Terveisiä täältä syksyn ensimmäisestä flunssasta. Jos
talvikausi pimeytensä ja kylmyytensä puolesta ei ole muutenkaan suosikki- ja
aktiiviaikaani, niin nämä flunssakierrokset eivät kyllä yhtään lisää tämän ajan
vetovoimaa. Tuntuu, että jatkuvasti pitää jollain lailla yrittää taistella pöpöjä
vastaan ja aina ne silti jostain hyökkäävät. Ja sitten ei jaksa sitäkään vähää
mitä pimeydessä muuten tulisi tehtyä. Vaikka kuinka pesisi käsiä, käyttäisi vitamiineja,
punahattu-uutetta, inkivääriä, pakuriteetä jne onnistuvat siskonlapset
kuitenkin jossain tilanteessa aivastamaan päin näköä niin että virukset
pääsevät tekemään kansainvaelluksen uusille meheville asuinsijoille. Mutta joo.
Koitan opetella ottamaan rennosti ja luottamaan Jumalaan tässäkin asiassa.
Elämä on.
Aivan utopistiselta tuntuu se, että reilun kahden viikon
päästä pitäisi olla lähdössä Israeliin. Pää on ollut viime aikoina sekaisin monista
asioista. Olen katsellut ja varaillutkin lukuisia majapaikkoja Israelissa,
mutta vielä on varauksia tekemättä. Erilaisia bussireittejä ja aikatauluja
olen ihmetellyt. Enkä oikein voi ymmärtää että kohta pyörin siellä sitten
itsekseni. Usein tulee aivan järjetön olo koko matkasta. Olen nimennyt tämän
neljänkympinkriisimatkaksi, kun siinä nyt selvästi vellotaan. Niin paljon surua ja
toteutumattomia toiveita on pinnassa ja tietynlainen ahdistus siitä, ettei
mitään käännettä ole näköpiirissäkään – kaukaisia ja utuisia haaveita vain,
muttei oikein mitään välineitä niiden lähemmäksi tulemisesta. Muuta kuin rukous
ja odotus, että Jumala ovia avaisi. Matkaa kohtaan ei ole oikein sen kummempia
odotuksia muuta kuin ottaa vastaan mitä eteen tulee..
Matkan lisäksi olen ollut sekaisin myös kuntavaaleista,
joihin toki edelleen tavallaan kovasti pyydellään ja odotetaan ehdokkaaksi.
Enkä edelleenkään tiedä mitä pitäisi tehdä. Tämä kuntavaaliehdokkuussekavuus on
osa isompaa prosessia, joka kulkee nimellä näkyväksi tuleminen. On nimittäin
aika hankala olla näkymättömästi kuntavaaliehdokkaana. Ihan niin ettei vain
kukaan huomaisi. Tarvitsisi uskaltaa olla hyvin julkisesti jotain mieltäkin
jostakin. Jotain semmoista mieltä, mikä kuitenkaan ei voi miellyttää kaikkia.
Ja toki pitäisi tuoda uskonsa esiin taas vähän uudenlaisessa viitekehyksessä.
Ja pystyä vielä myöntämään, että on kaikin tavoin hyvin vajavainen ja
tietämätön ihminen melkein kaikissa omaan kaupunkiin liittyvissä asioissa. Ja
olla valmis siihen että saa esimerkiksi vähiten ääniä koko kaupungissä ilman
että masentuu siitäkään. Jotenkin vaan tarttisi niin hyväksyä itsensä. Itse
hyväksyä ja nähdä armollisesti kaikki esiin tulevat piirteet. Se on minulle
edelleen aika vaikeaa. En tiedä miksi se jotakin mieltä oleminen on vain niin
vaikeaa. Tarvitsisin edelleen aivan kuin jonkun auktoriteetin myöntämän luvan
olla olemassa ja erityisesti siihen että on julkisesti jotakin mieltä. Tuntuu
kuin joillekin olisi sellainen lupa myönnetty ja toisille jätetty myöntämättä.
Mistähän semmoisen luvan saisi? Vai pitääkö se myöntää ihan itse itselleen?
Viikkoon kuului myös siihen Israelin kalenterissa osunut
Suuri Sovituspäivä (12.10.). Jotenkin tuntui että Jumala puhutteli sinä päivänä
erityisellä tavalla. Sain halua antaa velkoja anteeksi. Sain jotenkin
ymmärrystä siitä, kuinka olen jatkuvasti ollut jotenkin velkomassa saataviani
sellaisilta, jotka eivät voi koskaan kyetä maksamaan. Joku joskus sanoi että
vaille jäämisen kokemukset ovat syviä haavoja ja niiden hoituminen on vaikeaa.
Kun esimerkiksi lapsi ei saa vanhemmiltaan sellaista tukea ja rakkauden
ilmentymiä, joita hänen persoonansa ja kehityksensä olisi tarvinnut, on vaille jäämisen
kipu kova ja menetys iso. Tuskaa peittääkseen ja asiaan korvausta etsiessä voi
päätyä elämässä suuriinkin riippuvuuksiin ja ongelmiin. Vihaan ja katkeruuteen.
Mutta sitten toivottavasti myös Jumalan luo hoitoa saamaan. Haluan hyväksyä
tapahtuneen ja mennä eteenpäin. Menetys on ollut iso, mutta niin on ollut
Jumalan korvaava rakkauskin suurta. Jos joihinkin asioihin en koskaan (tapahtuneen tai tapahtumatta jääneen takia) kykene,
en halua, että katkeruus kuitenkaan peittää koko elämää ja kaikkia osa-alueita.
Haluan antaa velat anteeksi, niin kuin minulle on annettu kaikki anteeksi. Ja
olen kiitollinen Jumalalle, että Hän on tähän pisteeseen tuonut. Tavallaan
nollapisteeseen, mutta kuitenkin sellaiseen nollaan, missä on mahdollisuuksia. Pienten mahdollisuuksien nollaan. Siihen nollaan jossa on
kuitenkin mahdollisuus kääntää mielensä enemmän Häneen joka vapautti veloista,
kuin heihin jotka olivat velkaa. ”Kuinka paljon ennemmin Kristuksen veri … puhdistaakaan
meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!” (Hepr.
9:14)
Tänään oli sitten vielä yksi uusi innostava asia, mutta sen
toteutuminen tapahtuu vasta yli puolen vuoden päästä, joten ehdin palata siihen
myöhemmin.
P.S. Ajattelin järjestää kiinnostuneille lukijoille mahdollisuuden
tavata tämän blogin kirjoittajaa. Muna vai Kana -tapahtuma on ma 7.11.2016 klo
11:00 alkaen Mitzpe Ramonin vierailukeskuksen aulassa. Lämpimästi Tervetuloa! :)
