Kuluneella viikolla aloin haaveilla uudesta asunnosta.
Kylällä, jossa maatila sijaitsee, on myynnissä vuonna 2009 rakennettu
omakotitalo. Siihen on tilalta 400-500 metriä. Siistiä ja puhdasta, yhdessä
tasossa kaikki, ei erityisempää pihanhoitoa. Se olisi juuri sopiva - minun
vanhemmilleni.
En muista koskaan ennen olleeni tällaisessa useampia päiviä
kestäneessä kiivauden tilassa. Tämä on jotakin uutta ja se alkoi viimeviikonlopun
viljelijätapahtuman jälkeen (mistä kerroin edellisessä kirjoituksessa). Ehkä en
ole ennen uskaltanut olla näin raivostunut ja toki hämmentää edelleen, että
mistä nyt oikein tuulee ja mitä pitäisi tehdä. Mutta nyt vaan tuntuu niin
väärältä se, että 82-vuotiaat vanhempani edelleen määräävät noin 95 % niistä
asioista mitä maatilalla tehdään. Ja toki kun he edelleen asuvat siellä ja
paikka on heidän kotinsa, niin sitä kautta suurta vaikutusta on vaikea välttää.
Minä ja siskoni, jotka virallisesti ollaan maatalousyhtymä ja –yrittäjät ollaan
paikalla arkisin siinä klo 10-16 välillä, niin eipä siinä sitten roolit ole
muuttuneet yhtään mihinkään. Se raivostuttaa ja se masentaa. Jos tulee joku
ajatus, niin heti tietää, ettei se kuitenkaan voi toteutua ja sitä
vastustetaan. Eli parempi kun ei ajattele mitään maatilaan liittyvää ja
suorittaa vain ihan pakolliset rutiinit (ja on masentunut ja flegmaattinen).
Viime viikonlopun tilaisuudessa illalla oli semmoinen
hoitava hetki, jossa vain itkin ja itkin ja itkin ja itkin. Maatilakuvioihin
liittyvää kipua nousi esiin loputtomalta tuntuvalla tavalla. Ihmeellistä oli
myös, kun paikalla oli vuosi sitten meiltä spelttiä ostamassa käynyt henkilö ja
hän kommentoi kokemaansa sanoen, että näki että minä en voi hyvin maatilalla.
Siis, että joku täysin ulkopuolinen joka poikkesi siellä, jolle tarjottiin
teetä ja joka poistui spelttipussin kanssa toteaa tilanteesta vuoden päästä
että hän näki etten voi siellä hyvin. Se oli koskettavaa. Ei uusi tieto, mutta
tuntui hyvältä että joku ulkopuolinenkin oli sen nähnyt ja välitti.
Nämä ovat niin isoja kuvioita omassa mielessä. Että missä
asuukin. Jos vanhempani muuttaisivat tilalta pois, niin sitten minä siellä
sitten varmaan jossain vaiheessa alkaisin asua. Mikä taas olisi tosi iso juttu.
Mutta jotenkin nyt sitä vähän edes pystyy ajattelemaan ja ehkä vähän
haluamaankin. Vaikka toki se kyllä pelottaakin. Mutta sitten ainakin voisi
pitää kanoja ja siivota siellä jotakin nurkkia. Kaksi pientä asiaa, mitä tänä
päivänä ei voi tehdä..
Raamatunlukuohjelmassa olen viime aikoina lukenut taas
israelilaisten orjuudesta Egyptissä. Kuinka heiltä vaadittiin aina edemmän ja
enemmän. Ja kuinka Jumala näki heidän orjuutuksensa ja omilla suurilla
ihmeillään vaikutti sen, että he vapaiksi lopulta pääsivät ja olivat valmiit
lähtemään uusille asuinsijoille ja toisenlaiseen elämäntapaan. Olisivatko he
ilman orjuutusta isona kansanjoukkona Luvattuun maahan lähteneetkään? Tuskin.
Mutta mitta oli tullut täyteen ja Jumala mursi myös vastustavan voiman, joten
uusi vaihe saattoi alkaa.
Minulle on ollut aina vaikeaa terveesti puolustaa rajoja,
kun niitä rajojani en ole itsekään tuntenut. On paljon helpompi vetäytyä
yksinäisyyteen, jolloin saa olla rauhassa, kun yrittää puolustaa rajoja, ja
olla jatkuvassa taistelussa ja ihmetyksessä ja ylikäveltävänä. Mutta toki
silloin jää myös yhteyttä vaille, mikä on hyvin surullista. Jotta voi olla
yhteyttä, pitäisi osata laittaa myös rajoja.
En tästä enempää osaa sanoa, muuta kuin rukoilla vain että asiat
voisivat edetä Jumalan tarkoittamaan suuntaan.
”Minä huudan avukseni
Jumalaa, Korkeinta, Jumalaa, joka vie asiani päätökseen.” (Ps. 57:3)
