Mahdollisuus muutokseen

Kaksi viikkoa sitten edellisen kerran kirjoittaessani oli puintikausi alkutekijöissään. Nyt ollaan lopputekijöissään olemisen puolella ja on saanut olla kiitollisena säistä ja monesta muustakin asiasta. Monenmoista muutakin on näihinkin viikkoihin sopinut – ja ihan sitten taas niitä monenkirjavia tunteita ja havaintoja omasta itsestä ja käyttäytymismalleista erilaisissa tilanteissa, joista vuosien varrella olen jo paljonkin kirjoitellut. Eipä vain näy loppua tulevan erilaisten prosessointien tarpeille. Monesti olen kuullut verrattavan ihmisen sielunhoidollista prosessia sipulin rakenteeseen ja sen avaamiseen. Että aina löytyy seuraava ja seuraava kuori. Itsekin aina suvantovaiheissa ja helpommilla hetkillä ehtii luulla, että nyt ei jatkossa ehkä enää nouse esiin paljon mitään kipeitä ja vaikeita asioita, niin kas kummaa, kohta jo taas on uusien asioiden äärellä ja jotenkin uudessa ”syvyydessä” niissä jutuissa. Kerroksessa jota ei tiennyt olevankaan olemassa, mutta että johonkin kiveen lapio taas karahti ja taas tulee tarve kaivaa lisää.

Kuluneen kahden viikon aikana sain käydä mm. hyvän keskustelun erään ystäväni kanssa. Aiheena siinä oli eläminen ylikontrolloivassa ihmissuhteessa. Meillä molemmilla oli paljon kokemusta siitä, mitä on eläminen, kun lähellä on ihminen, jonka sisimmän jonkinlainen kipeys ja pelkotila johtaa toisten kontrollointiin. Tunnustimme kärsivämme siitä vihasta, joka tilanteesta nousee ja vaikeudestamme rakastaa vilpittömästi. Puhuimme riidoista ja siitä taistelusta, joihin päätyy pienistäkin arjen asioista. Häkkilinnun elämästä ja kuitenkin halusta rakastaa tätä lähimmäistä ja luottamusta nähdä, että Jumala voi kaiken. Ettei kuitenkaan halua hylätä eikä jättää, vaan pysyä ja luottaa ja opetella näkemään hyvää.

Itsellä jotenkin tuntuu paljastuvan uusia ja uusia jotakin sisäisen kireyden kerroksia. Suurta vaikeutta olla lopulta armollinen itselleen ja sitten myös aidosti muille. Olin tuossa taannoin esimerkiksi eräässä tilaisuudessa, jossa oli minulle entuudestaan paljon tuntemattomia ihmisiä ja muutenkin hyvin uusi kuvio, jonka toimintakulttuuri oli vieras.  Koska vuosien varrella olen jonkin verran vapautunut, enkä aivan täysi tuppisuu enää, niin kuin joskus aikaisemmin, sanoin siellä sitten yhden jutun. Jälkeenpäin tajusin, että sitä ei ehkä olisikaan saanut sanoa. Ja sitten jäinkin perinteiseen itseensäkäpertyvään kieriskelyyn ja ahdistukseen miettimään tätä ”möläytystä”. Eikä tässä kieriskelyssäkään ole lopulta kyse muuta kuin kovin tiukasta itsekriittisyydestä. Sanominen ei ollut pahansuopa tai mitään sellaista. Aito virhe se tosin saattoi olla. Ja virheiden kanssa minulla on edelleen aika vaikeaa. Että mieluummin on helposti tekemättä asioita, ettei vaan tule virheitä, joiden kanssa ei osaa pysty oman sisäisen syyttäjänsä kanssa elämään. Sillä sisäisellä syyttäjällä on edelleen kova kieli ja se on minua kohtaa armoton ja saattaa haukkua täysin pystyyn pienissäkin arjen asioissa.

Näissä tunnelmissa ehdin sitten jo lainata kirjankin ”Syyllinen olo – syystä vai suotta?” (Valtavaara, 2014). En ole kirjassa päässyt vielä alkua pidemmälle, mutta ehdin jo huomata vaikeuden kohdata itsessäni sen aidonkin syyllisyyden. Kun väärää syyllisyyttä on paljon, aitoa syyllisyyttä on hyvin vaikea kohdata. Mieleen nousee asioita, joissa on tehnyt aidosti väärin, mutta niiden tunnustaminen on hyvin vaikeaa, kun tuntee itsensä läpikohtaisin häpeällisen syylliseksi.  Terveessä tilanteessa voisi ajatella, että tässä jossakin jutussa  tein väärin, mutta siitä huolimatta en ole jotenkin täysin kauhea, vaan kuitenkin ihmisenä ja persoonana rakastamisen arvoinen. Tässä on vielä paljon armon tarvetta ja nöyrtymisen tarvetta myös. Että Jumalan armo ja rakkaus hoitaisi ja pehmentäisi sydäntä niin että sitten uskaltaisi myös aitoja syntejä kohdata ilman että tarvitsee jäädä pelkoon hylätyksi tulemisesta. Väärä syyllisyys tekee hyvin sokeaksi, kun ei sitten uskalla eikä pysty näkemään niitä asioita, joista oikeasti olisi hyvä tehdä parannusta. Jää vain pyörimään omaan muka kelpaamattomuuteensa eikä pysty näkemään sen pidemmälle.

Syyskausi on siis alkanut puinneilla ja itkuilla taas joistakin asioista. Tämä surukin on yksi kerros ja kai sekin tavallaan on hyvä vertauskuva liittyen sipulin avaamiseen. Jotenkin siis se, että kohtaa asiat surun kautta. Jos on vaikka jäänyt jotakin asiaa aidosti vaille, niin että ei jäisi katkeruuteen ja vihaan, vaan voisi aidosti surra menetystä ja sitä kautta päästää irti. Tässäkin on vielä monta asiaa kohdattavana..

Että kyllä tässä sitten taas kaiveluja tulee riittämään. Mutta kaikki on kuitenkin hyvin. Vaikka tuulee sieltä ja täältä, omassa elämässä ja nyt myös jotenkin yhteiskunnallisesti, on jotenkin rauha siitä että saa olla Kristus-kalliolla, joka kestää horjumattomana vaikka tulisi mitä.

”Turvatkaa Herraan ainiaan, sillä Herra, Herra on iankaikkinen kallio.” (Jes. 26:4)

Syyskauden aloitus

Pitkästä aikaa taas tässä – istumassa ja kirjoittamassa päiväkirjaa. En tykkää kirjoittaa, jos ei ole rauhallista hetkeä ja runsaasti kiireetöntä aikaa. Niinpä elokuussa ei kirjoituksia ole tullut, kun on ollut kaikenlaista menoa. Ensin Raamattuviikko Ruotsissa, sitten valmistautumista naistenpäiviin ja ne päivät taas Ruotsissa ja sitten vielä puintikauden aloitus ja jotain muitakin tapahtumia ja menoja. Olen tykännyt tapahtumista ja tullut siunatuksi monessa jutussa ja eri ihmisten kesken. Mutta tänä aamuna oli aivan ihana todeta, ettei ole mitään menoja, ei tarvitse mennä mihinkään, ei mihinkään – olla vain.

Tässä tämä syyskausi vähän yllättäen sitten alkaa. Haluaisi vielä elää kesää, jotenkin tuntuu että näin kuitenkin sateisen kesän jälkeen aurinkovarastot eivät ole tulleet aivan täyteen. Toki on kiitollinen siitä, että elokuussa säätyyppi muuttui eikä heinäkuun sateet ja kylmyys jatkuneet aivan koko kesää. Puintien kanssa ollaan vielä aivan alkutekijöissä, viljojen kypsyminen on kesän kylmyyden takia useamman viikon myöhässä. Oma syksyn alkamisen tunne tulee yleensä vasta siinä vaiheessa kun sato on korjattu ja siihen menee vielä reilusti aikaa. Ehkä siksi on vaikea käsittää että syyskuu alkaa jo ensi viikolla.

Viime kevätkaudella toivoin kovasti että syksyllä olisi itsellä jotenkin erilaista elämää. Etten kestä jos mikään ei muutu ja sama vanha kuvio vain jatkuu. No, mitään erityistä konkreettista uutta ei ole tähän syksyyn tullut, mutta silti on jotenkin hassu olo siitä aivan kuin ei olisi sitä vanhaakaan. En ole alkanut seurustella enkä ole ottanut mitään muutakaan isompaa askelta esimerkiksi alkaen opiskelijaksi. Sielunhoitoterapeuttikoulutuksen aloittaminen jäi jälleen kerran vain ajatuksen tasolle. Mutta silti tuntuu, että on monenlaista meneillään tai alkamassa. Ne ovat yksittäisempiä pienempiä juttuja, mutta kuitenkin niitä on sen verran paljon, että tulee tunne, että ainakin tässä alkusyksyssä on jotakin erilaista. Alueellemme on tulossa laaja evankeliointikampanja, on kevään Israelin matkan suunnittelua ja syksyn matkalle lähtemistä, on mahdollisuuksia aloittaa Raamatun heprean ja kreikan kursseja ja näiden lisäksi sitten vielä se maatilan arki. Että ainakaan tässä vaiheessa syksyä en ole vielä putoamassa tyhjyyden tunteen tyhjiöön ja siihen ettei ole mitään kiinnostavaa. En muista että koskaan aikaisemmin olisi ollut näin paljon innostavia juttuja edessäpäin. Ja ihme on se, että itsessä on herännyt tämmöinen kyky jonkunlaiseen innostumiseen.

Reilu viikko sitten olin käymässä Helsingissä. Minusta oli kauhean innostavaa olla Helsingissä pitkästä aikaa. En muista koska olen kunnolla ollut viimeksi Helsingissä – siitä on ehkä joitain vuosia jo. Lentokentälle on kyllä menty, mutta itse pääkaupunki on tullut ohitettua. Niin no, olinhan vuosi sitten kesällä reilun tunnin -vai mitä se kesti- Eduskuntatalon edessä Israel tukimielenosoituksessa, mutta se oli niin valtavan lyhyt visiitti. Eli nyt siis oli oikein vuorokauden siellä, hyvin innostuneena Helsingistä. 

Osallistuin hetkeksi Helsingin eräässä vähän sivussa olevassa kaupunginosassa järjestettyyn evankeliointitapahtumaan. Jaossa oli lukuisia eri maiden kielisiä lehtisiä Jeesuksesta ja Raamatusta. Tämä ulkomaita lähtöisin olevien suuri määrä pääkaupunkiseudulla jotenkin kosketti minua nyt hyvin paljon. Toivoisi niin kovasti, että maahanmuuttajat voisivat täällä saada tulla tuntemaan Jeesuksen ja päästä sisällä kaikkeen siihen ihanaan, mitä Jumala haluaa antaa ja miten ihmisten haavoja hoitaa. Pieni pääni ei voi käsittää mitä Syyriasta ja muualtakin tulevat ovat kokeneet, mutta rukoilen, että heille voisi olla ovi avoinna täällä Jumalan Sanan, armon ja anteeksiantamisen voiman ääreen. On hämmentävää lukea uutisia näinä päivinä, kun tuntuu että vastaanottokeskuksia nousee kuin sieniä sateella ja kammottavia kertomuksia pakolaisten kohtaloista näkee joka päivä. 

Kun palasin kotiin Helsingistä samassa bussissa oli vielä eräs pariskunta, jossa nainen oli kokolailla täysin mustaan kaapuun pukeutunut. Koko neljän tunnin aikana he eivät vaihtaneet sanaakaan, vaan mies osoitteli vain sormellaan kun halusi heidän menevän ulos jne. Nainen ei kuitenkaan ollut kuuro, joten tämäkin tuntui vain kauhean surulliselta. En ymmärrä miksi jotkut suomalaiset ovat itse etunenässä ajamassa maahamme suuria rakennushankkeita, joiden tarkoituksena on täysin Raamattua vastaan olevan opetuksen levittäminen ja jonka huono hedelmä on selvästi muualla maailmassa nähtävänä. Eikö paljon tärkeämpää olisi kertoa siitä rakkaudesta ja kunnioituksesta puolisoiden ja kaikkien ihmisten välillä, jonka Jeesus mahdollistaa ja jonka varaan Suomessa on rakennettu?

Näissä moninaisissa ajatuksissa syksyni on siis alkamassa. Muna vai kana jatkaa raportteja taas joskus täältä kerrostalon virikehäkistä..

Kanajoen unelma

Mitäpäs sitten? Tekee mieli kirjoittaa pitkästä aikaa, vaikken nyt niin tiedäkään mitä kirjoittaisi. Jotakin kuulumisia vain. Elokuun puolella on taas enemmän menoja tiedossa, niin silloinkin kirjoittelua on varmaan aika vähän.

Ei tässä heinäkuussakaan nyt mitään erikoisempaa vauhtia ole ollut, mutta ei vaan ole mennyt kirjoitusvaihde enää niin usein päälle kuin joskus. Sisäiset prosessit kyllä jatkuvat ihan samalla lailla kuin ennenkin, mutta ehkä niistä kirjoittaminen on jotenkin vaikeampaa. Ja sitten kun monille asioille ei vain itse voi mitään. Muuta kuin tunnustaa Jumalalle asioiden tila ja jotenkin hiljaa oppia armollisuutta, asioiden hyväksymistä, murhehtimisen pois laittamista jne jne. Pyytää vain että saisi oppia näkemään asioita jotenkin toiselta kantilta. Minulle on ollut tyypillistä asioiden huonojen puolien näkeminen, vaikka juttu olisi sellainen, että sitä voisi katsoa aivan yhtä hyvin positiiviselta puolelta. Että on niin paljon hyvääkin.

Viimeksi kirjoitin toivovani sisäistä puhdistuskuuria. Pian sen jälkeen tulikin tilanne, jossa tuli sanottua ääneen eräs kipeä asia ja itkettyä paljon. Se tuntui osalta puhdistuskuuria. Mutta sitten kyllä tietää, että paljon jäi vieläkin kipua jäljelle. Itsellä on jotenkin niin paljon ollut sellaisia pitkäkestoisia hiertymiä. Elämään pitkällä tähtäimellä ei ole vaikuttanut joku iso kertaiskusta tullut syvä trauma, vaan semmoiset pienet hiertävät kivet kengissä, joilla on sitten kuljettu vuosikymmeniä. Rakoista on tullut isoja ja kivuliaita eikä oikein ollenkaan osaa nimetä mikä se pieni kivi alun perin oli, kun seuraukset ovat paljon suurempia kuin se varsinainen aiheuttaja. Sitä niin kuin jää sellaiseen tulehdustilaan, liian herkäksi monille jutuille. Hiertää, sattuu, ärsyttää ja suututtaa, ja haluaa vaan tilanteistä pois, vaikka jonkun muun mielestä asiassa ei ole mitään erikoisen kamalaa. Hän ei tunne samoin, koska hänellä ei ole näitä hiertymiä jo valmiiksi ja hyvä toki niin.

Ja sitten ei voikaan kuin taas pyytää, että Taivaallinen Isä voisi näitä hiertymiä hoitaa. Vielä lisää ja enemmän. Antaa parantavaa Pyhän Hengen öljyä pehmentämään kovia kohtia ja lievittämään kipua ja parantamaan tulehduksia siellä alla. Kovuus ja kipeys kulkevat yleensä yhdessä. Kipu alla ja kovuus päällä sitä peittämässä. Jeesuksen vertauksen laupiaan samarialaisen öljylle ja viinille olisi käyttöä, kuinka hän kertomuksessa hoiti matkalla haaavoitetun vammoja.

Samarialaisista sitten puheen ollen, viime viikolla tapasin suomalaisen pariskunnan, jotka asuvat Israelissa Samarian alueella. Se oli näköaloja antava tapaaminen, koska haaveeni ensi kevätkaudelle on jonkunlainen Samarian kiertomatka. Kun arjessa hiertää ja sattuu, tällaiset näköalat ovat todella ihania. Ja ylipäänsä se, että voi haaveilla jotakin realistista. Minulle haaveet ja unelmat on ollut aika hankala alue sekin. Tuossa viime keväänä eräs henkilö kysyi aivan yllättäen minulta, että mistä haaveilen/unelmoin. Emme olleet mitenkään kahdestaan vaan ihan yleisessä ruokailutilanteessa, missä oli paljon muitakin ja minulla meni aivan "jauhot suuhun". Tuntuu kuin olisi jotakin äärimmäisen intiimiä ja melkein häpeällistä pitänyt yhtäkkiä alkaa kertomaan julkisesti kaikille. Ja sitten taas toisaalta ei oikein mitään haaveita olekaan. Tai sitten ne ovat niin itsekkäitä, oman itsen pönkitystä vain, että kun sen tajuaa, niin ei halua mitään kertoakaan. Tai himoja vain. Viime vuosina haaveeni on oikeastaan ollut vain se, että voisi olla hyvä olla – aika itseensä käpertynyt juttu sekin. Eli ei ollut siinä keskustelutilanteessa haaveista mitään kerrottavaa, mutta jäin sitä kyllä miettimään että miksi näin on ja rukoilemaan että voisi olla edes joku haave, mikä olisi puhdas – sellainen että se voisi olla yhtä aikaa Jeesuksen ja minun haaveeni ja palvella edes vähän muitakin.

Olen siis onnellinen, että voin haaveilla Samarian kiertomatkasta. Eikä haave ole täysin itsekäs, kun tarkoitus on järkkäillä semmoista matkaa, että muitakin halukkaita voisi osallistua siihen.

Tässä alla on valokuva Raamatun kartastosta. Huomannette siellä hauskannimisen joenuoman Samarian alueella. Joskus haaveilin kesäkanoista – nyt Kana-joenuoman näkemisestä.. :) (Suomalaisessa Raamatussa joen nimi on muodossa ”Kaana” (Joos. 16:8, 17:9)).

”Hän täyttää häntä pelkäävien toiveet” (Ps. 145:19), ”Mitä vanhurskaat kaipaavat, se heille annetaan”. (Snl. 10:24)

Havaintoja kesäteillä

Joitain prosesseja on helpompi kuvailla kuin toisia, enkä oikein tiedä kuinka tätä nykyistä  osaan kertoa. Mutta jotenkin tuntuu, että viime aikoina Isä on armossaan antanut minun nähdä yhä enemmän syntisyyttäni. Eikä se ole ahdistavaa eikä masentavaa, vaan terveellisen tuntuista totuutta vain.

Eilen ajeltiin ystäväni autolla myöhään illalla siten että laskeva aurinko tuli hankalasti vasten kasvoja ja ajaminenkin oli ajoittain vähän vaikeaa kun häikäisi suoraan silmiin. Erityisen hyvin silloin tuli myös esiin hänen autonsa likainen tuulilasi, mikä vaikeutti näkemistä vielä lisää. Ajattelin jotakin sen tyylistä, että onpa likainen tuulilasi. Tänään kun lähdin itse omalla autollani liikkeelle, huomasin että minun tuulilasini on kyllä ihan samanlainen, en vain ole sillä vasten laskevaa aurinkoa ajanut. Ja sitten kun yritin sitä huuhdella, niin havaitsin että lasinpesunesteenikin oli loppu. Kaverillani oli sentään sitä. 

”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Millä tuomilla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan, ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan. Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa hirttä omassa silmässäsi?” (Matt. 7:1-3).

En nyt eilen ollut missään erityisen tuomitsevissa tai edes kauhean arvostelevissa ajatuksissa tuon ystävän auton tuulilasin suhteen, mutta monessa muussa asiassa huomaan itsessäni edelleen paljon näitä kovia ja  arvostelevia ajatuksia. Niitä löytyy niin joka lähtöön ettei viitsi alkaa edes luetella. Mutta erityisen ikävää on se, että samalla kun tuomitsee toisen, tuomitsee itsensä. Ankarat ihmiset ovat ankaria myös itselleen – sama mitta on käytössä. ”Tuomio on näet armoton sille, joka ei ole osoittanut laupeutta.” (Jaak. 2:13) ”Missä toista tuomitset, siinä tuomitset itsesi, koska sinä joka tuomitset, teet itse samoja tekoja.” (Room. 2:1)

Olen kiitollinen Jumalalle, että Hän on vuosien varrella ottanut pois ”kiltin tytön” mielikuvan itsestäni. Ettei tarvitse enää nojautua sellaiseen valheelliseen identiteettiin. Että saa olla ihan reilusti syntinen nainen ja armahdettu sellainen. Se on todella helpottavaa. Silloin rakastaa Jeesusta paljon enemmän ja Hän on paljon tärkeämpi.

Mutta toki haluaisi, että voisi päästä kunnolla sinne armollisuuden puolelle ajatuksissaan ja sydämessään. Ettei tarvitsisi jäädä tähän tilaan, omien arvostelevien ja tuomitsevien ajatusten hallitsemaksi. Jeesus on synnit sovittanut, ettei niitä nyt olisi tarkoitus jäädä ihmettelemään, vaan armossa elämään. Jälleen kerran vaan omalle itselle mahdoton juttu. Ei voi kuin pyytää että Herra antaisi näiden armollisten ajatusten saada tilaa. Ja kai se tosiaan yleensä tapahtuu niin, että saa ymmärtää syntisyyttään syvemmälle itsessään ja Jumalan armoa itseään kohtaan. Ja että saisi vapautua syyttämisestä ja syyllistymisestä. 

Joskus törmää ravitsemuspuolella erilaisiin puhdistuskuureihin, joiden avulla sanotaan kuona-aineiden lähtevän kehosta. Itse ottaisin nyt mieluummin ensin sellaisen puhdistuskuurin, jolla pahimmat kuona-aineet lähtisivät mielestä ja sydämestä. Jeesuksen veren puhdistuskuurin. Että kun kerran armon aikaa nyt eletään, niin että se voisi olla totta myös omassa elämässä. Että voisi oikeasti tajuta mitä Jeesus on ristillä tehnyt ja sen vaikutukset tulisivat myös arjessa ja ajattelussa todeksi.

”Tuomio on näet armoton sille, joka ei ole osoittanut laupeutta. Laupeus saa tuomiosta riemuvoiton.” (Jaak. 2:13)

Olen minä sitten kesällä muutakin tehnyt kuin näitä miettinyt. Olen esimerkiksi harrastanut taas mieluista kesäpuuhaani eli kesäajeluita itsekseni omiin hassuihin kohteisiini. On niin ihana ajella ja nähdä kauniita maisemia ja ihan itse mennä minne haluaa. Niin kuin saisi kokea siinä suurtakin vapautta.

Eräällä reissuilla näin nämä kaksi alla olevaa kylttiä. Kukkotietä ei kuitenkaan tullut sillä reissulla vastaan. Puolisonpuutteesta olen tämänkin blogin aikana tehnyt jo varmaan vaikka kuinka monta analyysiä ja iso vyyhti se asia on ollutkin. Armottomuus on yksi näkökulma siihen. Parisuhteessa ja perhe-elämässä sitä tarvitaan varmasti kaikkein eniten. Jos näkee toisissa ja itsessään ensimmäiseksi vain rikkoja, roskia, hirsiä ja likaisia tuulilaseja, niin eihän silloin mitään rakkaustarinaa voi muodostua.

"Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, niin sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä." (Matt. 7:5) Jos vielä joskus voisi olla sellainenkin mieli, että nähdessään kaverilla likaisen tuulilasin tulisi heti ensimmäisenä mieleen pestä se, eikä arvostella siitä..

Mutta pitää nyt täyttää se oma tuulilasinpesunestesäiliö ja pyytää että taivaasta voisi tulla kunnon truuttaus armoa vielä omaankin sydämeen.

Kiitoksen alkeiskurssilla

Millaista on munankuoren sisällä, millaista perhosen kotelossa? - Yltiöturvallista ja järkyttävän tylsää.. Mutta ulos pääsee vasta, kun siivet kantavat ja voimaa on kehittynyt sen verran, että itse pääsee kuoresta ulos. Perhonen on itse tehnyt kotelonsa ja itse sen täytyy se rikkoa. Jos joku sohii ja rikkoo sen ennenaikaisesti ulkopuolelta, menee perhonen itsekin rikki. Mutta loppuvaiheessa kuoressa on todella tylsää ja sieltä haluaa kauheasti pihalle.. Vaikka ulkopuolinen maailma on uusi ja pelottava, silti tietää, että jos kuoreen jää, sinne ainakin kuolee. Turvapaikasta tulee vankila.

Neljä vuotta sitten oma pieni kerrostalokaksio ja hiljainen elämä tuntuivat burnout-olotiloissa valtavan ihanilta asioilta. Että sai paljon vain olla ja miettiä kaikki juttuja omassa rauhassa. Vaikka tiesi, että on monien asioiden ”vankilassa”, se ei pahemmin haitannut, sillä mitään tekemisen kaipuuta ei ollutkaan. Kahlehdittuna olemisen olotila alkaa haitata vasta siinä vaiheessa, kun oikeasti alkaisi haluta tehdä jotakin. Jotakin sellaista, mikä ei kuulu vankilan rutiineihin. Jotakin sellaista, mitä voi tehdä vain vapaana. Silloin alkaa miettiä keinoja vapautumiseen, eikä aina ollenkaan itsekään tiedä ovatko keinot hyviä vai huonoja, laillisia vai laittomia.

Tänään Raamatusta (Apt. 16) luin Paavalista ja Silaksesta, jotka istuivat ruoskittuina jalkapuussa sisimmässä vankityrmässä Filippin vankilassa.  Siellä he kuitenkin kaikista olosuhteista huolimatta vain ylistivät Jumalaa. Minkä jälkeen sitten tapahtuikin ihmeellisiä asioita, vanginvartijan perhekunta tuli uskoon ja he pääsivät vapaaksi jne. Mutta omin voimin eivät koskaan olisi päässeet vapaaksi – Jumalalle se oli aivan helppoa. Heidän mielensä oli kiinnittynyt Jeesukseen ja he olivat vapaita vankilassakin. Vapaita kiittämään ja ylistämään. 

Nykyään sanon tosi monille kenen kanssa yhtään henkilökohtaisempaa juttua tulee, että kovasti kaipaan muutosta elämääni. Tuntuu, että tulen hulluksi, jos mikään ei muutu. Ja sitten kuitenkin omassa näköpiirissä ei ole mitään selkeää, mihin voisi tarttua. Tai tavallaan on, mutta ne kaikki asiat ovat siellä vankilan ulkopuolella – tavallaan lähellä, mutta kuitenkin jotenkin saavuttamattomissa. Kiinnostaa se ja tämä ja tuo, mutta kaikkiin liittyy se iso mutta kun on tämä tilanne, että en ole vapaa.

Mutta onneksi jotain kohtaa kahlehdittuna voi tehdä kuitenkin jotain juttuja. Esimerkiksi olla mukana järjestämässä raamattuviikonloppua. Se oli viikko sitten ja siitä jäi tosi hyvä mieli ja innostus Jumalan Sanaa kohtaan. Aivan kuin vähän nuukahtanut kasvi olisi saanut kannullisen vettä niskaansa – sillä lailla piristyi taas Sanasta tuolla. Ja sai olla iloinen, kun tuntui että moni muukin koki viikonlopun annin hyödyllisenä.

En haluaisi valitella olosuhteitani. Tiedän että muutos vielä tulee. Ja sydämessä haluaisi olla vain siihen valmis. Kaikki aika on tarpeellista. Jälkeenpäin sen aina tajuaa. Haluaisi oikeasti oppia keskittymään Jeesukseen ja kiittämään häntä. Siihen on aina mahdollisuus kaikissa olosuhteissa. 

Nyt minulla on ollut aikaa myös lukea kahta ihmeellistä kirjaa: Kari Kangasharjun Abigailin laulu ja Virtojen valtiaat. Kummankin romaanin aiheena on suomalaisten israelilaiset juuret ja kadonneiden heimojen vaellus Assyriasta Suomeen. Tämä teema tulee vastaan yhä uusilta tahoilta. Se on valtavan ihmeellistä.

Ja nyt saa nauttia ihanasta kesästäkin. Ystävien tapaamisia on vähän sovittuna ja sen verran on vapautta että aina jonnekin pieniin juttuihin voi mennä mukaan sinne ja tänne. Anteeksi valitukseni, kiitos Jeesus suuresta hyvyydestäsi.

”Kiittäkää joka tilanteessa, sillä sitä Jumala tahtoo teiltä Kristuksessa Jeesuksessa.” (1. Tess. 5:18)