamatun sanaa, rukousta, uskovien yhteyttä ja rehellisyyttä ja avoimmuutta omasta tilasta niin paljon kuin vain kullakin hetkellä on mahdollista. Totuuden valoa ja Hengen vesivirtoja. Koitan uskoa, että tämä on kasvua, eikä omia ponnisteluja kelpaavaksi ihmiseksi. Sillä tiellä vain väsyn heti. Vappu: täytetyn työn juhla – kuten tänään eräässä tilaisuudessa todettiin.

”Maa tuottaa sadon aivan itsestään: ensin korren, sitten tähkän ja viimein täyden jyvän tähkään.” (Mark. 4:28)