Tulipalopakkasilla

Iivo 50 km perinteisellä tyylillä ja minä 5 km. Tänään on helppo olla iloinen suomalaishiihtäjistä. Viimeisen viikon sisään olen ollut ladulla 5 kertaa ja olen oikein kiitollinen tästä mahdollisuudesta sekä terveyden että säiden puolesta. En ole talvifani ollut, mutta kiva, että jostain kohtaa pystyy siitä tykkäämäänkin. Ja että tämmöinen ihan kunnollinen talvimeininki, lunta ja aurinkoa.

Pakkasilla on harrastettu myös puiden polttamista puuhellassa. Kovilla pakkasilla maatilalla on kiva saada pientä lisälämpöä olohuoneeseen puuhellasta, vaikka keskuslämmitysjärjestelmä ihan toimiva onkin. Vuodenvaihteessa olleet mökkivieraat innostuivat myös mökin puuhellan lämmityksestä ja niin sielläkin oleva tulisija sai käyttöä taas pitkän ajan jälkeen. Ja sitten on voinut katsella tulta pesässä ja nauttia sen elävästä lämmöstä. Ja ihmetellä, miten joku kylmä ja kuollut puukalikka voi muuttua tulessa sellaiseksi hehkuvaksi lämmönlähteeksi. Tuli on ihmeellistä.

Monenlaista Jumala on sisimmässä opettanut, korjannut ja parantanut. Mutta tietyillä alueilla edelleen korjauksia odottelen. Yksi sellainen alue on tämä tuli. Pidän näitä tulipesiä tässä nyt sydämen vertauskuvana. Mökissäkin on paljon sisältä korjattu ja muutettu, mutta vanha puuhella on se, joka on säilynyt. Ja se on ihan kunnossa. Kunhan vain saa palaa. Niin kuin oma sydänkin. Tuntuu, että vaikka paljon on korjattu, ilman rakkauden tulta kaikki on tietyllä lailla turhaa. Ja kuinka mahdotonta puiden onkaan itse syttyä.

Minulle rakkaus on edelleen hyvin vaikea asia. En oikein ollenkaan meinaa käsittää mitä se on, saada kupletin juonesta kiinni. Jos yrittää rakastaa, niin sitten jokin on jo mennyt pieleen, kun eihän se mihinkään yritykseen voi perustua ja vain väsyy yrittämiseen. Toki voin ajatella Jeesuksen pyyteetöntä uhria ristillä ja ylipäänsä Hänen tuloaan maanpäälle rakkaudessaan ja jotakin suuntaa siitä saada rakkaudesta. Mutta että mitä rakkaus sitten on minun arjessani? Aika mysteeri koko homma.

”Älkää olko kellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne. Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain. Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Rakkaus on siis lain täyttymys.” (Room. 13:8,10) Onhan näitä – raamatunkohtia rakkaudesta. Paljonkin, kun se nyt vaikuttaa olevan ihan oleellinen juttu. Jotakin ihan Jumalan oman sydämen asiaa ja Hänen luonteensa ydintä. Ja sitten kuitenkin minulle vähän niin kuin käsitteellinen tyhjiö edelleen. Kuulostaa hyvin tärkeältä ja onhan tuota rakkautta ainakin kovasti esitetty, kun sen tietää tähän uskovan elämään kuuluvan. Eikä kaikki ole esitystäkään ollut. Mutta silti kuitenkin takassa ei pala tuli. Sydämessä ei roihua Jumalan rakkaus. Ehkä joku tuohenpala joskus leimahtaa ja sitten se taas sammuu.

En tiedä menenkö koskaan naimisiin, mutta eihän se haave ja toive toistaiseksi poiskaan ole mennyt. Jos joskus naimisiin menisi, olisi kuitenkin aika hyvä ymmärtää myös vihkimiseen liittyvän peruskysymyksen sisältö. Eli erityisesti sanat ”tahdotko” ja ”rakastaa” saisi olla sisäistettynä. Olisi aika tyhmää mennä lupaamaan ja tahtomaan rakastamista, jos ei edes tiedä, mitä se tarkoittaa. Koen, että tähän mennessä Jumala on tehnyt paljon jo tahdon alueella. Etten sanoisi että tahdon, ilman että oikeasti sisimmässäni todella tahdon. Joskus aikaisemmin olisi niinkin voinut tapahtua, kun asioita on vain tehnyt jotenkin siksi, että niitä vain kuuluu tehdä ilman, että oma tahto on mukana  - ulkoisiin asioihin mukautuen. Nyt puolet kysymyksestä ymmärrän, mutta tämä rakastamisen puoli on vielä hämärän peitossa.

Vuosia sitten joku profetoi minulle sanat ”Rakkaus tulee rennosti ottamalla” ja jotenkin se tuntuu hyvältä ohjeelta edelleen. Luottamus siihen, että Jumala tämänkin asian voi järjestää ja tulen sytyttää, eikä siinä omat yritykset mitään auta – ne vain pahentavat tilannetta. Että on sitten vain juuri niin aito ärsyttävä oma itsensä kuin on, eikä yritä yhtään mitään. Niin uhkarohkealta kuin se kuulostaakin..

”Sillä rakkaus on väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela on sen kiivaus, sen hehku on tulen hehku, on Herran liekki.” (Laul. 8:6)

Maatilan puuhellaan tuli on syttynyt.

Hiihtoa ynnä muuta luovaa

On iloinen ja kiitollinen olo hiihtämisestä, kun tänään olen ladulla ollut. Suorastaan ylipiristävää tuollainen reipas ulkoilu raikkaassa pakkassäässä. Tavoite ja toive oli, että jos edes kerran hiihtäisi tänä talvena ja nyt olen ollut jo 3 kertaa. Kaksi ensimmäistä oli puolen tunnin hiihtelyitä ja tänään jo tunnin lenkki. Kunto ei tosiaan ole kummoinen ja eläkeläiset menevät vauhdilla ohi, mutta mitä armollisemmaksi itselleen (ja vanhemmaksi?) tulee sitä vähemmän semmoinen haittaa ja osaa vain olla paremmin kiitollinen siitä, että ylipäänsä voi siellä lykkiä menemään oli vauhti tai lenkin pituus sitten mikä hyvänsä.

En muista koska olen viimeksi ollut hiihtämässä. On muutamia talvia ollut tässä välissä, etten ole ollut suksilla ollenkaan. 10 vuotta sitten Etelä-Pohjanmaalla ollessani eräs ystävä auttoi suksien ostamisessa ja muutenkin jotenkin innosti hiihtämiseen. Sitä ennen olin hiihtänyt kouluaikoina eli taukoa oli ollut pitkästi. ”Uusien” suksien myötä hiihtely on periaatteessa ollut mahdollista, mutta se on törmännyt sitten muihin esteisiin eli niskajumeihin ja lumen puutteeseen. Useana talvena nämä molemmat asiat ovat vaivanneet eli hiihtoa ei ole tarvinnut ajatellakaan. Tänä talvena on näihin asioihin tullut kuitenkin muutosta. Vuosi sitten ostamani uusi sänky+petari auttoi selkeästi pahimpiin lihasjännityksiin. En nyt vieläkään ole maailman vetreähartiaisin, mutta tilanne ei ole enää niin paha, ettenkö voisi hiihtää. Lunta ei ole nytkään niin paljon, että oman kylän pelloille olisi voitu latuja tehdä, mutta sen sijaan 20 min automatkan päästä löytyy jo oikein hyvää latua ja olen nyt oppinut sellaisenkin uuden hiihtopaikan. Tänään kävin puolen tunnin ajomatkan päässä tutustumassa toiseen minulle uuteen latuun. Että uusi sänky ja uudet hiihtopaikat, niin jossain asiassa on päästy edes pikkuisen eteenpäin. Se tuntuu kivalta.

Hiihtäessä mietin muitakin harrastuksia ja tuumailin taas miten olen niin monessa asiassa nuoresta pitäen oppinut vain suoritus- ja kilpailuajatteluun ilman otetta rennosta meiningistä ja tekemisen ilosta. Melkein kaikki liikunta kävelyä lukuun ottamatta on niin helposti ollut jotain suoritusta ja on ollut vaikea myöntää osaamattomuuttaan, aloittaa ihan nollasta, olla vertailematta ja kokea vain liikkumisen iloa. Samat esteet ovat päteneet myös kädentaitoihin eli käsitöihin ja piirustus ym. puuhiin sekä musiikkiin. Ala-asteella kävin pianotunneilla, mutta se oli vain pakkoa ja suoritusta, enkä koskaan oppinut nauttimaan musiikista itsestään. Lukioaikana olin omasta aloitteestani kitaratunneilla, mutta ei siinäkään mitään pitkäkestoisempaa aitoa innostusta soittamiseen syttynyt. Piirtämisestä puolestaan en ole koskaan piitannut, koska olen varhain sisäistänyt, että olen siinä huono. Nyt onkin ollut kiva saada muutosta ajatusmaailmaan piirtämisen osalta. Olen nimittäin piirrellyt paljon siskontyttö 4 v:n kanssa ja sehän onkin ollut oikein kivan luovaa ja mukavan värikästä hommaa. On ollut helpottavaa laittaa pois hyvä/huono-akseli ja piirrellä ihan vaan omaksi ja siskontytön iloksi. Aiemmin talvella hommasin myös virkkuukoukkuja ja opettelin netin ohjeilla tekemään afrikankukka-nimisiä lappusia. Nämä nollasta lähtevät luovuuspurskahdukset ovat olleet kivoja piristyksiä arkeen.

Suurin suoritusblokkini liittyy ehkä kuitenkin musiikkiin. Ja toki kaikkien ei tarvitse kaikkea ollenkaan harrastaa, mutta silti tiedän että osasyy musiikin innostamattomuuteen on siinä, että koen vain olevani siinä niin huono ja riittämätön, että vuosien varrella on ollut vaikea nauttia toistenkaan soitannoista. Ja kuitenkin olisi hauska, että tältäkin alueelta voisivat ylimääräiset esteet poistua ja jotain vapautta vielä löytyä ja kykyä nauttia musiikistakin. Joskus mietin kyllä pianonsoittoa, mutta toistaiseksi se on jäänyt. 

Mutta onhan se hauskaa, että tämmöisissä kaikissa pienissä asioissa voi vielä päästä eteenpäin. Että vaikka on kohta 41 vee ja nuoruus on takana, niin uusia asioita voi kuitenkin olla edessäpäin, kun vain saa nöyryyttä ja intoa nollasta aloittamiseen. Piirtelyt tulivat siskontytön kautta ja katsotaan mitä kaikkea siskonpoikakin tuo kehityksen myötä tullessaan. Nyt 1,5-v down-poika alkaa esimerkiksi aina jotenkin hytkymään, heti kun jostain tulee mitä tahansa pientäkin musiikkia. Eli selvästi musiikkimiehiä, niin katsotaan missä orkesterissa tässä jo kohta tätikin soittaa. Siellä bändissä, missä on vain musiikin ilo eikä virheitä tunneta ollenkaan.

”Sillä kuka halveksii pienten alkujen päivää, (kun nuo seitsemän Herran silmää, jotka tarkkailevat koko maata, iloitsivat nähdessään luotilangan Serubbaabelin kädessä.)” (Sak. 4:10)

Tässä yksi kanaton kuva. Pastelliliitupiirustelu inspiraationa viime lokakuun matkalla nähty auringonlasku Välimereen Tel Avivissa.

MyDay

Onpas kiva kirjoitella jotakin tiistaiaamupäivänä. Viikonloppu oli niin menoa ja eilinenkin vielä iltapäivään asti, että illalla olin aivan tööt ja tänään menen maatilalle vasta iltapäivällä. Eihän nuo voimavarat kummoiset ole, kun noin helposti väsyy, mutta kiitos Jumalalle mahdollisuudesta levätä. Tänään olen saamassa lounasvieraan, joka on tulossa reilun 200 km päästä ostamaan spelttiä, niin siinäkin sitten pientä poikkeamaan ihan tavalliseen arkipäivään.

Eli mitäs sitä sitten tiistaiaamupäivällä voisi kirjoitella? Jos vaikka siitä ihmiskokeesta, minkä aloitin 1 v 1 kk sitten. Sehän oli facebookista poistuminen oltuani siellä ensin 7 vuotta aika aktiivisena käyttäjänä tai ainakin aktiivisena toisten päivitysten katselijana. Ja kyllä itsekin aina silloin tällöin sinne omalle seinällekin jotain laitoin. Ajattelin kokeilla olla ainakin vuoden pois facebookista ja katsotaan sitten tilannetta uudelleen.

-          Nyt on vuosi takanapäin ja mitkä ovatkaan kokeen tulokset ja johtopäätökset?

Ensimmäiset pari viikkoa tuntui vähän oudolta, ettei enää ollutkaan facebookkia käytössä. Ehkä jopa epäileviä ajatuksia, että oliko tämä nyt sittenkään hyvä juttu lähteä sieltä. Ja ehkä sellaista maneeria, että meinasi mennä katsomaan fb:sta jotain ja sitten muistaa että aijuu, en voikaan. Tätä vaihetta ei kuitenkaan kestänyt kauaa ja sinänsä irrottautuminen oli helppoa. Tuttujen ihmisten kanssa on kaikki muut mahdollisuudet olla tekemisissä ja puolituttujen kissankuvat oli juuri sitä mistä eroon halusinkin, eikä niitä ole yhtään ikävä. Myöskään ei tarvitse törmätä ikäviin keskusteluketjuihin, joista tulee vaan paha mieli, jos jotakin haukutaan tms. Ja nyt kun näkee ihmisiä livenä, voi kysyä oikeasti että mitä sinulle kuuluu ja se on aito kysymys, kun ei oikeasti tiedä mitään fb-kuulumisiakaan.

Toki sitten on niitä asioita mistä jää paitsi eli mahdollisuudet tiedottaa vaikka jostain tapahtumista ja muunlainen tiedonsaanti. Itse esimerkiksi sain fb:n kautta tietoa Israeliin liittyvistä asioista ja uutisista, kun niitä jotkut aktiivisesti sinne laittoivat. Oma aktiivisuus ei ole samalla lailla riittänyt nyt tiedonhakuun ja joistain jutuista on enemmän pihalla. Mutta ei nyt sitten kuitenkaan liian pihalla ja ajattelen, että kyllä ne tärkeät uutiset ja asiat minutkin saavuttaa, vaikka sitten hitaammalla aikataululla. Eli lopputuloksena näen facebookista lähtemisen hyödyt suurempana kuin haitat eikä ole tarkoitusta sinne uudelleen olla liittymässä. (Toki never say never, mutta juuri nyt en ajattele, että tämän vuoden kokeen jälkeen olisin sitten jo rientämässä takaisin.)

Asiassa on sitten kuitenkin toinen puoli, mikä ei mennyt toivotulla ja oletetulla tavalla. Netissä viettämäni aika ei ole nimittäin vähentynyt ehkä ollenkaan. Älypuhelinta tulee räplättyä kenties aivan yhtä paljon kuin silloin, kun selasin sillä facebookkia. Vaikka olen vapautunut fb-addiktiosta, puhelimessa olen aivan yhtä kiinni kuin ennenkin ja vain selatut sivut ovat vaihtuneet. Enkä voi sanoa, että edes sisällöltään parempaan suuntaan, vaan melkein päinvastoin. Tuntuu itsellekin vähän oudolta, mutta kävi niin että fb:sta lähdön jälkeen aloin pian katsella youtube-videoita paljon enemmän ja niistä erityisesti suomalaisten nuorten aikuisten(tubettajien) tekemiä youtube-kanavia. Ja sitten olen koukuttunut niihin ja nyt seuraan täysin tuntemattomien ihmisten myday-videoita niiden puolituttujen kissankuvien sijaan. Että oi voi. Vähän semmoinen ojasta allikkoon meininki kyllä. Näissä suosittujen suomalaisten tubettajien videoissa koukuttavaa on se, että videot on tosi hyvin tehty, siis todella laadukasta editointia. Samalla pääsee sukeltamaan nuorten aikuisten elämään ja tietyllä lailla arvostan heidän avoimuuttaan ja rohkeuttaan olla omana itsenään esillä tuolla tavalla. Eli tavallaan hyvin kiinnostava ilmiö, mutta ei minun silti niihin nyt koukkuun pitänyt jäädä ja kovin paljon niihin aikaa käyttää.. Mutta sitten vaan kun on yksin ja väsyneenä kotona, niin kuinkas siinä sitten alkaakin vain videot pyörimään, kun ei muka muutakaan jaksa.

Niin. Pointti oli nyt tunnustaa tämä riippuvuus ja huomio, etten omin voimin pääse tästä irti. Haluaisin käyttää enemmän aikaa rukoukseen ja haluaisin että mielessäni pyörisi Jumalan valtakuntaan liittyvät asiat ja ihan omat tavalliset jutut, eikä tubettajien mydayt. Ja että voisiko rentoutumiseen löytyä vielä jotain muuta tapaa kuin netin kautta tulevat asiat? Toki löytyyhän sieltä erilaisia raamattuopetuksiakin, mutta täytyy myöntää että väsyneenä en pysty keskittymään niihin. Nettiaddiktio on siinäkin mielessä hankala että tarvitsisi tulla kohtuus, totaalikieltäytyminen ei onnistu, kun tietokone ja netti kuitenkin kuuluu arjen asioidenkin hoitamiseen ja normaaliin tiedotukseen. Vähän sama kuin jossain lohtusyömisessä, että pitäisi löytyä tasapaino, vaikka ruokailemista ei olekaan tarkoitus kokonaan lopettaa.

Taistelu on mielen maailmasta ja siitä mitä siellä pyörii – Jumalan asiat vai maailman asiat. Haluaisin olla enemmän seuraajana Jeesus-kanavalla ja katsoa ja kuunnella mitä sieltä tulee, kuin näillä muilla kanavilla, joiden kevyt sisältö viihdyttää mieltäni, mutta ei oikeasti anna mitään rakentavaa. Joku netti/älypuhelinpaasto olisi varmasti hyvä tässä kohtaa, taidan sen nyt ottaa ohjelmaan (Jeesus annathan voimaa siihen..).

”Kaikki on minulle luvallista, mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on minulle luvallista, mutta minä en anna minkään hallita itseäni. Ruoka on vatsaa ja vatsa ruokaa varten, ja Jumala tekee lopun näistä molemmista. Mutta ruumis ei ole haurautta vaan Herraa varten, ja Herra on ruumista varten.” (1. Kor. 6:12-13)

Licence to clean?

Kuluneella viikolla aloin haaveilla uudesta asunnosta. Kylällä, jossa maatila sijaitsee, on myynnissä vuonna 2009 rakennettu omakotitalo. Siihen on tilalta 400-500 metriä. Siistiä ja puhdasta, yhdessä tasossa kaikki, ei erityisempää pihanhoitoa. Se olisi juuri sopiva - minun vanhemmilleni.

En muista koskaan ennen olleeni tällaisessa useampia päiviä kestäneessä kiivauden tilassa. Tämä on jotakin uutta ja se alkoi viimeviikonlopun viljelijätapahtuman jälkeen (mistä kerroin edellisessä kirjoituksessa). Ehkä en ole ennen uskaltanut olla näin raivostunut ja toki hämmentää edelleen, että mistä nyt oikein tuulee ja mitä pitäisi tehdä. Mutta nyt vaan tuntuu niin väärältä se, että 82-vuotiaat vanhempani edelleen määräävät noin 95 % niistä asioista mitä maatilalla tehdään. Ja toki kun he edelleen asuvat siellä ja paikka on heidän kotinsa, niin sitä kautta suurta vaikutusta on vaikea välttää. Minä ja siskoni, jotka virallisesti ollaan maatalousyhtymä ja –yrittäjät ollaan paikalla arkisin siinä klo 10-16 välillä, niin eipä siinä sitten roolit ole muuttuneet yhtään mihinkään. Se raivostuttaa ja se masentaa. Jos tulee joku ajatus, niin heti tietää, ettei se kuitenkaan voi toteutua ja sitä vastustetaan. Eli parempi kun ei ajattele mitään maatilaan liittyvää ja suorittaa vain ihan pakolliset rutiinit (ja on masentunut ja flegmaattinen).

Viime viikonlopun tilaisuudessa illalla oli semmoinen hoitava hetki, jossa vain itkin ja itkin ja itkin ja itkin. Maatilakuvioihin liittyvää kipua nousi esiin loputtomalta tuntuvalla tavalla. Ihmeellistä oli myös, kun paikalla oli vuosi sitten meiltä spelttiä ostamassa käynyt henkilö ja hän kommentoi kokemaansa sanoen, että näki että minä en voi hyvin maatilalla. Siis, että joku täysin ulkopuolinen joka poikkesi siellä, jolle tarjottiin teetä ja joka poistui spelttipussin kanssa toteaa tilanteesta vuoden päästä että hän näki etten voi siellä hyvin. Se oli koskettavaa. Ei uusi tieto, mutta tuntui hyvältä että joku ulkopuolinenkin oli sen nähnyt ja välitti.

Nämä ovat niin isoja kuvioita omassa mielessä. Että missä asuukin. Jos vanhempani muuttaisivat tilalta pois, niin sitten minä siellä sitten varmaan jossain vaiheessa alkaisin asua. Mikä taas olisi tosi iso juttu. Mutta jotenkin nyt sitä vähän edes pystyy ajattelemaan ja ehkä vähän haluamaankin. Vaikka toki se kyllä pelottaakin. Mutta sitten ainakin voisi pitää kanoja ja siivota siellä jotakin nurkkia. Kaksi pientä asiaa, mitä tänä päivänä ei voi tehdä..

Raamatunlukuohjelmassa olen viime aikoina lukenut taas israelilaisten orjuudesta Egyptissä. Kuinka heiltä vaadittiin aina edemmän ja enemmän. Ja kuinka Jumala näki heidän orjuutuksensa ja omilla suurilla ihmeillään vaikutti sen, että he vapaiksi lopulta pääsivät ja olivat valmiit lähtemään uusille asuinsijoille ja toisenlaiseen elämäntapaan. Olisivatko he ilman orjuutusta isona kansanjoukkona Luvattuun maahan lähteneetkään? Tuskin. Mutta mitta oli tullut täyteen ja Jumala mursi myös vastustavan voiman, joten uusi vaihe saattoi alkaa.

Minulle on ollut aina vaikeaa terveesti puolustaa rajoja, kun niitä rajojani en ole itsekään tuntenut. On paljon helpompi vetäytyä yksinäisyyteen, jolloin saa olla rauhassa, kun yrittää puolustaa rajoja, ja olla jatkuvassa taistelussa ja ihmetyksessä ja ylikäveltävänä. Mutta toki silloin jää myös yhteyttä vaille, mikä on hyvin surullista. Jotta voi olla yhteyttä, pitäisi osata laittaa myös rajoja.

En tästä enempää osaa sanoa, muuta kuin rukoilla vain että asiat voisivat edetä Jumalan tarkoittamaan suuntaan.

”Minä huudan avukseni Jumalaa, Korkeinta, Jumalaa, joka vie asiani päätökseen.” (Ps. 57:3)

Ikiaikaista tuoreutta

En tiedä, koska olen viimeksi kirjoittanut keskellä viikkoa. Viimeinen viikko on mennyt sairaskertomuksen merkeissä, joten siinä vähän syytä tämmöiselle arkena päiväsaikaan kerrostalossa ihmettelylle. Viimeksi kertomani korvanhumina- ja somisepisodi tuli ihan hyvään päätökseen. Mutta sitten heti perään alkoi flunssa, joka jatkui parhaimmillaan 39 asteen kuumeella. Nyt on kuume pois ja muuten ihan hyvä olo, paitsi että jotain päänsärkyä pukkaa. Tässä siis sairaskertomus viimeisen 7 päivän ajalta.

Voisi kuvitella, että viikossa ei sitten kauheasti muuta kuin sairastusta ollutkaan, mutta tämä ei ole koko totuus. Kaikesta huolimatta omaksi ja ihmeeksi minulle itsellenikin pääsin hyvävointisena lähtemään tapahtumaan, joka osoittautui todella tärkeäksi jutuksi. Olin jo aika lailla päättänyt, että jätän flunssan ja voimattomuuden takia väliin tämän 270 km päässä olleen tapahtuman. Mutta sitten voinnissa tuli yllättävä paraneminen ja sain yliluonnollisen halun, innostuksen ja voiman lähteä ajamaan ja osallistumaan tuohon juttuun, millaisessa ei koskaan aikaisemmin ole ollut ja mistä en etukäteen tuntenut kuin yhden henkilön. Vaikka yhden yön reissulta kotiin palatessa kuumemittari näytti 39 ja ajomatka takaisin oli tosi raskas, olen edelleen hyvin tyytyväinen ja kiitollinen, että sain tämän reissun kuitenkin käydä tekemässä.

Missä ihmeessä siis olinkaan viikonloppuna? No sellaisessa ihmeessä kuin valtakunnallinen kristittyjen viljelijöiden kokoontuminen. Minulle siis ensimmäinen kerta tämmöisessä mukana ja olipa todella mahtavaa. Siksi, että Jumala oli siellä niin mukana ja tulin todella siunatuksi ja hoidetuksi.

Tasan 7 vuotta sitten, tammikuun lopussa lopetin työt erään viljelijäjärjestön palkattuna työntekijänä, enkä sen jälkeen ole tainnut osallistua mihinkään viljelijöille suunnattuun tilaisuuteen muuta kuin EU-tukikoulutuksiin. Ei vaan ole ollut kiinnostusta ja motivaatiota ja kokemus ulkopuolisuuden tunteesta on tullut jo etukäteen. Vaikka viimeiset 7 vuotta olen periaatteessa ja taloudellisesti myös ihan käytännössä ollut päätoiminen maa- ja metsätalousyrittäjä, niin onhan tämä arjen elämä sitten paljon ihan muuta. Eikä vähiten siksi, että omat mahdollisuudet päättää maatilan asioista ovat olleet aivan olemattomat. Mutta eihän tuo kiinnostuskaan mitään huippua ole ollut, että helposti olen antanut periksi ja muiden juttuja sitten hoidella. Nyt sitten olen viljelijäpäivillä, joissa ensimmäistä kertaa elämässäni koen vahvaa yhteyttä muiden viljelijöiden kanssa ja Jumala jotenkin hoiti paljon tätä ”viljelijäidentiteettiä” tuolla. Tämä oli kuin jatkumoa hyvin monille asioille - niillekin mitä silloin palkkatyöaikana tapahtui.

Yhdessä vaiheessa jakaannuttiin alueellisiin pienryhmiin juttelemaan. En ole missään kokenut tulleeni niin ymmärretyksi täysin vieraiden ihmisten taholta, kuin tuossa tilanteessa elämäntarinaani kertoessani. Harvassa ovat muut ihmisryhmät, joilla sukupolvelta toiselle siirtyvät samassa paketissa kotitalo, maaomaisuus, kiinteistöt ja yritystoiminta. Taloudellisen puolen siirtämisen suunnitteluun ja vaihtoehtoihin apuja kyllä löytyy ja niitä yleensä aktiivisesti etsitäänkin, mutta muissa asioissa perhekunnat ovat aika lailla oman toimintakulttuurinsa varassa. Hommat voi hoitua hienosti tai vähemmän hienosti. Toisten viljelijöiden myötätunto omasta surusta aihepiiriin liittyen oli hyvin hoitavaa. Eikä vain pelkästään myötätunto, että että sitten nämä isännät ja emännät vielä rukoilevat puolestasi..

Niin paljon kaikenlaisia hienoja juttuja sisältyi siihen vajaaseen vuorokauteen, jonka tuossa tapahtumassa vietin. Ja näitä tapaamisia on sen verran harvoin, että varmasti oli tärkeää, että olin paikalla nyt, kun seuraavasta mahdollisuudesta ei ole vielä tietoa. Ainakin Jumala on hoitamassa ja virvoittamassa juuri tuolla paikalla olleita ja minäkin sain siitä omat pisarani. Siitäkin huolimatta että jälkimmäisenä päivänä kuume alkoi jo vaivata ja olin aika väsynyt.

Hauska yksityiskohta oli myös, että ruokapöytäkeskustelussa mainitsin eräällä toisella puolella Suomea asuvalle emännälle kirjoittavani blogia, joka sai alkunsa kesäkanoista. Tämä rouva kertoi, että hän on joskus aikanaan omat kanat ottaessaan päätynyt lukemaan jotain blogia missä oli kanoja ja hengellisiä vertauksia, joten aika todennäköistä on, että näillä sivuilla tämä emäntä oli käynyt ja nyt kirjoittajan tapasi. J

Päätetään tämä teksti nyt kristittyjen viljelijöiden esitteessä olleella Sanan kohdalla Jer. 29:11:

”Sillä minä tunnen ajatukseni, joita minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra. Ne ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia – minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”

Ja kotimatkalla kuoleman väsyneenä taukopaikalle poiketessani siellä myytiin näin suloista otusta, niin pitihän tuon tipusen matkamuistoksi lähteä näin merkittävästä viikonlopusta.