Täällä sitä sitten ollaan avoimen matkalaukun äärellä. Vähän
olen jo aloittanut pakkaamista, kun on oppinut sen oleva yllättävän iso homma,
jota minun voimavaroilla ei kannata jättää ihan viime tippaan.
Eli kiitos rukouksista ja kiitos Jumalalle, olen paljon
paremmassa kunnossa kuin viikko sitten. En kyllä vieläkään täysin terve, mutta
kuitenkin suht ookoo. Onhan tässä vieläkin yskää ja vähän tukkoisuutta ja ehkä
tuo lento vähän jännittää, että sattuuko korviin tai jotain. Mutta yleisesti
ottaen kuitenkin olen hyvällä mielellä ja ihmettelemässä vain tätä koko hommaa.
Että Israeliin nyt sitten itsekseen pyörimään ilman mitään selkeää syytä! Että
vain siksi että haluan mennä, eikä mitään muuta syytä. Kuulostaa minusta tosi
oudolta..!
Viime aikoina olen miettinyt itsensä hyväksymistä. Sitä
miten vaikeaa se minulle on. Liki mahdottoman tuntuista. Ja kuitenkin se on
alkanut tuntua avaimelta uusiin asioiden aukeamisen mahdollisuuksiin. Kun
minussa on niin vahvana se puoli joka
haluaisi olla vain piilossa. Se puoli jolle huomion kohteena oleminen on kovin
vaikeaa ja hämmentävää. Se puoli, joka ei kestä esillä oloa, kun tuntuu, että
siinä on niin paljon vikaa. Se puoli, joka ajattelee, että jos se on esillä,
kaikki hylkäävät heti ja siihen paikkaan. Se puoli joka tuntuu niin pahalta ja
joka pitää heti vaientaa, jos se joskus pääsee esiin ja innostuu jostakin. Se
puoli, joka on lapsenmielinen ja puhuu kovaan ääneen. Se, joka itkee ja nauraa.
On ihmisiä joiden kanssa on helpompi olla oma itsensä kuin
joidenkin toisten. Ja juuri niiden kanssa on helpompi olla oma itsensä, jotka
selvästikin itse hyväksyvät itsensä sellaisina kuin ovat. He näkevät itsensä
armon peilistä ja se armollisuus ja lupa olla oma itsensä jotenkin tarttuu. Ja
sitten ovat taas jotenkin hyvin epävarmat tapaukset tai itselleen vihamieliset
ja ankarat henkilöt. Heidän seurassaan on sitten paljon ikävämpi olotila, koska
helposti imaisen itseeni senkin
ilmapiirin. Mutta todellakaan en haluaisi tässä asiassa olla näin toisista
ohjautuva ja toisten armoilla. Vaan ihan Jeesuksen armolla ja kykenevä itse
hyväksymään itsensä sielläkin missä kukaan muu ei sitä tee. Että voisi kokea
olevansa turvassa armottomien leijonienkin luolassa. Eli esimerkiksi ihan
tavallisten suomalaisten parissa, joille tavallinen Jeesukseen uskova kristitty
on jotakin outoa, jotakin sellaista jota voi ivata ja joka jotenkin pitäisi
vaientaa. Ihan tällaiseen tavalliseen arkeen tarvitsisin paljon armollisuutta
ja itsensä hyväksymistä.
Itsensä piilottaminen liittyy itsellä vahvasti yksinäisyyden
ja hylätyksi tulemisen pelkoon. Ja kuinka tuskainen se yhteydettömyyden kipu
onkaan. Että mieluummin on hylännyt itsensä, jos se on auttanut siihen, ettei
ole tullut hylätyksi. Ja sitten onkin tosiaan hylännyt itsensä ja elänyt ihan
puolikkaana. Ja sitten on ehkä alkanut etsiä sitä kadonnutta puoliskoa muualta.
Ajatellut että toinen ihminen täydentäisi puutoksen tai joku tekeminen. Ja
sitten kuitenkin on ollut kykenemätön ihmissuhteisiin, kun oman itsensä
hyväksyntä puuttuu ja toisesta olisi tullutkin vain tarpeiden täyttäjä. Siinä
kuitenkin onnistumatta.
Tämän tulevan Israelin matkan yksi tarkoitus on katsoa
yksinäisyyden tunnetta silmään. Katsoa, josko se sittenkään ei olisi niin
kauheaa. Voisinko mennä autiomaahan ja oppia siellä luottamaan Jumalaan
tälläkin alueella? Voisinko päästä irti epätoivoisesta tarpeesta olla ihmisten
silmissä hyväksytty? Voisiko minulle itselleni ihan oikeasti riittää Jumalan
armo eikä ihmisten kunnia?
”Kuka tuolla tulee
erämaasta rakkaaseensa nojaten?” (Laul. 8:5)
