Muna vai Kana: Matkan muistoja

”Rakkaani on minun ja minä hänen, joka paimentaa liljojen keskellä.” (Laul. 2:16)

Jotenkin tuntuu, että pitää aloittaa tällä kohdalla matkakertomus. Täällä sitä taas niistellään ja köhitään, kun viimeisinä päivinä Israelissa sain jonkun uuden flunssapöpön. Mutta mikään ei himmennä sitä, että olen saanut olla jotenkin hyvin kauniilla matkalla. Tai ainakin näin jälkeenpäin on noussut ajatus siitä, että matka oli kaunis. Ja että minun oli siellä hyvä olla. Ja että ihmettelen suuresti Jumalan hyvyyttä minua kohtaan.

Etukäteen pelkäsin yksinäisyyden tunnetta ja se oli suurin syy miksi epäröin matkaa. Nyt olen todella onnellinen että jotenkin lähdin kohtaamaan tätä pelkoa – jota en sitten missään vaiheessa kohdannut.. Ennemminkin koin vapautta ja ihania mahdollisuuksia. Ja pienten haaveiden toteutumisia, mitkä taas tuntuivat ihmeelliseltä Jumalan rakkaudelta ja välittämiseltä.

Kun puhutaan kauneudesta, niin erityisen kauniina ja ihmeellisenä koin vedenalaisen maailman Eilatissa. Siellä on meressä vedenalainen havainnointipaikka eli siis koralliriutalle rakennettu ”observatorio”, jossa voi katsella elämää veden alla. Olisin voinut katsella sitä korallien ja kalojen kauneutta loputtomiin ja olin valtavan tyytyväinen ollessani yksin liikkeellä, että sain olla siellä juuri niin kauan kuin halusin. Se vedenalainen kauneus, tyyneys ja rauhallisuus oli jotakin koskettavaa ja se jollain lailla muistutti Jumalan maailmasta, Hengen maailmasta, tyyneydestä ja kauneudesta joka on ”pinnan alla”.

Kerran aiemmin elämässäni olen snorklannut kirkkaissa vesissä – Malesiassa vuonna 2004. Muistan tuon uuden kokemuksen hämmästyttävän ihmeellisyyden. Nyt, 12 vuotta myöhemmin, olin pitkästä aikaa jälleen merenalaisen elämän ihmeellisyyksien äärellä. Pari kertaa kävin snorklaamassa, ja olihan se hienoa, mutta tuuli vähän häiritsi, ettei se ollut niin rauhallista toimintaa, kuin olisi toivonut. Korallimaailman kauneus oli kuitenkin hyvin puoleensavetävää. Eilatissa ei oikein voi välttyä laitesukeltajien näkemiseltä ja niinpä mieliin palautui myös joskus muutamia vuosia sitten mielessä häivähtänyt ajatus siitä, voisiko vielä joskus olla minulle mahdollisuus kokeilla laitesukellusta. Silloin pelot heikosta fysiikastani laittoivat ajatuksen pian syrjään. Mutta nyt se kyllä taas vähän heräsi uudelleen. Kyselin Herralta, että jos voisin vaikka matkan aikana jutella jonkun sukeltajan kanssa. Eipä aikaakaan kun hostellissa jo juttelinkin USA:sta Eilatiin tulleen sukellusharrastajan kanssa. Vielä ihmeellisempää oli johdatus jutteluihin erään Jerusalemissa asuvan sukeltajan kanssa. Onnistuimme olemaan kolme kertaa samassa keskusta-koralliranta -bussissa ja näiden matkojen seurauksena uskaltauduin tämän henkilön majapaikkaan juttelemaan hänen elämästään, sukeltamisesta, vapaudesta, omana itsenä olemisesta ja ties miestä. Seuraavana päivänä kävin kiikuttamassa ovelleen arabiankielisen Uuden testamentin..

Matka vahvisti myös tietynlaista kutsumustani Israelin suuntaan ja erityisesti Samarian alueeseen liittyen. Garissimin vuorella taas maisemia katsellessani oli taas olo, että juuri tällä alueella voisi olla loputtomiin. Sain jutella innostavista asioista Israelissa asuvien suomalaisten kanssa. Ja sain kohdata muulla lailla kutsumusta vahvistavan yllättävän uuden tuttavuuden. Mitzpe Ramonissa oli aika hiljaista Muna vai Kana –tapahtumassa. Korneliuksen kanssa odoteltiin vierailukeskuksen aulassa tapahtuman osallistujia, mutta kukaan ei ilmoittautunut. J Mutta olin iloinen että kierrokseeni tuli myös Mitzpe Ramon. Siellä osallistuin tähtienkatseluun erämaassa, mikä oli vaikuttava kokemus. Sukelluksen lisäksi tähtien katselu on ollut jonkinlainen pitkäaikainen häivähtävä kiinnostuksen kohteeni, joka ei ole koskaan toteutunut. Olisin kiinnostunut tuntemaan tähtitaivasta vähän paremmin. Tuo tähti-ilta oli minulle jotenkin suuri todistus Jumalan suuruudesta ja Hänen järjestyksestään. Oli ihmeellistä nähdä tähtien nouseva horisontissa ja kuun laskevan horisontin taa. Vähän harmitti se, kun jätin silmälasit kotiin (minulla on niin vähän miinusta, etten paljon laseja käytä). Negevin yössä olisi näkynyt paljon enemmän tähtiä jos olisi ollut rillit mukana ;) Mutta näkyvät ne tärkeimmät kuviot ihan ilmankin laseja. Yö erämaassa oli kylmä, lämpötila 12 astetta, missä sai jo olla kaikki mahdolliset Suomesta mukana olevat vaatteet päällä.

Kahteen viikkoon sopii niin paljon. Hyppiviä delfiinejä, erämaan kauneutta, 7 eri makuupaikkaa, erilaisia kohtaamisia, iloa ohikiitävistä maisemista, tarjottuja aterioita yllättävissä seuroissa. Ja toki myös ilmaisten wifien tarjoamat mahdollisuudet netin kautta olla yhteyksissä tuttuihin, mikä tekee myös ”yksinäisestä” matkustamisesta aika paljon vähemmän yksinäistä kuin joskus aiemmin.

En osaa kuvailla matkaa muuten kuin että sain nyt siinä vähän niin itsellenikin yllätyksenä täyden saavillisen Jumalan hyvyyttä. En osannut ajatella, että Hän näin paljon haluaisi täyttää toiveitani ja haaveitani. Tuntuu että Jumalakuvaan tuli matkan seurauksena paljon paljon hyvyyttä ja ihanuutta lisää – herkkyyttä ja kauneutta.

Viimeisessä majapaikassani Tel Avivissa oli tarjolla kirjanen Laulujen laulusta. Sellaisen hankin mukaani, kun tuntuu, että yllättäen rakkauden teemat Isää ja Jeesusta kohtaan tulivat vahvoiksi jälkisoinnuiksi tästä matkasta.

On täysin mahdotonta purkittaa matkan koko antia yhteen kirjoitukseen. Toivottavasti siitä jää pursuamaan yli vielä muuallekin.

”Minun sydämeni on valmis, Jumala, minun sydämeni on valmis, minä tahdon laulaa ja soittaa! Herää, sieluni, herää harppu ja lyyra! Minä tahdon herättää aamuruskon. Herra, sinua minä kiitän kansojen keskellä, laulan ylistystä kansakuntien keskuudessa. Sillä sinun armosi on suuri ja yltää taivaisiin ja sinun totuutesi pilviin asti. Jumala, kohotkoon kunniasi yli taivaitten, kirkkautesi yli kaiken maan!” (Ps. 57:8-12)

Tässä jokunen kuva: