Häpeästä

Häpeästä olen täällä joskus kirjoittanut. Vaikeuksista olla oman itsensä, kun häpeää itseään niin paljon eikä edes tiedä millainen se oma persoona on. Suurista vaikeuksista hyväksyä itseään sellaisena kuin on, kun häpeä peittoaa niin kovasti. Ulkoapäin ohjautuvasta elämästä, kun sisin on niin tyhjä – persoonasta joka ei ole uskaltanut kasvaa, kun se on kokenut olevansa jotakin niin pahaa ja häpeällistä. Täysin kelpaamatonta kenellekään.

Olen lukenut nyt kirjaa ”Häpeän monet kasvot” (Malinen). Olenhan minä näitä häpeää käsitteleviä kirjoja ennenkin lukenut ja onhan niissä aina joku kolahtanut, mutta nyt on jotenkin tullut vielä syvempää ymmärrystä. On kuin lukisi käsikirjaa oman elämän vaikeuksista. Voisin alleviivata liki jokaisen lauseen (mutta en sitä kirjaston kirjalle ole tehnyt..). Häpeä on lähes jokaisen ongelmani taustalla, vaikka se peittyy sitten muilla asioilla. Joskus häpeän tuntee todella selvästi ja viiltävästi, mutta usein kokemus on joku muu ja sitten kuitenkin siellä takana lymyilee häpeä pitelemässä ongelmaa paikoillaan.

Yksi iso asia on häpeä omasta tarvitsevuudesta. Lapselle on tullut kokemus, että hänen tarvitsevuutensa toista ihmistä kohtaan on väärin ja häpeällistä. Heikkous on ollut jotenkin pahaa. Niinpä sitten aikuisenakin on vaikea pyytää apua, kokee häpeää siitä että tarvitsisi toista ihmistä lähelleen, ei voi ymmärtää olevansa hyväksytty, kun ei ole itse oppinut koskaan hyväksymään itseään jne. Tai omat tekemiset, joissa on yleensä aina ollut jotain vikaa, tekemiset jotka ovat arvostelun kohteena, ei hyväksynnän. Vahingot, jotka ovat aina oma vika. Sitä sitten vain jähmettyy paikoilleen, sivusta seuraajaksi. Toiminta on vaikeaa, koska pelkää niin paljon uusia häpeäkokemuksia, joita voi syntyä kun tekee jotain tai muuten on esillä omana itsenään.

Malisen kirjassa puhutaan häpeänappuloista eli asioista, jotka aktivoivat häpeäntunteen. Itsestä tuntuu, ettei elämässä muuta olekaan, kuin näitä nappuloita joka puolella. Ja kun niitä sitten väistelee, niin kovin kapea on se alue, jossa näitä ei ole. Yksinäisyydessä ja kirjallisuuden äärellä taitaa olla turvallisinta. Malinen kuvaa myös ihmisten tapoja lieventää tai torjua häpeää. Yleisimmät tyylit ovat vetäytyminen, välttäminen, itseen kohdistuva hyökkäys ja toisiin kohdistuva hyökkäys. Oma tyylini on ehdottomasti vetäytyminen ja sitähän on runsaasti harjoitettu. Toki jossain määrin noita muitakin tyylejä. Malinen kirjoittaa: ”Valitsimmepa suunnaksemme minkä tahansa, tarkoituksemme on yhtä kaikki päästä häpeän herraksi. Tiukalla vartioinnilla häpeä pysyy aisoissa eikä pääse yllättämään. Häpeää kontrolloimalla pystymme vähentämään sen aiheuttamaa tuskaa.” Ja sitten elää hyvin rajoittunutta elämään.

Voisin lainata kirjasta tänne liki jokaisen lauseen ja se kertoisi siitä millaista elämäni on ollut. Tätä häpeämistä ja sen karttamistahan tämä niin pitkälle on ollut. Minun oli jostain asioista niin vaikea puhua uskovalle psykoterapeutillekin aikanaan, kun tämä häpeähän se siellä jylläsi. En tajunnut, että olisin voinut puhua hänelle häpeästä sen sijaan että häpesin häpeääni niin paljon. Ehkä jotakin on siinä suhteessa tapahtunut. En enää häpeä sitä että häpeän. Hiukan ymmärrän, että häpeäkin on vain tunne eikä totuus minusta. Mutta on toki ollut mahdoton käsitellä häpeäänsä, jos on hävennyt sitä niin paljon, ettei ole voinut edes ajatella asiaa.

Häpeää kokenut lapsi jää toivomaan, että häpeä pyyhittäisiin pois. Että tulisi joku ihminen joka hyväksyisikin täydellisesti tai saisi tehdä jotain sellaista, jossa pärjää ja sitä kautta tekemiseen liittyvä häpeä menisi pois. Mutta eipä se sitten näillä ulkopäin tulevilla jutuilla oikein näytä hoituvankaan sen jälkeen kun häpeä on mennyt persoonan syvyyksiin. On liki mahdotonta että tulee joku ihminen joka hyväksyy täydellisesti ihmisen sellaisena kuin hän on, jos ihminen ei edes kykene olemaan oma itsensä, jota sitten voisi rakastaa omana itsenään. Ja jos täydellinen suoritus muka poistaisi häpeän, joka tehtävään liittyy kohtuuton paine ja ylimääräinen taakka, kun pitää todistaa sillä itselle ja muille jotakin ihan muuta kuin varsinaista tehtävää. Seuraavaan juttuun liittyisikin sitten taas suuri epäonnistumisen ja häpeän pelko.

On ihanaa saada ihmisiltä hyväksyviä katseita ja pieniä kokemuksia siitä että on hyväksytty sellaisena kuin on. Ne pikkuisen pehmittävät sitä kuorta, ne vievät oikeaan suuntaan. Mutta silti sisällä on jotenkin yksin ja ihmettelemässä suurta kysymystä – voisiko oikeasti itse hyväksyä itsensä sellaisena kuin on? Minun on vaikea käsittää miksi se on niin vaikea asia. Aivan kuin syntiä. Täytyyhän minun olla jotenkin hyvin paha ja siksi kontrolloida itseäni. Jos en kontrolloisi itseäni, saattaisin vahingossa vaikka – rakastaa jotakuta.. – ja tulla hylätyksi ja joutua häpeään..

Välillä aina luulee, että on käsitellyt jo tosi paljon asioita ja koittaa Jumalallekin vihjailla että enkös minä nyt jo olisi jo ihan hyvin valmis parisuhteeseen ja mielenkiintoisiin Jumalan valtakunnan juttuihin. Niin eikös sitten taas löydä jonkun ihan tutkimattoman ja tolkuttoman kipeän ison asian, valtavan järkäleen, jota ei mitenkään yksin voi siirtää mihinkään. Asian, johon ei oikeastaan haluasi edes koskea, vaan jonka mieluummin vain peittäisi jollakin nätillä liinalla. ”Kiireinen Herran työssä” voisi olla se lappu, jolla häpeäni haluaisin peitellä. Mutta en ole kiireinen.. Alan ihmetellä tätä häpeää. Lukea Malisen kirjan loppuun, kun olen vasta puolessa välissä. Etsiä Raamatusta kohtia. Itkeä ja kysellä Isältä.

Syntiinlankeemuksen jälkeen ensimmäisen ihmiset piiloutuivat Herraa puiden sekaan, kun eivät kestäneet Hänen kasvojaan. Jeremia 3:25-26 sanotaan ”Häpeäjumala on syönyt isiemme vaivannäön tulokset nuoruudestamme asti, heidän lampaansa ja nautansa, poikansa ja tyttärensä. Maatkaamme maassa häpeissämme… Me emme ole kuunnelleet Herran, meidän Jumalamme ääntä.” Jeesus kantoi ristille myös häpeän. Minun on nyt vain jotenkin tosi vaikea saada siitä kiinni. Tämä asia on niin iso mötikkä.

P.S. Kuluneella viikolla tuli TV7:ssa ohjelma, joka oli tehty huhtikuun Israelin matkamme Samarian osuudesta. Jännitti katsoa sitäkin, kun pelkäsin häpeävän itseäni. En yleensä ole pystynyt katsomaan esiintymisiäni videolta ollenkaan. Se on tuntunut oudon kiusalliselta, mutta nyt jotenkin ymmärrän senkin että häpeästä se johtuu. Ei pysty hyväksymään itseään sellaisena kuin on. Tämän ohjelman nyt kuitenkin pystyin hyvin katsomaan – oman haastattelunikin osuuden. Enkä hävennyt. Ja ohjelmatekijät olivat vielä armollisesti leikanneet pois haastattelun alussa olleen sanojen sekaantumisen..

Kaikkea kanssa

Vähän outo se juttu, että yleismielentilani on vahva tunne siitä, että elämässäni ei tapahdu mitään. Ja mitä juttuja kuitenkin kuluneella viikolla on ollut – taas kerran tapahtumapläjäys. Viime keväänä intialaiset piristivät toukokuutani ja tänä vuonna kävi samoin. Ja tämän intialaisen Suomessa vierailevan uskovan kautta sain nyt myös ensimmäiset kosketukseni turvapaikanhakijoihin. Kun kaksi viikkoa sitten kuuntelin kertomuksia ja todistuksia Jumalan työstä Intiassa tuli jostain mieleen ajatus, että olisi hienoa jos tämä intialainen voisi puhua myös turvapaikanhakijoille. Itse en tosiaan tähän mennessä 2015 syksyllä tulleiden turvapaikanhakijoiden kanssa ole ollut tekemisissä, mutta monet tutut ovat paljonkin. Muutamien puhelujen jälkeen pari tilannetta sitten järjestyikin.

Eli kuluneella viikolla olin intialaisen naisen tulkkina turvapaikanhakijoiden kielikerhossa ja heille suunnatussa kansainvälisessä seurakuntaillassa. Jälkimmäistä tapahtumaa ennen vierailtiin myös vastaanottokeskuksessa juttelemassa ja kutsumassa heitä seurakuntailtaan. Vaikka lähimpään vastaanottokeskukseen on minulla vain 12 km matka, on se minusta nähden ollut kuitenkin jotenkin sivussa enkä näihin ihmisiin ole kauheasti missään törmäillyt. Nyt sitten yhtäkkiä olinkin istumassa pääasiassa Irakista tulleiden ringissä ja aistimassa heidän jännittyneisyyttään, kun ovat pitkän odotuksen jälkeen jo hyvin pinna kireällä epätietoisuudesta tuleeko turvapaikkaa vai ei.

Ne, jotka vastaanottokeskuksesta tulivat seurakuntailtaan, olivat aidosti kiinnostuneita. Intialainen puhui englanniksi, minä tulkkasin suomeksi, seuraava käänsi arabiaksi ja viimeinen farsiksi. Kaikkeen sitä kylvöajan keskellä voi päätyä! Kaksi irakilaista nuorta miestä tulivat tilaisuuden jälkeen intialaisen luo ja halusivat että heidän puolestaan rukoiltaisiin erikseen. Oli hienoa olla mukana näissä hetkissä tuossa tilaisuudessa. Saa nähdä tulenko jatkossa olemaan näissä jutuissa vielä mukana enemmänkin. Kyllähän minua kansainvälisyys kiinnostaa ja toki toivon ja rukoilen että turvapaikanhakijoista mahdollisimman moni voisi kääntyä Jeesuksen puoleen (huolimatta siitä mikä on päätös turvapaikka-asiassa). Viime syksynä tämän aallon tullessa minua kysyttiin mukaan vierailulle vastaanottokeskukseen. Ajattelin mennä, mutta ennen asian toteutumista iski keuhkokuume, missä sitä aikaa vierähtikin niin että jotenkin tuo tilanne oli sen jälkeen ohi eikä minua enää kutsuttu. Nyt tänä keväänä on sitten kyselty seurakunnan järjestämään suomenkielen kerhoon ja se juttu on nyt sitten rukousaiheena että mitä teen. Intialaisen kanssa sain käydä sopivasti katselemassa tilanteita siellä, eikä se nyt mikään aivan mahdoton ajatus olisi ettenkö sinne mennä voisikin. Mutta katsotaan..

Tämä edellä kerrottu oli yksi osa viikon tapahtumia. Toinen osa on yhteiskunnallisiin asioihin suuntautunut kristittyjen kokous kaupungintalolla, jossa olin osallistumassa. Tämäkin on aika jännä juttu. Aloitimme viime joulukuussa kerran kuussa kokoontuvan rukouspiirin erityisesti oman kaupungin puolesta (toki siinä rukoillaan aiheita hyvin laajasti, mutta ehkä pointti on se, että rukoilijat ovat juuri tästä kaupungista). Tietynlaiselta rukousvastaukselta ja johdatukselta tuntui jo se, että nyt sitten pidettiin tätä vähän isompaa kokousta juuri tämän kaupungin valtuustosalissa. En ole koskaan aiemmin ollut oman kaupungin valtuustosalissa (tai en ainakaan muista, en tiedä olisiko jostain koulusta joskus oltu..). Kokouksen lisänä ohjelmassa oli myös muutamia lauluja eli ylistimme valtuustosalissa ja tilaisuuden päätteeksi kokouksen puheenjohtaja aivan yllättäen pyysi minua rukoilemaan. Ja niin sitten toki tein.

Mitään ei siis tapahdu, muuta kuin puheita Jeesuksesta irakilaisille ja afgaaneilla ja rukousta ja ylistystä Herralle oman kaupungin valtuustosalissa..

Kummatkin asiat olivat itselle tällaisia välähdyksiä. Ja kummastakaan en yhtään tiedä että olisiko minun tarkoitus olla näissä jatkossa mukana enemmän. Jos en tiedä menenkö silloin tällöin turvapaikanhakijoiden suomenkielenkerhoon vielä isommalta ja vaikeammalta ja jopa käsittämättömämmältä tuntuu tämä jälkimmäisen asian aiheuttamat pohdinnat. Siinä kysymys siis kuuluu alkaako ehdokkaaksi kevään 2017 kuntavaaleissa.. oi voi ja hoh hoi... En todellakaan tiedä! Mutta jos en ala ehdokkaaksi haluaisin siihenkin muun syyn kun ”ei huvita”. Valituksi tuleminen ei olisi mitenkään todennäköistä, mutta minulle on todella iso kynnys jo ehdokkaaksi lähteminen. Se tavallaan esille tuleminen. Kuitenkin itsessä on niin vahvana se puoli joka vaan haluaisi olla piilossa ja huomaamattomissa – joka on turvassa silloin kun kukaan ei kiinnitä huomiota ja joka pelkää häpeää kun joutuu tulemaan esiin ja kokee häpeää niin kovin herkästi ja pienistä asioista.

Olen kuluneella viikolla aloittanut taas kirjan ”Häpeän monet kasvot” (Malinen). Ja ensimmäisen 20 sivun jälkeen itkenyt isoja kipuja ulos, kun jotain taas avautui syvältä lisää. Häpeä on rajoittanut elämääni todella paljon ja rajoittaa edelleen. Tämän kirjoituksen piti käsitellä tuota aihetta, mutta siitä tulikin nyt tämmöinen – ihan muuta. Katsotaan, jos myöhemmin pääsen kirjoittamaan vielä siitäkin.

”Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra, sillä niin paljon kuin taivas on maata korkeampi, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.” (Jes. 55:8-9)

”Maan äärestä minä huudan sinua, kun sydämeni nääntyy. Saata minut kalliolle, joka on minulle liian korkea.” (Ps. 61:3)

Vielä hämmennystä lisätäkseni tämä kana (metallikana separaattorissa) oli ensimmäisenä kaupungintalon ovella toivottavassa minut tervetulleeksi.

Kana valtuustosalissa.

Rajankäyntiä

Jotkut asiat eivät tunnu koskaan muuttuvan. (Ja onhan minulla tällaisia asioita aika monia.) Yksi hyvin konkreettinen on tämä kylvöaika-ahdistus. Tämä jotenkin murtaa vuosi toisensa jälkeen toukokuun ilon. Ei jaksa mitään muuta kuin yrittää selviytyä tästä ajasta. Pihanhoito jää, innostus mökin kunnostuksesta jää, innostus liikkumisesta enemmän jää. Mielen täyttää ahdistus, syyllisyys, pelko, jännittyneisyys, oman huonouden ajatukset ja kaikkinainen ristiriitaisuus.

Olen jo useampana viime vuotena kertonut maatilalla, että en haluaisi mennä pellolle traktorihommiin. Ja viime vuosina olen siellä tosi vähän kyllä ollutkin, eli muutosta on tapahtunut. Mieleni on kuitenkin edelleen siinä vanhassa. Syyt, jotka tätä ahdistusta aiheuttavat, eivät ole mielestäni poistuneet, ainakaan kokonaan. Ahdistusta ei siis aiheuta pelto tai traktori, vaan kaikki se tunnemaailman lasti, mitä tähän kokonaisuuteen liittyy.

Olen syntynyt maatilalle ja koen, ettei minulla on koskaan ollut aitoa mahdollisuutta kieltäytyä traktoritöistä. On vain ollut pakko – halusi tai ei. Vaikka jonkun mielestä olen ehkä syntynyt kultalusikka suussa, en taatusti ole syntynyt traktorin ohjauspyörä kädessä. On ollut pakko olla hommissa mukana, mutta sitten lisäksi on tullut kokemus, että tekee koko ajan kaiken väärin. Koska tahansa voi tulla moitteita eikä ole voinut ajatella, miten itse tekisi jonkun asian, vaan miten joku toinen tekisi sen, ettei tulisi huutoa. Ei ole voinut kokea, että vaikka ei olekaan ollut niin vaihtoehtoja hommiin, niin onhan se sitten kuitenkin ollut kivaa ja rentoa yhdessä touhuamista, jossa on saanut kokea olevansa tärkeä. Kokemus on ollut kaikkea muuta, vaikka onhan siellä kauniilla keväisillä pelloilla toki ihan hyviäkin hetkiä ollut. Ne vain eivät ole nyt päällimmäisenä.

Kun nyt toukokuun alussa tulin tähän mökkiin ja pihaa haravoin, niin siinä vähän niin kuin päätin että tällä pienellä tontilla minä päätän asioista – ei joku toinen ihminen tahtoni yli. Kului pari päivää ja minulle vain ilmoitusasiana kerrottiin että eräs mies on tulossa maalaamaan tätä mökkiä. Tällainen ajatus ei ole ollut ollenkaan suunnitelmissani tässä vaiheessa ja sain ihmeekseni voimia alkaa vastustaa asian. Tilanne oli hyvin repivä minulle. Joidenkin ihmisten kanssa pelkkä ”en oikein haluaisi” riittää tahdonilmaisuksi ja on toiselle ihan ookoo, että joku ei halua jotain ja kunnioittaa sitä. Tämän ko. nyt maalausta ehdottaneen kanssa tuntuu, että täytyy ottaa käyttöön panssarintorjuntavarustus, että saa omaa pientä ja hentoa tahtoaan yhtään puolustettua. Ja suurimmassa osassa tapauksia torjunta silti epäonnistuu ja oma toive ei ole mitään, vaan tulee jyrätyksi.

Olin aivan voimaton loppupäivän tämän maalauskeskustelun jälkeen. Siinä oltiin taas jonkun rikkinäisyyteni ytimillä. Vaikka minulla ei ole mielikuvaa tapahtuneesta, luulen, että tämä henkilö on joskus jyrännyt tahtoni ihan kunnolla. Siis lapsuudessa, jotenkin pysyvämmällä tavalla. Minua alkaa aina kovasti ahdistaa, kun joudun olemaan hänen kanssaan eri mieltä. Välttelen näitä tilanteita ja paljon mieluummin annan periksi, kuin olen eri mieltä. Luulen että tämä asia on yksi helposti masentuvan mieleni juuria. Tilanne aiheuttaa vihaa, joka kääntyy sisäänpäin. Lapsella ei vaihtoehtoja ole ja hylkäämisellä pelottelu saa varmasti lapsen myymään tahtonsa. Huomaan, että erimielisyystilanteessa tämä hylätyksi tulemisen kauhu nousee jostain syvältä edelleen. Koen suurta ristiriitaa ja hätääntymistä. Toisaalta käsitän, että minulla kyllä pitäisi olla oikeus sanoa mielipiteeni, mutta silti tulee olo että onko se sittenkin väärin ja syntiä. Menetän totaalisesti oman rauhani, joka kuitenkin on varmasti väärää rauhaa, helpoimman tien, periksi antamisen tien valheellista rauhaa, jossa viha jää kytemään ja saattaa räjähtää seuraavan ”syyttömän” kohtaamisessa.

Mutta kyllä Jumala tälläkin alueella työtä on tehnyt. Aivan kuin se mikä on ollut pitkään jyrättynä, olisi alkanut jälleen kasvaa. Vaikka olinkin päivän nääntyneessä tilassa, tätä mökkiä ei tullut kukaan maalaamaan. Aidan annoin maalata, sillä sitä olin jo ehtinyt miettiä ja toivoakin. Olisihan se silti kiva, että näistä asioista voitaisiin jutella sillai aidosti kuunnellen ja molemmin puolin toiveita kunnioittaen –keskustelua ilman pelkoa. Että voisi kokea olevansa hyväksytty, vaikka onkin eri mieltä jostain..

Tänään sataa. Tänään ei tarvitse miettiä murranko itse tahtoni vai murtaako sen joku toinen peltotöiden suhteen. Itsekin tahtoni usein murran, mikä ehkä aiheuttaa jonkinlaista itsekunnioituksen puutetta. Vaikka kukaan ei varsinaisesti pakota, tilanne tuntuu kuitenkin jotenkin pakottavalta ja siinäkin toimii tahtoaan vastaan. Kylvöaikana näitäkin tilanteita tulee, kun ei sitten muka olekaan tekijöitä tarpeeksi. Eilen olin keskellä sellaista tilannetta, jossa tuntui vääjäämättömältä pakolta lähteä pellolle. Ja sitten soikin puhelin. Minun pitikin yhtäkkiä lähteä kuskaamaan avaimia 40 km päähän. Olin onnellinen ja se tuntui Jumalan järjestämältä jutulta.

Tämä aihe on laaja ja tähän liittyy osittain myös vaikeuteni ymmärtää Jumalan tarkoittamaa ”lihan mielen kuolettamista”. Mutta tämä nyt tällä kertaa..

”Mutta minä kohotan katseeni Herraan, odotan pelastukseni Jumalaa. Minun Jumalani kuulee minua. Älä iloitse minusta, viholliseni! Vaikka olenkin kaatunut, minä nousen, ja vaikka istunkin pimeydessä, Herra on minun valoni. Tulee päivä, jolloin sinun muurisi rakennetaan; sinä päivänä rajasi laajenevat.” (Miika 7:7-8,11)

"Herra tukee kaikkia kaatuvia, kaikki alaspainetut hän nostaa pystyyn." (Ps. 145:14)

Terveisiä töllistä

Ensimmäistä kirjoitusta pukkaa nyt sitten kesämökiltä. Kuluneen viikon aikana olen viettänyt täällä kolme yötä. Elämä muuttui viikossa paljon tämän uuden paikan myötä. Vaikka paikka on maatilan vieressä, on tämä mökki ja tontti minulle uusi asuinympäristö. Ja täällä on nyt sitten todellakin sitä kaipaamaani aktiivisempaa elämää. Kuluneen viikon säät ovat olleet ihanat ja nyt on ollut mahdollisuus kuopia maata juuri niin paljon kuin haluaa. Ja jotenkin vain olla lähempänä luontoa. Minusta on nyt niin mahtavaa katsoa ikkunasta ulos ja nähdä puita ja pensaita ja valkovuokkoja maan tasalta. Ihanan hiljaistakin on (ainakin silloin kuin huriseva vanha jääkaappi on hetken hiljaa). Lintujen viserrykset kuuluvat ja aina välillä naapurin kukon kiekumiset.

Paljon ajatuksia tulee uuden paikan myötä. Mutta onneksi myös kivaa tekemistä eikä vain kauheasti pohtimista. Kun 5 vuotta sitten muutin tälle paikkakunnalle takaisin, halusin nimenomaan kerrostaloon, ettei vain tarvitse tehdä mitään ylimääräisiä puutarhajuttuja.  Maatilalla niitä oli ihan tarpeeksi ja olin siinä jonkinlaisessa burnout tai sinnepäin väsymysvaiheessa, etten oikein jaksanut mitään. Muutoksia on tapahtunut näissä asioissa aika paljon. Ensin 2013 tuli siskontyttövauva ja hänen kanssa tuli oltua sen verran että puutarhajutuille jäi paljon vähemmän aikaa. Sitten 2014 tuli kausityöntekijä, joka tekee mielellään puutarhajuttuja ja nyt hän hoitaa ne maatilan osalta melkein kokonaisuudessaan. Minä aloin olla jo murheissani välillä kun en ollenkaan päässyt puutarhahommiin. Haravoinnit oli tehty ennen kuin ehti itse tehdä mitään. Ja toisaalta siellä on taas haravoimista yhdelle huvikseen haravoivalle ihan liikaa. Vaan nyt tuntuu, että olen saanut sopivan kokoisen palan. Tontti ei ole suuren suuri, mutta jotenkin minulle juuri sopivan kokoinen. Taatusti riittävästi pääsee tässä kuopsuttamaan.

Mutta mikä ihaninta, kuitenkaan ei ole pakko tehdä yhtään mitään. Tämä nyt on kuitenkin tämmöinen kesämökki. Piha voi olla juuri niin hoidettu tai hoitamaton kuin itse haluaa. Ja se on sen verran syrjässä, ettei tänne muut näe. Ei ole mitään suorituspaineita. Jos ei jaksa eikä innosta, niin kaikki voi rehottaa aivan vapaasti. Muutenkin tämä on erittäin hyvä keskeneräisyyden hyväksymisen opetteluprojekti. Kokonaisuus on todella monella lailla hyvin vajavainen – ei ole mitään erityisen hienoa, rakennusten kunto on hyvin vajavaista, paljon puuttuu mitä voisi tehdä ja hankkia. Jos joku ulkopuolinen tulee pihaan, hän hyvin helposti voi ajatella, että onpas surkea tönö ja kamala piha.

 Itse kuitenkin osaan katsoa tätä nyt ihan toisin. Toki näen vajavuuksia, mutta ne ovat ennemminkin mahdollisuuksia uusiin juttuihin ja oikeastaan mahdollisuuksia toteuttaa sopivan kokoisia haaveita. Lisäksi tiedän, miten paljon täällä on tehty jo tähän asti. Tämä oli täysin asumiskelvoton tölli 4 vuotta sitten ostettaessa. Ulospäin ei ole juuri mitään muutosta tapahtunut, mutta sisällä on tapahtunut paljon. Puhdas vesi on alkanut tulla ja likavedet mennä, lattioita on kaivettu auki pohjia myöden, laitettu lämpöeristeitä ja sähkölämmitys, tehty WC ja suihku ja kaikki sisäpinnat uusittu kauniiksi. Täällä voi nyt elää ja vuokralla täällä jo vuoden eräs nuoripari ehtikin asua. Heille syntyi vauva sen vuoden aikana, mikä sitten sai heidät irtisanoutumaan, kun tilat alkoivat käydä pieniksi. Mutta täällä on todella ollut jo aivan uutta elämää ja nyt saan itse sitä kokeilla.

Niin, huomaattekohan jo millaista vertausta on tulossa? :) Kyllä tämä minulle puhuu sisimmän muutoksesta ja että se vie aikaa. Että Jumala hoitaa asioita sisältä päin ja sitä kautta uusi elämä on mahdollista. Itsekin olen kovasti toivonut muutoksia ulkoiseen elämääni – että olisi sitä ja olisi tätä, kun ihminen niin helposti ajattelee, että sitten elämä olisi erilaista. Kuitenkin se kaikki olisi aivan turhaa, jos sisällä ei mikään muuttuisi. Ulkopuolella voidaan niin helposti ajatella, että tuon elämässä ei ole tapahtunut mitään, kun vanhat pintarakenteet säilyvät. Kuitenkin sisällä Jumala tekee niin suurta työtä, joka on paljon arvokkaampaan kuin ulkosivuremontti. Totuutta salatuimpaan saakka ja Jumalan armon perustukset, elämän veden virrat –vesijohdot, syntien tunnustamisen jätevesiviemärit, Jumalan rakkauden lämmitysjärjestelmä. Ja sitten voi olla Elämää.

Oma kerrostaloasuntoni on 45 neliötä ja tämä 52 neliötä. Jotenkin tuntuu että tilaa olisi vieläkin paljon enemmän, kun yksinäni haahuilen näissä tyhjissä huoneissa. Minulla on täällä toistaiseksi vain muilta saatu sänky ja ruokapöytä. Kerrostaloasunnosta en jaksa alkaa tänne kalusteita raahaamaan, enkä muutenkaan tiedä viitsiikö tänne sitten paljon kalusteita hankkia, jos syksyllä vaikka tulisikin joku vuokralainen ja paikka tyhjennetään jne.. No, tämä tämänhetkinen kalusteettomuus kuuluu nyt tämän samaan rennosti ottamisen opetteluun ja olemiseen. En tiedä vielä paljonko tulen kesällä olemaan täällä ja paljonko kerrostalolla. Tavaroita kuljettelu on hankalaa, mutta eiköhän tämä tästä vähitellen selkiinny. Suunnitelmattomuus kuuluu nyt tähän vaiheeseen ja tavallaan on yhdenlainen ihme että jaksan nyt tällaista ”sähellystä” (ts. elämää), mitä ennen en olisi jaksanut. Taloudellisesti tässä ei tietenkään ole mitään järkeä, mutta en halua että raha ratkaisee kaiken ja on järjen mittari. Jään vain katsomaan onko Isällä tähän jotain suunnitelmia ja elelen päivä kerrallaan.

Näillä mennään. En tiedä mistä seuraavaksi kirjoitan. Mutta kiitos Herralle mökistä, kaikesta siitä mitä täällä on saanut tapahtua viimeisten vuosien aikana ja kaikesta siitä mitä omassa elämässä on saanut viimeisten vuosien aikana tapahtua. Hiljaisesti ja sisälläpäin.

"Mutta te, rakkaani, rakentakaa itseänne pyhimmän uskonne perustukselle ja rukoilkaa Pyhässä Hengessä." (Juud. 1:20)

Kevätympyröitä

Eilen näin pitkästä aikaa kanoja livenä. Oli kevään viimeinen israelilaisten tanssien tunti, ja se pidettiin opettajan kotona. Hän asuikin sitten ihanassa maaseutupaikassa ja pihassa kuopsutti kolme kanaa. Ja hän  oli sitten ilmeisesti autuaan tietämätön, ettei kanoja saisi pitää vapaana ulkona ennen 1.6. (kai se sääntö vieläkin, en tosin itse ole aivan varma). Aika vaikea säännös pidettäväksi kuitenkin ihanina kevätpäivinä, jolloin maa jo suorastaan huutaa kuopsuttelijoita pensaiden juurille.

Näin siis ihanan pihan ja ihania maatiaiskanoja kuopsuttelemassa. Tuli ihan haiku että voi kun itselläkin voisi olla jotakin vastaavaa.. En ollut suunnitellut meneväni maatilalle eilen, mutta sitten sieltä pyydettiin kauppatoimitusta ja niin menin ostoksia viemään. Sitten halusinkin mennä haravoimaan sitä maatilan vieressä olevan mökin pihaa, jonne tässä koitan kesäksi muuttaa asumaan. Ja sitten siellä huomasinkin aivan autuaana kuopsuttelevani haravalla nurmikkoa. Oman mökin pihassa. Ja vaikka se piha ei ole mikään erityisen hieno, näytti se kuitenkin silmissäni ihan kauniilta eilen kevään alkavassa vihreydessä. Tuntui kovin hyvälle.

Yleensä viimeistään tähän aikaan vuodesta minua on alkanut vähän ahdistaa kerrostaloelämä. Kun haluaisi omaa pihaa, jossa voisi vain olla ja oleilla ulkona. Maata maassa tai istua keinussa ilman että kukaan kommentoi mitään. Jos makoilen maatilalla, niin siellä kohta joku on paheksumassa laiskuudesta. Ja sitten tämmöisestä kerrostalosta käsin ulkona oleminen on heti lenkkeilyä tai muuta erilaista ulkona olemista, kun sitä että voisi vain olla tai sitten vähän kuopsuttaa. Nyt ei kevät ja kesä ahdista tästä kohtaa, kun minulla tämän kevään uutuutena pitäisi olla paikka missä levätä ja kuopsuttaa ulkona. Huhtikuu nyt meni noissa Israel-jutuissa ja hyvä niin, mutta nyt sitten voisi olla aikaa keskittyä vähän muuhunkin. Jos nyt jonkun kalusteen saisi hommattua siihen nyt täysin tyhjään mökkiin, niin sitten voisi vähän yrittää sitä elämistä sieltäkin käsin.

Tuon mökin naapurissa asuvalla perheellä on kanoja. Minun omalta pihaltani kanalaan on alle 20 m. Haravoidessani kuuntelin kukon kieuntaa. Naapuri kertoi, että heillä on ollut kanoja noin 20 vuotta. Näitä kanoja riensin katsomaan kirjoituksessa http://munavaikana.blogspot.fi/2009/08/naapurissa-on-kukko.html  Silloin ei ollut ajatuksissakaan, että voisin kohta asua itse ihan siinä naapurissa.

Ja vielä kolmannella tavalla kanat tulivat lähelle muutama päivä sitten. Maatilalla kesästä 2014 asti olleella kausityöntekijällä on myös itsellään kanoja. Hän kertoi että hänellä yksi kana näyttää olevan alkamassa hautomaan ja ehkä hän antaa tipujen tulla. Halusin kovasti olla menossa katsomaan tipuja, jos niitä on tulossa. Johdatus tämän työntekijän kohdalla on myös ollut erikoinen. Hän on nimittäin sama henkilö, joka ensimmäisenä kanakesänäni syksyllä otti kanat vielä hetkeksi omaan kanalaansa. http://munavaikana.blogspot.fi/2008/08/muuttoilmoitus.html Silloin 2008 ei ollut tietoakaan, että hänestä olisi tulossa meille työntekijä, eikä häntä juuri ollenkaan tunnettu. Olemme kuitenkin saaneet hänestä erittäin hyvän kausityöntekijän ja varmasti hän voi auttaa minua niissäkin jutuissa mitä nyt liittyy tuohon mökkiin ja toimiin mitä siinä tulee tarvetta tehdä.

Joissain jutuissa tässä on vähän tämmöistä ympyrän sulkeutumismeininkiä. Kanat kuopsuttavat ja kukot kiekuvat. Itselläkin on aina välillä fiiliksiä että elämä on ihan kivaa.

On toki edelleen paljon asioita koko ajan, joista haluaisi päästä eteenpäin. Menneenä Ruotsin viikonlopun aikana nousi pintaa joitakin asioita. Aivan kuin olisi semmoisessa kuolleessa kotelossa, joka menee aivan sielua pitkin, kuin itseen liimautuneena. Ja sen haluaisi jättää ja siitä tulla ulos. Ja sitten kumminkin on vähän ihmeissään että mitä siellä sisällä on. Onko siellä mitään? Millainen se oma persoona oikein on? Onko se ihan hyväksyttävä? Pystyykö se rakastamaan ja ottamaan vastaan rakkautta? Voiko se elää ilman sitä koteloa tai kuorta, johon on niin tottunut? Ja miten sieltä kuoresta pääsee pihalle, kun se kuitenkin kulkee niin mukana ja tuntuu tarvittavalta niin monessa tilanteessa? Kun joku loukkaa, niin kuinkas sitten toimitaan jos ei olekaan sitä kuorta minne mennä piiloon? Kun joku ei tykkää minusta, niin jos olen kuoressa voin ajatella, että hän ei ehkä tykännyt kuoresta, mutta jos en ole kuoressa ja joku ei silloin tykkää, niin kuinka siitä selviää? Voinko päästä sellaiseen ilmapiiriin, jossa voi oikeasti turvallisesti kuoriutua? Vai tuleeko se vain sisäisesti Jumalan rakkauden vaikutuksesta oli ilmapiiri mikä hyvänsä? Olisi vielä hyvä voida rukoilla ja jutella näitä asioita jonkun kanssa. Tuolla Ruotsissa mukana oli eräs henkilö, jolla on vahva armolahja rukouksessa juuri näille alueille. Aikaa vaan usein on liian vähän ja jos itsellä on samassa viikonlopussa esim. jotain puheenvuoroja, niin on vaikea toisaalta avautua omissa kivuissaan tosi paljon ja sitten heti kohta silmät vielä itkusta turvonneina mennä itse puhumaan jotain toista asiaa. Kuitenkin oli ihanaa kokea saavansa tuntea Jumalan hoitoa näillä itselle kipeillä alueilla.

Ja sitten olen vielä ollut yhdestä projektista yhteyksissä erään tämmöisen ”ympyrä sulkeutuu” –tyypin kanssa. Nämä ovat näitä juttuja, että toivoo, ettei toivoisi mitään, ettei pettyisi.. Niin joo, ja pettymyksistä selviämistä olen myös miettinyt paljon ja rukoillut Isältä apua myös sille alueelle. Kun elämässä on kuitenkin tullut niin rajuja ja laaja-alaisia pettymyksiä, että niiden alle on jäänyt niin paljon kaikkea muutakin. Että oikeasti saisi itkeä kaikki vanhat pettymykset pois ja pääsisi jatkamaan matkaa vapaana niiden vaikutuksista.

Raamatunkohdaksi haluan uskaltaa laittaa kuitenkin:

”Näethän, että talvi on väistynyt, sateet ovat ohitse, menneet menojaan, ja kukkaset ovat nousseet maasta. Laulun aika on tullut ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme.” (Laul. 2:11-12)