Suuntana erämaa

Täällä sitä sitten ollaan avoimen matkalaukun äärellä. Vähän olen jo aloittanut pakkaamista, kun on oppinut sen oleva yllättävän iso homma, jota minun voimavaroilla ei kannata jättää ihan viime tippaan.

Eli kiitos rukouksista ja kiitos Jumalalle, olen paljon paremmassa kunnossa kuin viikko sitten. En kyllä vieläkään täysin terve, mutta kuitenkin suht ookoo. Onhan tässä vieläkin yskää ja vähän tukkoisuutta ja ehkä tuo lento vähän jännittää, että sattuuko korviin tai jotain. Mutta yleisesti ottaen kuitenkin olen hyvällä mielellä ja ihmettelemässä vain tätä koko hommaa. Että Israeliin nyt sitten itsekseen pyörimään ilman mitään selkeää syytä! Että vain siksi että haluan mennä, eikä mitään muuta syytä. Kuulostaa minusta tosi oudolta..!

Viime aikoina olen miettinyt itsensä hyväksymistä. Sitä miten vaikeaa se minulle on. Liki mahdottoman tuntuista. Ja kuitenkin se on alkanut tuntua avaimelta uusiin asioiden aukeamisen mahdollisuuksiin. Kun minussa on  niin vahvana se puoli joka haluaisi olla vain piilossa. Se puoli jolle huomion kohteena oleminen on kovin vaikeaa ja hämmentävää. Se puoli, joka ei kestä esillä oloa, kun tuntuu, että siinä on niin paljon vikaa. Se puoli, joka ajattelee, että jos se on esillä, kaikki hylkäävät heti ja siihen paikkaan. Se puoli joka tuntuu niin pahalta ja joka pitää heti vaientaa, jos se joskus pääsee esiin ja innostuu jostakin. Se puoli, joka on lapsenmielinen ja puhuu kovaan ääneen. Se, joka itkee ja nauraa.

On ihmisiä joiden kanssa on helpompi olla oma itsensä kuin joidenkin toisten. Ja juuri niiden kanssa on helpompi olla oma itsensä, jotka selvästikin itse hyväksyvät itsensä sellaisina kuin ovat. He näkevät itsensä armon peilistä ja se armollisuus ja lupa olla oma itsensä jotenkin tarttuu. Ja sitten ovat taas jotenkin hyvin epävarmat tapaukset tai itselleen vihamieliset ja ankarat henkilöt. Heidän seurassaan on sitten paljon ikävämpi olotila, koska helposti  imaisen itseeni senkin ilmapiirin. Mutta todellakaan en haluaisi tässä asiassa olla näin toisista ohjautuva ja toisten armoilla. Vaan ihan Jeesuksen armolla ja kykenevä itse hyväksymään itsensä sielläkin missä kukaan muu ei sitä tee. Että voisi kokea olevansa turvassa armottomien leijonienkin luolassa. Eli esimerkiksi ihan tavallisten suomalaisten parissa, joille tavallinen Jeesukseen uskova kristitty on jotakin outoa, jotakin sellaista jota voi ivata ja joka jotenkin pitäisi vaientaa. Ihan tällaiseen tavalliseen arkeen tarvitsisin paljon armollisuutta ja itsensä hyväksymistä.

Itsensä piilottaminen liittyy itsellä vahvasti yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen pelkoon. Ja kuinka tuskainen se yhteydettömyyden kipu onkaan. Että mieluummin on hylännyt itsensä, jos se on auttanut siihen, ettei ole tullut hylätyksi. Ja sitten onkin tosiaan hylännyt itsensä ja elänyt ihan puolikkaana. Ja sitten on ehkä alkanut etsiä sitä kadonnutta puoliskoa muualta. Ajatellut että toinen ihminen täydentäisi puutoksen tai joku tekeminen. Ja sitten kuitenkin on ollut kykenemätön ihmissuhteisiin, kun oman itsensä hyväksyntä puuttuu ja toisesta olisi tullutkin vain tarpeiden täyttäjä. Siinä kuitenkin onnistumatta.

Tämän tulevan Israelin matkan yksi tarkoitus on katsoa yksinäisyyden tunnetta silmään. Katsoa, josko se sittenkään ei olisi niin kauheaa. Voisinko mennä autiomaahan ja oppia siellä luottamaan Jumalaan tälläkin alueella? Voisinko päästä irti epätoivoisesta tarpeesta olla ihmisten silmissä hyväksytty? Voisiko minulle itselleni ihan oikeasti riittää Jumalan armo eikä ihmisten kunnia?

 ”Kuka tuolla tulee erämaasta rakkaaseensa nojaten?” (Laul. 8:5)

Nähtäväksi jää mitä tuo eteen kaksi viikkoa ilman perinteisiä asioita ja ihmisiä, joihin olen tottunut turvaamaan. Lapsenmielisyyttä en kuitenkaan ajatellut jättää pois, eli kuten kuvasta huomaatte, myös Kornelius on lähdössä innokkaana matkaan.

Rukouspyyntö

Mikään asia ei ole itsestäänselvyys. Eikä ainakaan Israeliin lähteminen. Kulunut viikko on mennyt sairastelussa eikä olo ole juurikaan parantunut – voimat ovat vain menneet. Tosi sitkeä tauti ja toki sitten on jo alkanut miettiä että olenko viikon päästä lähtökunnossa ja jo sitä ennen paikkailu ym. matkavalmistelukunnossa. Vai miten tässä oikein käy. Ainakin on siinä tilanteessa olen, että Jumalan käsiin saa opetella laittamaan itsensä ihan kokonaan. Toki koko matka olisi sitä aihetta, mutta näköjään on jo sitten ennen matkaa. Toki toivoisin matkalle ja itselleni myös esirukoilijoita – kuitenkin jotenkin ”yhteistä” reissua ja kannettuna olemista, vaikka siellä sitten itsekseni toikkaroisinkin.

Että nähtäväksi jää.

Nyt ei ole oikein muuta mielessä tällä kertaa ja pitää tästä lähteä kohta eteenpäin hoitamaan yksi juttu, minkä olen luvannut hoitaa taudista huolimatta.

Kiitos rukouksista niille, jotka haluavat tätä matkakokonaisuutta muistaa.. Tapahtukoon Isän tahto lähtemisen suhteen.

Näkyilemisiin!

Terveisiä täältä syksyn ensimmäisestä flunssasta. Jos talvikausi pimeytensä ja kylmyytensä puolesta ei ole muutenkaan suosikki- ja aktiiviaikaani, niin nämä flunssakierrokset eivät kyllä yhtään lisää tämän ajan vetovoimaa. Tuntuu, että jatkuvasti pitää jollain lailla yrittää taistella pöpöjä vastaan ja aina ne silti jostain hyökkäävät. Ja sitten ei jaksa sitäkään vähää mitä pimeydessä muuten tulisi tehtyä. Vaikka kuinka pesisi käsiä, käyttäisi vitamiineja, punahattu-uutetta, inkivääriä, pakuriteetä jne onnistuvat siskonlapset kuitenkin jossain tilanteessa aivastamaan päin näköä niin että virukset pääsevät tekemään kansainvaelluksen uusille meheville asuinsijoille. Mutta joo. Koitan opetella ottamaan rennosti ja luottamaan Jumalaan tässäkin asiassa. Elämä on.

Aivan utopistiselta tuntuu se, että reilun kahden viikon päästä pitäisi olla lähdössä Israeliin. Pää on ollut viime aikoina sekaisin monista asioista. Olen katsellut ja varaillutkin lukuisia majapaikkoja Israelissa, mutta vielä on varauksia tekemättä. Erilaisia bussireittejä ja aikatauluja olen ihmetellyt. Enkä oikein voi ymmärtää että kohta pyörin siellä sitten itsekseni. Usein tulee aivan järjetön olo koko matkasta. Olen nimennyt tämän neljänkympinkriisimatkaksi, kun siinä nyt selvästi vellotaan. Niin paljon surua ja toteutumattomia toiveita on pinnassa ja tietynlainen ahdistus siitä, ettei mitään käännettä ole näköpiirissäkään – kaukaisia ja utuisia haaveita vain, muttei oikein mitään välineitä niiden lähemmäksi tulemisesta. Muuta kuin rukous ja odotus, että Jumala ovia avaisi. Matkaa kohtaan ei ole oikein sen kummempia odotuksia muuta kuin ottaa vastaan mitä eteen tulee..

Matkan lisäksi olen ollut sekaisin myös kuntavaaleista, joihin toki edelleen tavallaan kovasti pyydellään ja odotetaan ehdokkaaksi. Enkä edelleenkään tiedä mitä pitäisi tehdä. Tämä kuntavaaliehdokkuussekavuus on osa isompaa prosessia, joka kulkee nimellä näkyväksi tuleminen. On nimittäin aika hankala olla näkymättömästi kuntavaaliehdokkaana. Ihan niin ettei vain kukaan huomaisi. Tarvitsisi uskaltaa olla hyvin julkisesti jotain mieltäkin jostakin. Jotain semmoista mieltä, mikä kuitenkaan ei voi miellyttää kaikkia. Ja toki pitäisi tuoda uskonsa esiin taas vähän uudenlaisessa viitekehyksessä. Ja pystyä vielä myöntämään, että on kaikin tavoin hyvin vajavainen ja tietämätön ihminen melkein kaikissa omaan kaupunkiin liittyvissä asioissa. Ja olla valmis siihen että saa esimerkiksi vähiten ääniä koko kaupungissä ilman että masentuu siitäkään. Jotenkin vaan tarttisi niin hyväksyä itsensä. Itse hyväksyä ja nähdä armollisesti kaikki esiin tulevat piirteet. Se on minulle edelleen aika vaikeaa. En tiedä miksi se jotakin mieltä oleminen on vain niin vaikeaa. Tarvitsisin edelleen aivan kuin jonkun auktoriteetin myöntämän luvan olla olemassa ja erityisesti siihen että on julkisesti jotakin mieltä. Tuntuu kuin joillekin olisi sellainen lupa myönnetty ja toisille jätetty myöntämättä. Mistähän semmoisen luvan saisi? Vai pitääkö se myöntää ihan itse itselleen?

Viikkoon kuului myös siihen Israelin kalenterissa osunut Suuri Sovituspäivä (12.10.). Jotenkin tuntui että Jumala puhutteli sinä päivänä erityisellä tavalla. Sain halua antaa velkoja anteeksi. Sain jotenkin ymmärrystä siitä, kuinka olen jatkuvasti ollut jotenkin velkomassa saataviani sellaisilta, jotka eivät voi koskaan kyetä maksamaan. Joku joskus sanoi että vaille jäämisen kokemukset ovat syviä haavoja ja niiden hoituminen on vaikeaa. Kun esimerkiksi lapsi ei saa vanhemmiltaan sellaista tukea ja rakkauden ilmentymiä, joita hänen persoonansa ja kehityksensä olisi tarvinnut, on vaille jäämisen kipu kova ja menetys iso. Tuskaa peittääkseen ja asiaan korvausta etsiessä voi päätyä elämässä suuriinkin riippuvuuksiin ja ongelmiin. Vihaan ja katkeruuteen. Mutta sitten toivottavasti myös Jumalan luo hoitoa saamaan. Haluan hyväksyä tapahtuneen ja mennä eteenpäin. Menetys on ollut iso, mutta niin on ollut Jumalan korvaava rakkauskin suurta. Jos joihinkin asioihin en koskaan (tapahtuneen tai tapahtumatta jääneen takia) kykene, en halua, että katkeruus kuitenkaan peittää koko elämää ja kaikkia osa-alueita. Haluan antaa velat anteeksi, niin kuin minulle on annettu kaikki anteeksi. Ja olen kiitollinen Jumalalle, että Hän on tähän pisteeseen tuonut. Tavallaan nollapisteeseen, mutta kuitenkin sellaiseen nollaan, missä on mahdollisuuksia. Pienten mahdollisuuksien nollaan. Siihen nollaan jossa on kuitenkin mahdollisuus kääntää mielensä enemmän Häneen joka vapautti veloista, kuin heihin jotka olivat velkaa. ”Kuinka paljon ennemmin Kristuksen veri … puhdistaakaan meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!” (Hepr. 9:14)

Tänään oli sitten vielä yksi uusi innostava asia, mutta sen toteutuminen tapahtuu vasta yli puolen vuoden päästä, joten ehdin palata siihen myöhemmin.

P.S. Ajattelin järjestää kiinnostuneille lukijoille mahdollisuuden tavata tämän blogin kirjoittajaa. Muna vai Kana -tapahtuma on ma 7.11.2016 klo 11:00 alkaen Mitzpe Ramonin vierailukeskuksen aulassa. Lämpimästi Tervetuloa! :)

Turvaan

”Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi.” (Snl. 3:5). Laitoin Raamattuhakuun sanan ”turva” (ja sen johdannaiset) ja niitä tuli 227 jaetta. Jumalaan koko painolla turvansa laittaminen vaikuttaa olevan aivan perusasia. On jännä miten se tavallaan on itsestäänselvyys, mutta käytännössä sitten kuitenkin uskovatkin kuitenkin monissa asioissa turvaavat johonkin muuhun. Sittenkin turvataan esimerkiksi ihmisiin, vaikka Sanassa selvästi sanotaan ”Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin ” ja ”Siunattu on se mies, joka turvaa Herraan, jonka turvana Herra on. ”(Jer. 17:5,7). Jumala on tarkoittanut että Häneen turvataan ihan oikeasti ja pohjia myöden eikä vain pinnallisesti ja joissakin  tietyissä asioissa. Mutta kai se on sitten osa tätä Jumalan vaikuttamaa prosessia että löytyy niitä uusia, syvempiä ja kipeämpiä alueita, joilla voi opetella turvaamaan Herraan. Ja todella ottaa niitä askeleita ”tyhjän päälle”, mikä sitten ei olekaan tyhjää, vaan askelia Jumalan käsiin ja syliin. Että todella tulee näkyväksi Hänen kantokykynsä tilanteissa, joissa oma ymmärrys loppuu.

Varasin lennot Israeliin marraskuulle. Mutta se ei ollut mikään ihan helppo prosessi, koska jouduin suoraan vastatusten kipeiden asioiden ja pelkojeni kanssa. Ja tämä yksinäisyyshän ja toisaalta yksinäisyyden tunteesta käsin kohdattujen sosiaalisten tilanteiden pelko se on. Minulla on Israeliin sovittuna yhteistä ohjelmaa joidenkin tuttujen kanssa 4 vrk:n ajaksi. Mutta sitten kuitenkin olisi halua olla siellä pidempään, ainakin 2 viikkoa ja reissailla vähän erilaisissa paikoissa, esim. Eilatissa ja Negevissä. Ja sitten ei olekaan sitä seuraa enää tälle ajalla. Ja on suru siitä yksinäisyydestä, kuinka paljon jää ylipäänsä elämää ja haaveita kokematta ja tekemättä, kun ei ole sitä sielunkumppania tai ylipäänsä ketään sopivaa ystävää, jonka kanssa näitä paikkoja yhdessä saisi kokea. Olin tosi surullinen, että koko reissu jää nyt taas tekemättä tämän iänikuisen yksinäisyyden ja sen tunteen pelon takia.

Mutta ne lentoliput ovat nyt sitten kuitenkin olemassa. Erään ystävän lähettämien Raamatunpaikkojen ja profetaalisten sanojen kautta olen saanut rohkeutta lähteä ottamaan askeleita ”tyhjän päälle” ja luottamusta turvata Herraan. Pelkoni ei siis niinkään koske mitään matkustamiseen liittyvää käytännön yksityiskohtaa, vaan nimenomaan sitä ahdistavaa, pelottavaa ja tuskaisaa yksinäisyydentunnetta, jonka voin kuvitella helposti iskevän jossakin kauniissa rantalomakohteessa tai muussa tilanteessa, jossa yksinäisyys lyö päälle. Tai tuskaisissa harmitteluissa kun ihan yksin uskallakaan lähteä jollekin kiinnostavalle vaellusreitille tms. Tai hostelleissa, joissa kaikille muilla tuntuu olevan kivaa seuraa ja kokee itsensä maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi paetessaan pahaa oloa omaan huoneeseen.

Mutta on sekin sitten kauhea suru, jos sen yksinäisyydenpelon takia ei uskalla lähteä reissuun sinne minne kuitenkin haluaisi. Ja minä nyt haluaisin katsella vähän kaloja Punaisella merellä. Ja ajella läpi Negevin (autoa en kyllä uskalla yksin vuokrata, mutta onneksi busseja menee..) Itketään sitten niin paljon kun ehditään, jos tuskaa nousee pintaan. Ihmetellään sitten delfiinejä itkusta turvonneilla silmillä jos sikseen tulee. Mutta tarkoitus on mennä ja turvata Herraan. Antaa Hänelle mahdollisuus tulla lohduttajaksi syvimpäänkin tuskaan. Antaa Hänelle mahdollisuus tulla seuralaiseksi ja kanssamatkaajaksi. Antaa Hänelle mahdollisuus näyttää mitä Hän tekee siellä missä minä en voi tehdä mitään.

Monissa Herran turvaamiseen liittyvissä Raamatunkohdissa puhutaan autuudesta eli onnellisuudesta seurauksena Herran turvaamisesta: ”Autuaat ovat kaikki, jotka häneen turvaavat.” (Ps. 2:12), ”Herra Sebaot, autuas se ihminen, joka sinuun turvaa!” (Ps. 84:12) jne jne. Koitetaan antaa Hänelle mahdollisuutta tehdä minua autuaaksi..

”Herra, palauta meidät ennallemme, niin kuin uomat täyttyvät vedellä Negevissä.” (Ps. 126:4)

Annetaaan pois: kotelomekko

Kaunis ruskainen päivä. On niin hienoa aikaa tämä syys-lokakuun vaihde, jos aurinkoisia päivä osuu kohdalle. Jopa niin hienoa, että jo vuosia vuosia sitten syttyi ajatus, että jos joskus menee naimisiin niin tämä ajankohta olisi hieno. No, ei ole tullut ajankohtaiseksi ja kyllä tosiaan muutkin ajankohdat kävisi.. Mutta että hienoa aikaa on. Tänä vuonna ajankohtaan osui muita tilaisuuksia. Viikko sitten oli siskonpojan ristiäiset ja eilen setäni hautajaiset. Syksyn kauneimmat viikonloput tulivat näin ohjelmoiduiksi. Perheen, suvun ja Jumalan merkitystä korostavia tilaisuuksia molemmat. Ja toki myös omaa yksinäisyyttä alleviivaavia tilaisuuksia, mutta ei nyt masentuneeseen mielentilaan saakka tällä kertaa.

Monenlaista ajatusta risteilee. Sitäkin miten minulla on alkanut jotenkin muisti vähän pätkimään. On vähän ahdistavaa, kun huomaa ettei ajatus toimi ihan samoin kuin ennen. Ei nyt mitään kovin suuria juttuja, mutta kuitenkin. Ehkä siksikin ahdistaa kun suvussa kulkee niin suuri riski muistisairaudelle.

Heikoksi tuleminen tai siihen todellisuuteen suostuminen on yksi iso teema, mikä tuntuu että tässä mukana kulkee. Ja opetteleminen elämään oman herkkyyteensä kanssa. Viime kesänä erään rukoilijan rukouksessa oli minun kohdalleni rukousta siitä että herkkyydestä voisi tulla positiivinen asia. Jotenkin etu ja elämää auttava asia, eikä haittaava ja rikkova ominaisuus, niin kuin se on paljolti ollut. Tämä olisi kyllä tosi iso juttu toteutuessaan. Niinpä olen oikeastaan hyvin iloinen ja ihmeissäni, kun minua lähiaikoina käymässäni keskustelussa osuttiin hyvin kipeällä alueelle, niin alun kovettumisen jälkeen aloinkin itkeä ja kipu tulikin julki. Että jotakin todellisuudesta tuli esiin, eikä jäänyt kuoren taakse niin kuin normaalisti tapahtuu.

Alkaisikohan jo vihdoinkin olla kuoriutumisen aika. Nahan luonnin aika. Riisuutumisen aika. Semmoisesta jostakin kovasta kuoresta, joka on ollut herkkyyden suojana. En tiedä, mutta toivon että niin voisi olla. Ja sitten taas kuitenkin ihmetyttää, miten se voisi olla mahdollista, kun tämä elinympäristö ja maailma jne, on niin todella kova. Joskus ihmettelen perhosia – että miten sellaisia voi ylipäänsä olla. Oikein pehmeitä ja näkyviä ja herkkäsiipisiä – että miten joku peto ei heti sekunnissa semmoista raatele ja syö. Ei sitä voi ymmärtää muuta kuin Jumalan ihmeenä. Ja sellainen ihan täydellisenä on niiden muodonmuutoskin. Madosta perhoseksi. Kaikki muuttuu siinä välillä. Mutta kova kotelo tarvitaan siihenkin muutokseen.

Näitä menneitä juhlia olen tässä viime aikoina tavallaan vähän odottanut ja niihinkin valmistautuminen on ollut yksi toiminnanmuoto. Nyt ne ovat ohi ja on sitten vähän että mitäs sitten - pitkä syksy ja talvi edessä..? Vuosi sitten tänään makoilin auringossa Tel Avivin rannalla viikon kestäneen matkan viimeisenä päivänä. Voi olla että olen tässä kohta varaamassa lentoja marraskuulle. Uskaltaisikohan sen tehdä? Ihan omatoimisesti olisin menossa ja siellä sitten jotain tuttuja voisi nähdä. Kyllä haluaisin lentää vielä joskus johonkin muuhunkin suuntaa. Mutta tuonne nyt kontakteja ja vähän oppinut siellä reissaamaan, että ihan yksinkin sitten voisi lähteä. Onhan se suru, ettei ole matkakumppania, jonka kanssa voisi lähteä minne vain, mutta kunpa voisi olla kiitollinen niistä asioista mitä on. Ja kyllä Samaria on tällä hetkellä se paikka koko maailmassa minne ihan mieluiten menen. Ettei vain olisi lentolippujen varaamisen aika..

”Varjele minua kuin silmäterää. Kätke minut siipiesi suojaan jumalattomilta, jotka riistävät minua, verivihollisiltani, jotka saartavat minua.” (Ps. 17:8-9)