Kaunis ruskainen päivä. On niin hienoa aikaa tämä
syys-lokakuun vaihde, jos aurinkoisia päivä osuu kohdalle. Jopa niin hienoa,
että jo vuosia vuosia sitten syttyi ajatus, että jos joskus menee naimisiin
niin tämä ajankohta olisi hieno. No, ei ole tullut ajankohtaiseksi ja kyllä
tosiaan muutkin ajankohdat kävisi.. Mutta että hienoa aikaa on. Tänä vuonna
ajankohtaan osui muita tilaisuuksia. Viikko sitten oli siskonpojan ristiäiset
ja eilen setäni hautajaiset. Syksyn kauneimmat viikonloput tulivat näin
ohjelmoiduiksi. Perheen, suvun ja Jumalan merkitystä korostavia tilaisuuksia
molemmat. Ja toki myös omaa yksinäisyyttä alleviivaavia tilaisuuksia, mutta ei
nyt masentuneeseen mielentilaan saakka tällä kertaa.
Monenlaista ajatusta risteilee. Sitäkin miten minulla on
alkanut jotenkin muisti vähän pätkimään. On vähän ahdistavaa, kun huomaa ettei
ajatus toimi ihan samoin kuin ennen. Ei nyt mitään kovin suuria juttuja, mutta
kuitenkin. Ehkä siksikin ahdistaa kun suvussa kulkee niin suuri riski
muistisairaudelle.
Heikoksi tuleminen tai siihen todellisuuteen suostuminen on
yksi iso teema, mikä tuntuu että tässä mukana kulkee. Ja opetteleminen elämään
oman herkkyyteensä kanssa. Viime kesänä erään rukoilijan rukouksessa oli minun
kohdalleni rukousta siitä että herkkyydestä voisi tulla positiivinen asia.
Jotenkin etu ja elämää auttava asia, eikä haittaava ja rikkova ominaisuus, niin
kuin se on paljolti ollut. Tämä olisi kyllä tosi iso juttu toteutuessaan.
Niinpä olen oikeastaan hyvin iloinen ja ihmeissäni, kun minua lähiaikoina
käymässäni keskustelussa osuttiin hyvin kipeällä alueelle, niin alun
kovettumisen jälkeen aloinkin itkeä ja kipu tulikin julki. Että jotakin
todellisuudesta tuli esiin, eikä jäänyt kuoren taakse niin kuin normaalisti
tapahtuu.
Alkaisikohan jo vihdoinkin olla kuoriutumisen aika. Nahan
luonnin aika. Riisuutumisen aika. Semmoisesta jostakin kovasta kuoresta, joka
on ollut herkkyyden suojana. En tiedä, mutta toivon että niin voisi olla. Ja
sitten taas kuitenkin ihmetyttää, miten se voisi olla mahdollista, kun tämä
elinympäristö ja maailma jne, on niin todella kova. Joskus ihmettelen perhosia –
että miten sellaisia voi ylipäänsä olla. Oikein pehmeitä ja näkyviä ja
herkkäsiipisiä – että miten joku peto ei heti sekunnissa semmoista raatele ja
syö. Ei sitä voi ymmärtää muuta kuin Jumalan ihmeenä. Ja sellainen ihan
täydellisenä on niiden muodonmuutoskin. Madosta perhoseksi. Kaikki muuttuu
siinä välillä. Mutta kova kotelo tarvitaan siihenkin muutokseen.
Näitä menneitä juhlia olen tässä viime aikoina tavallaan
vähän odottanut ja niihinkin valmistautuminen on ollut yksi toiminnanmuoto. Nyt
ne ovat ohi ja on sitten vähän että mitäs sitten - pitkä syksy ja talvi
edessä..? Vuosi sitten tänään makoilin auringossa Tel Avivin rannalla viikon
kestäneen matkan viimeisenä päivänä. Voi olla että olen tässä kohta varaamassa
lentoja marraskuulle. Uskaltaisikohan sen tehdä? Ihan omatoimisesti olisin
menossa ja siellä sitten jotain tuttuja voisi nähdä. Kyllä haluaisin lentää
vielä joskus johonkin muuhunkin suuntaa. Mutta tuonne nyt kontakteja ja vähän
oppinut siellä reissaamaan, että ihan yksinkin sitten voisi lähteä. Onhan se
suru, ettei ole matkakumppania, jonka kanssa voisi lähteä minne vain, mutta
kunpa voisi olla kiitollinen niistä asioista mitä on. Ja kyllä Samaria on tällä
hetkellä se paikka koko maailmassa minne ihan mieluiten menen. Ettei vain olisi
lentolippujen varaamisen aika..
