Sohvaperuna pohdiskelee

Tänään oli ruohonleikkuukauden avajaiset. Lykkäilin puutarhan puolella jo melko pitkää kasvustoa ja olin aika nopeasti aika väsynyt. Kunto on nimittäin aika huono.

Kuvittelin että tämän ”välivuoteni” aikana tulisin fyysisesti parempaan kuntoon, mutta kuvittelu ei näissä asioissa riitä. Talven ”jumppaaminen” keskittyi pääasiassa sielun puolelle eikä ruumiin. Ainoa laji kävelyn lisäksi, mitä harrastin ihan säännöllisesti, oli pilates. Siellä kävin lokakuusta lähtien joka viikko eli yhteensä 30 kertaa tuli käytyä. Nyt suunnittelen siitäkin kesätaukoa. En vaan viitsi käydä siellä. Pilates on kyllä ollut ihan hyvä, ja vaikkeivät niskahartiavaivani ole siitä parantuneet, ne ovat kuitenkin pysyneet jotenkin kohtuudessa tuon lajin takia. Lisäksi koen, että jaksan nykyään seisoa vähän paremmin selän heti väsymättä, joten ehkä tukilihaksiin on tullut lisää voimaa, niin kuin lajin ideana onkin. Kovin oli siis sisäistä viime talven jutut, sisäisiä pohdintoja omasta elämästä, psykoterapeutin kanssa juttelua ja syvien lihasten vahvistamista pilateksessa. (Kävin psykoterapeutin luona juttelemassa 10 kertaa. Jos tarvetta tulee, voin tilata ajan koska vain, mutta nyt ajattelen, että nyt on ainakin tauko tai kokonaan loppu. Näkee sitten miten menee.)

Jotenkaan en ole koskaan löytänyt oikein sisäistä liikkujaani. Kehotukset liikkumiseen tulevat aina jotenkin ulkoa: jokaisenhan pitäisi harrastaa liikuntaa ja olla hyvässä kunnossa. Pitäisi ja pitäisi, itsekin sanoo itselleen että pitäisi ja pitäisi. Se ei ole yhtään motivoivaa, vaan enemminkin passivoivaa. Liikuntainnostajat sanovat, että pitää vain löytää se laji mistä pitää. Mutta mitä jos vain ei oikein kummemmin pidä mistään? Sekään ei oikein auta, että on ollut sellaisessa ilmapiirissä, jossa liki kaikkea liikuntaa on pidetty jonkun ”paremman väen” touhuna. Että maalaistalossa liikunta tulee, kun tekee töitä ja jotkut sellaiset vain, jotka elävät jotain ylihelppoa elämää, voivat harrastella liikuntoja - se on jotenkin halveksittavaa. Tai sitten liikuntaa pitää harrastaa siksi, että olisi hyvännäköinen, läskintorjuntaa vain. Sekin on jotenkin ulkopuolinen ruoska. Tai urheilusuorituksena – menestymisen tähden. Sisäinen ristiriita on valmis. Potee huonoa omaatuntoa siitä, ettei liiku tai siitä että liikkuu. Jostain löytyy aina mielipide eikä pysty olemaan niille immuuni. Eikä oma mielipide on vieläkään kehittynyt, kun en ole sitä oikeastaan pohtinutkaan, kunhan vain syytellyt itseäni tai sitten antanut asian olla.

Ainoa laji, mikä minulla on, on kävely. Sitä olen harrastanut nuoresta pitäen. Pitkiäkin kävelylenkkejä ja yleensä ihan itsekseen. Kävely on hyvä, kun siinä saa miettiä kaikenlaista ja olla omissa oloissaan eikä kukaan ole arvostelemassa. Mutta sitten kun pitäisi olla muutakin kuin kävelyä.. Lihaskuntoa ja enemmän pulssia nostavaa juttua. Sellaiseen en ole vielä ollenkaan saanut virtaa. Ajatuksia vain, muttei yhtään käytäntöä.

Muistan talvella joskus kun uutisoitiin terveystutkimuksesta, jonka mukaan liikuntaa harrastavat ihmiset ovat mieleltään hyvässä kunnossa ja ajatus siinä oli, että se mielenvireys johtuu siis liikunnasta, koska se korreloi tutkimuksessa elämäntyytyväisyyden kanssa. Mietin silloin että nämä on taas näitä tutkimuksia, joissa ei tiedetä kumpi oli ensin, muna vai kana. Jos liikunnan ja psyykkisen hyvinvoinnin nähdään korreloivan, niin omasta mielestäni on todennäköisempää, että kun psyykkinen hyvinvointi on hyvä, ihminen jaksaa myös harrastaa liikuntaa, joka sitten tietysti tuo hyvää oloa lisää. En ainakaan koskaan ole kuullut ihmisestä jonka syvä masennus lähti sillä, että lääkäri määräsi hänelle kuntosalia. Sen sijaan masennuksen helpottaminen innostaa kyllä uusiin asioihin ja liikkumaankin. No, tiedä näistä sitten, jokainen menee omia latujaan, mutta ainakin itseni on masentuneena ollessani todella vaikea saada aloitettua mitään uutta liikuntaharrastusta.

On vaan niin turvallista istua tietokoneella tai lukea kirjoja. Istua tai maata ja voivotella niskojansa ja harmitella kun niskojen takia ei voi tehdä montaa juttua. En oikein tiedä mitä tästä tulee. Mutta onneksi tulee kuitenkin kesä taas. Jos vaikka saisi aikaiseksi pyöräillä edes joskus tätä maatilan ja asunnon väliä. Pyöräilykin vaan ottaa ikävästi niska-hartiaseutuun. Mutta kuitenkin kesä on hyvä. Kesä on oikein hyvä. Lämpö saa minua liikkumaan. Jos ei muuta niin ruohonleikkurin kanssa.

Joo-o, enpä sitten muuten voi, kuin edelleenkin jättää tämän asian Jumalan eteen ja rukoilla, että jos Hänen mielestään on hyvää ja tarpeellista että liikkuisin, niin että Jumala antaisi siihen sisäistä intoa ja voimaa toteutukseen. Myös personal trainerin saa lähettää.

”Sillä ruumiillisesta harjoituksesta on hyötyä vain vähään; mutta jumalisuudesta on hyötyä kaikkeen, koska sillä on elämän lupaus, sekä nykyisen, että tulevaisen.” (1. Tim. 4:8) 

Taidanpa lähteä vielä kävelylle..

Kylvöillä

”Kuulkaa! Katso, kylväjä lähti kylvämään. Ja hänen kylväessään osa putosi tien oheen, ja linnut tulivat ja söivät sen. Ja osa putosi kallioperälle, jossa sillä ei ollut paljon maata, ja se nousi kohta oraalle, kun sillä ei ollut syvää maata. Mutta auringon noustua se paahtui, ja kun sillä ei ollut juurta, niin se kuivettui. Ja osa putosi orjantappuroihin; ja orjantappurat nousivat ja tukahuttivat sen, eikä se tehnyt hedelmää. Ja osa putosi hyvään maahan; ja se nousi oraalle, kasvoi ja antoi sadon ja kantoi kolmeenkymmeneen ja kuuteenkymmeneen ja sataan jyvään asti. ” (Mark. 4:3-8)

Tämä Raamatunkohta pökkää helposti mieleen, kun körröttää traktorilla menemään pelloilla. Jeesus tuntee maanviljelyn hyvin, totta kai – niin kuin kaiken. Tietysti itse miettii ensin, että mikä tuo tuollainen kylväjä on, joka kallioperälle kylvää, mutta käsittääkseni tuon ajan pellot olivat Israelissa monimuotoisia. Että pellolla saattoi olla kallioisempaakin kohtaa. Omat pellot näyttävät niin hyvältä maalta juuri muokkauksen jälkeen, mutta kyllä sieltäkin heti sitten rikkakasvit nousevat. Kylvöt ovat kuitenkin hyvässä vaiheessa. Kaikki on mennyt hyvin ja sateetkin ovat sopivasti tauottaneet hommaa, ettei ole käynyt liian raskaaksi. 10 hehtaaria olisi jäljellä. Olen kylvänyt, mutta nauttinut myös siitä, että muut ovat kylväneet. Hurjasti vähemmän olen ollut nyt traktorissa kuin aikaisemmin. Olen todella kiitollinen tilanteesta.

”Kylväjä kylvää sanan. Mitkä tien oheen putosivat, ovat ne, joihin sana kylvetään, mutta kun he sen kuulevat, niin saatana heti tulee ja ottaa pois heihin kylvetyn sanan. Ja mitkä kallioperälle kylvettiin, ovat niinikään ne, jotka, kun kuulevat sanan, heti ottavat sen ilolla vastaan, mutta heillä ei ole juurta itsessään, vaan he kestävät ainoastaan jonkun aikaan; kun sitten tulee ahdistus tai vaino sanan tähden, niin he kohta lankeavat pois. Ja toisia ovat orjantappuroihin kylvetyt; nämä ovat ne, jotka kuulevat sanan, mutta maailman huolet ja himot ja rikkauden viettelys ja muut himot pääsevät valtaan ja tukahuttavat sanan, ja se jää hedelmättömäksi. Ja mitkä hyvään maahan kylvettiin ovat ne, jotka kuulevat sanan ja ottavat sen vastaan ja kantavat hedelmän, mikä kolmikymmen-, mikä kuusikymmen, - mikä satakertaisen.” (Mark. 4:14-20)

Ollapa hyvää maata. Helppo on kyllä nähdä, että kasvaa orjantappuroita. Erilaiset huolet niin helposti peittävät Jumalan lupaukset huolenpidosta ja toisaalta mieli haikailee ihmiskiitosta, maallisia rikkauksiakin. Orjantappuroita siis. Suomessa ei vielä kovin paljon ole ollut vainoa Jeesuksen takia, mutta tietysti usein kohtaa tietynlaista negatiivisuutta. Kunpa kuitenkin olisi se juuri kasvanut Jeesukseen, ettei kuivuisi, vaikka ahdistus uskon takia lisääntyisikin. Uskon että Jumala voi myös rikkakasveja kitkeä sydämen maaperästä. Kukapa viljelijä ei hyvää satoa haluaisi. Ei maa itselleen mitään voi. Vain viljelijä – Jumala- voi sen muokata pehmeäksi ja vastaanottavaksi siemenelle – Jumalan Sanalle – Jeesukselle.

Olin kuuntelemassa erästä israelilaista uskovaa noin viikko sitten. Hän kertoi, että israelilaisten sydämien maaperä on pehmentynyt Jeesukselle. Hän kutsui sinne mukaan toimintaan, jossa mennään kaduille tapamaan ihmisiä ja kerrotaan heille Jeshuasta – Jeesuksesta – Vanhan liiton profeettojen lupaamasta Messiaasta, joka on antanut itsensä teurasuhrina, jotta syntimme olisivat anteeksiannetut ja saisimme olla Jumalan siipien suojassa. Jotenkin koen kovasti vetoa lähteä sinne käymään, kenties ensi syksynä, jos mahdollista. Kun kuitenkin haluaisi olla kylvämässä, sitä mikä taatusti ajallaan kasvattaa hyvää hedelmää – Jumalan sanaa. Olla sitten kylvämässä missä vain. Mutta tietysti on mielekästä kylvää sellaiseen maaperään, joka on kylvölle valmistettu. Haluaisin nähdä millainen tilanne siellä oikeasti on. Ihmisen osa on kuitenkin kylvää. Viljan siementä ja Jumalan Sanaa. Kumpikaan ei lähde kasvamaan ilman että se osuu maaperään, peltoon tai ihmisen sydämeen.

Tien oheen, kallioperään, orjantappuroihin ja hyvään maahan. Kaikkia näitä sydämen maaperiä aina löytyy. Missä tahansa maassa sitten onkin.

10 pisteen suoritus

Jumalan Henki on niin lempeä ja osoittaa vaikeatkin asiat ihmiselle kauniisti. Vuosien varrella ainakin pari ihmistä on rukouksessa nähnyt kohdallani vyyhdin. Olen ajatellut heidän saaneen näyn kenties jonkinlaisesta lankavyydistä, joka itselleni tulee vyyhti-sanasta mieleen. Kuvannollinen merkitys on tietysti asioiden vyyhti. Että on paljon asioita, jotka kaipaavat järjestelyä ja selvittämistä. Sellaiseen menee aikaakin, vyyhtihän voi olla kauhean takussa. Olen silloin vain ajatellut, että kun Jumala näyttää että on vyyhti, Hän sen vyyhdin sitten myös selvittää. Pikkuhiljaa. Ja sitähän tämä nyt on ollut. Monenlaista ajatusprosessia on ollut menossa. Vanhoja asioita on pitänyt selvitellä. Ja tuntuu että jonkun verran vyyhti on selvinnytkin. Itse tietysti vaikea sanoa, kuinka paljon on vielä selvittämättä, kun ei voi mennä kuin asia kerrallaan. Mutta silti ”vyyhti” on niin kaunis ilmaisu asiasta.  Silloin kuin tämän asian olen rukouksessa toisten kautta saanut, en ole vielä ollenkaan ymmärtänyt millainen tilanne ja tarve asioiden selvittelyyn itsellä onkaan. Mutta kiitos Jumalalle, Hän on tiennyt.

Yksi takku mikä vyyhdissäni tuntuu vaikealta selvitettävältä, on tietynlainen suoritushenkisyys. Jotenkin onnistun saamaan liki kaikesta elämässä jonkinlaisen arvosteltavan suorituksen. Sellaisen, että melkein kaikesta tulee paineita – hyvin arkisistakin asioista, onnistuuko siinä vai ei. Ja sellaisessa todella väsyy. On myös ikävää kun huomaa, että jostain ihmissuhteestakin tulee suoritus. Ja erityisen ikävää on huomata, että Jumalasuhteessa on suorituspiirteitä. Että huomaa ajatusmaailman olevan keikahtanut suurin piirtein johonkin pisteidenkeruuseen. Että motivaatio ei tule rakkaudesta vaan enemmin sen kaipuusta, johon suorituksilla pyrkii. Halusta olla jotain erinomaista, että huomattaisiin. Ettei sydämessään lepää siinä, että Jumala huomaa ja rakastaa ihan koko ajan.

Olin hyvä koulussa - ysit ja kympit olivat normaalia liki joka kokeessa. Oli hienoa, kun opettaja sanoi jostain kokeesta kympin saaneiden nimet ja usein olin siinä listassa. Kotona kehuttiin kouluarvosanoista. Tällä tyylillä mentiin koko kouluaika ala-asteelta lukioon asti. 12 vuoden aikana identiteetiksi rakentui hyvä ja menestyvä oppilas. Jos olin flunssassa, halusin silloinkin kouluun, etten jäisi jälkeen, sillä se oli ahdistava tunne. Nuoruusvuosilta on vaikea muistaa muuta identiteettiä kuin tämä ”hyvä oppilas”.

Jotkut pitivät lukion jälkeen jonkinlaista välivuotta, mutta minusta se oli mahdoton ajatus. Siinähän olisi jäänyt ikäluokastaan täysin jälkeen. Pääsin heti yliopistoon ja tenttien maailmaan. Sielläkin sai arvionsa ihmisenä numeroiden perusteella, eikä kukaan ollut kertomassa, että osaamismenestys ei ole elämässä tärkeintä. Kuitenkin yliopistossa oli tietyllä lailla vähän helpompaa, kun tenttien uusiminen oli tavallaan ihan normaalia ja lukujärjestyksiä sai itse muokkailla. Jotenkin ehkä tajusin, että työelämä voi olla minulle vaikeaa. Ainakaan minulla ei ollut koskaan mikään erityinen kiire valmistua. En ymmärtänyt oikein ollenkaan mitä työelämä tarkoittaa, kun sitten ei saakaan enää numeroita. Tuntui siltä, että sitten pitäisi osata kaikki, eikä saisi mokata missään.

Kyllähän se työelämä sitten vaikeaa olikin. Oli vaikea löytää asiaan rentoa, mutta silti aktiivista suhtautumista. Ei sitä kunnolla koskaan ollutkaan, vaikka tietysti vuosien myötä jotkut asiat hiukan helpottuivatkin. Silti kai kuitenkin jossain sisälläni koin koko ajan olevani arvostelun alla. Aivan kuin olisin ollut koulussa ja minua ”ylempänä” olevat tahot olisivat olleet niitä, jotka arvostelevat jokaista suoritustani. En tietenkään aktiivisesti ajatellut näin, mutta tässä vyyhtejä selvitellessä voi ajatella, että ehkä jostain tällaisesta arvostelun pelko johtuu. Että jokin itseäni isompi jatkuvasti arvostelee. Koulutyttö ei ollut päässyt kasvamaan aikuiseksi.

Ikävintä on löytää tätä arvostelunpelkoa suhteestaan Jumalaan. Haluaisin kertoa ihmisille Jeesuksesta ja Raamatun asioista, mutta välillä onnistun pääsemään siinäkin suoritusmoodiin. Aivan kuin Jumala tai muut uskovat olisivat arvostelemassa toimintojani ja itse olisin kaipaamassa täyttä kymppiä tai muuten ei tule mitään. Silloin tietysti hommasta menee ilo ja jokainen näkee, että jokin kiristää jossain ja itse väsyy.

Tänään on tasan vuosi siitä, kun ostin tämän kerrostaloasunnon. Olen viettänyt välivuotta. Nyt pystyn jo suvaitsemaan sen itselleni. En enää murehdi sitä, että olisin pudonnut jostakin ikäluokkani kelkasta, ennemmänkin iloitsen siitä. Vähitellen alan ymmärtää ja hyväksyä omallekin kohdalleni, ettei elämässä ole jotain kaavaa, minkä mukaan pitäisi mennä. Jumala vie omia polkujaan, vetää omassa kelkassaan. Mielelläni istun nyt tässä kelkassa, ja katson minne se vie.

En tiedä, miten Jumala selvittää loppuun tämä suoritusvyyhtini, mutta jään siihen toivoon, että hänellä siihen konstit löytyvät. Tuntuu, että jos en vapaudu tästä, en voi kunnolla aloittaa mitään uutta. Näillä vanhoilla asetuksilla ei voi enää jatkaa tai väsyn heti uudelleen. Välivuosi on siis jatkumassa vielä.

Tiettyjä Raamatun kohtia on lukenut niin monia kertoja. On hienoa huomata, kuinka ne menevät syvemmälle ja syvemmälle, aukeavat enemmän ja enemmän. Ja silti ne eivät ole vieläkään menneet sielussa aivan läpi asti, täyteen luottamukseen asti. Yksi tällainen on Matteuksen evankeliumin 6. luvun kohta, jossa Jeesus kehottaa katsomaan lintuja ja kukkia, jotka eivät työtä tee ja kuinka Jumala pitää niistä täyden huolen. Ja kuinka paljon enemmän Jumala pitää huolen omista lapsistaan – ilman heidän suorittamisiaan ja pyrkimyksiään miellyttää. Kunpa jonain päivänä sieluni lepäisi tässäkin sanassa kokonaan. 

”Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat; eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomo kaikessa loistossansa ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Jos siis Jumala näin vaatettaa kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna uuniin heitetään, eikö paljon ennemmin teitä, te vähäuskoiset?” (Matt. 6:28-30)

Kuva: Valkovuokko vaatteessaan.

Sataa mutta paistaa

Sataa sataa ropisee. Tänään niin kuin eilenkin. Pari päivää sitten tehtiin ensimmäisiä muokkauksia yhdellä pellolla, mutta nyt odotellaan maiden kuivumista. Ensimmäistäkään jyvää ei ole vielä kylvetty. Tämmöistä tämä meinaa usein keväisin olla. Ensin murehdin sitä, että pitää mennä pellolle ja sitten seuraavaksi sitä, että pääseekö sinne ollenkaan koskaan. 

Mutta joo, asiat ovat kyllä erittäin hyvin. Viikko sitten kerroin siitä hometöllistä ja vuokralaisista, joiden piti tulla siihen, mutta eivät sitten tulleenkaan. Asiat näiltä osin menivät mitä parhaimmin. Tämä pariskunta sai vuokra-asunnon puolen kilometrin päästä tilalta ja tämä mies oli mielellään edelleen tulossa meille tilapäistyöhön. Mökissä jossa oli sitä hometta, hajotettiin lattia siitä yhdestä huoneesta, vietiin homejutut pois ja nyt lattia on jo tehty uusiksi. Hometta ei vaikuttanut olevan rakenteissa muualla, joten nyt ajatellaan että siellä voisi jo joku taas olla halukas asumaan tai ainakin pitämään sitä jonkinlaisena taukotupana. Erityisesti kuitenkin tästä työntekijäasiasta ollaan oltu hyvin kiitollisia. Minua on ainakin asia helpottanut ihan kauheasti. Kiitos Jumalalle, tämä tuntuu nyt oikeasti jotenkin erilaiselta toukokuulta. Se on ihmeellistä. Vaikeuksia toki on, eikä toiminnat todellakaan ole mitään rasvattua salamaa päällimmäisen työnjohtajan ollessa 76 v., mutta ihanaa, etteivät olosuhteet nyt masenna kuitenkaan. Kun kuitenkin on tapahtunut tilanteeseen jotakin uutta.

Ei tässä nyt oikein muuta tällä kertaa osaa kirjoitella kuin kiitellä Herraa vain kaikesta. Että Hän antaa jotenkin valonsa paistaa eikä elämä näytä niin synkältä. Onhan Raamatussa luvattu että  ”vanhurskasten polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka”  (Sananl. 4:18). Pitkään olo on ollut pimeässä tunnelissa kulkemista vain kaukana pilkottavaa valoa kohti. Nyt on ollut valoisampaa. Valossa näkyvät elämän kaikki värit paremmin. On helpompi iloita asioista. Jeesuksen antaman valon lisääntyessä. Ledeillä ja halogeeneilla ja ties millä näillä uusilla valoilla saa kyllä hienosti asunnon kirkkaaksi, mutta Jeesus-valo kirkastaa sisikunnan. :) Katsellaan mitä tästä eteenpäin. Valossa haluaisin pysyä.

”Jeesus puhui taas kansalle ja sanoi: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh. 8:12)

 Kuva: Valo paistaa "kesätöllin" vastauusitulle lattialle. (Ja seuraavaksi jäädään kaipaamaan tapetointia.. :) )

Kanameininkiä

”Älkää katsoko sitä, että minä olen musta, päivän paahtama. Äitini pojat vihastuivat minuun, panivat minut viinitarhain vartijaksi – omaa viinitarhaani en vartioinut.” (Kv 1:6)

Ajattelin kirjoittaa taas yhdestä itselle vuosikausia jotenkin vaikeana olleesta aiheesta. Se sopii jotenkin niin hyvin tähän kanablogiin. Vai sopiiko ollenkaan? Aihe on nimittäin naiseus.

Jos on hukassa naiseutensa kanssa (tai miehuutensa, mutta puhun tässä nyt vain itsestäni), niin on aika lailla hukassa koko elämässä. Tai ainakin minusta on tuntunut, että nämä asiat ovat syvällä yhdessä. Osa perusidentiteettiä (näin sanoo varmasti psykologiankirjakin). Ja kun naiseudessa kaihertaa, niin kaihertaa monella alueella. Kaihertaa ihmissuhteissa. On epävarma olo koko ajan. Aivan kuin ei olisi lupaa olla sitä mitä on ja koko ajan etsii lupaa toisilta, joutuu testaamaan loputtomiin, kelpaanko tällaisena vai tällaisena. Kun ei itsekään tiedä mitä on. Etsii ja etsii. Ja tuntuu ettei kukaan auta, arvostelee vain.

Sukupuoli-identiteetin sanotaan syntyvän ja kehittyvän erityisesti peilaavasta suhteesta vanhempiin. Kummallakin on oma roolinsa, toisella mallin antajana, toisella siihen kannustajana. Ja sitten kun homma tavalla tai toisella murtuu tai romuttuu, jälki on hyvin pitkäkestoista. Jos toinen sukupuoli halveksiikin itseään tai toista sukupuolta. On vaikea kasvaa siksi mikä on, vaan jää roikkumaan jonnekin välimaastoon olematta kunnolla mitään. Neutriino. Se on nuoren selviytymisstrategia, mutta aikuisen elämässä vaikeus tai este ihmissuhteille.

Minun on pitkään ollut vaikea olla sinut monien naisille tyypillisten ulkoisten asioiden kanssa: hameiden, korujen, meikkaamisen jne. kanssa. Olen katsellut kadehtien naisellisia naisia, mutta samalla joutunut myös halveksivien ajatusten saartamaksi, koska jotenkin olen joutunut sulkemaan tällaiset asiat kokonaan itseltäni. On pitänyt ajatella saamansa opin mukaan, tuo on jotakin ihme kanatouhua, koska oma sisin on niin kipeä ja kova. Muistan toimistotyöajoilta kuinka joskus illalla suunnittelin laittavan seuraavana päivänä jotain naisellisempaa päälle, mutta aamulla oli taas niin paha olo, että oli pakko pukeutua farkkuihin ja muutenkin tummiin vaatteisiin. Niiden sisällä tunsi olevansa paljon enemmän turvassa kuin vaikka hameessa ja kirjavammissa vaatteissa. Minulle pukeutuminen on ollut aina tärkeää. Tummissa sävyissä on ollut ikävissä tilanteissa paljon turvallisempaa kuin vaaleammissa ja kirkkaissa – on saanut olla huomaamattomampi. Kiitos Jumalalle, nykyään käytän kyllä jo paljon värejä. Mutta edelleen hame on vaikea. Erityisesti Suomessa. Täällä minulla on harvoin niin hyvä ja levollinen olo, että pukeutuisin hameeseen. Siinä on edelleen jonkinlainen kynnys, paitsi sitten kun lämpötila on yli 25 astetta.

En pystyisi kirjoittamaan tästä, jos Jumala ei olisi jo tehnyt minussa paljon työtä. Koen sisimpäni olevan parantunut hyvin paljon tässä asiassa viimeisen kolmenkin vuoden aikana. On ollut tilanteita, jossa olen saanut nauttia kauneudesta ympärilläni. Ulkomaanmatkoja joilla on jostain selittämättömästä syystä huomattavasti helpompi olla naisellinen kuin perusarjessa kotona. Niin, ehkä se syy ei kuitenkaan ole niin selittämätön. Jotenkin kotioloissa minulla on vain päällä semmoinen selviytyjän rooli, jossa naiseus pitää lykätä jonnekin syrjään että pärjää eikä tule halveksituksi. No, kuitenkin, pienin askelin asia on edennyt yhdessä koko muun olotilan helpottumisen kanssa. Vaan silti tässä on vieläkin jotain oikeasti kipeää. En osaa vieläkään täysin kunnioittaa naista itsessäni. Usein häpeän sitä, liiskaan sen. Tai annan jonkun muun ihmisen tehdä sen. Ja olo on paha silloin. Tämä toukokuun on erityisesti sitä aikaa. En osaa puolustaa naisellisuuttani vaan traktorillakin ajetaan sen yli mennen tullen.

Parantumisessa tärkeää on ollut muiden esimerkki. Usein uskovien vanhempien naisten terve esimerkki. Maailma antaa oman kuvansa siitä millainen nainen on, mutta siitä ei saa oikein tervettä mallia. Mutta onneksi ajoittain on saanut olla tilanteissa, jossa on voinut imeä vaikutteita. Rohkeista naisellisista naisista. Sellaisista joille naiseus on kiva juttu. Onneksi tässäkin asiassa voi tapahtua muutosta koko ajan eikä peli ole menetetty, vaikka vaikeuksia on paljon ollutkin. Jään vain odottamaan sitä, että vielä joskus hamekin olisi oikeasti helppo juttu.

 Jumala auttaa. Jumalan Sana. Hän loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja selvästikin auttaa korjaantumaan myös näillä alueilla. ”Katso, kaunis sinä olet, armaani; katso, kaunis sinä olet.” (Kv. 4:1)


P.S. Itse en ymmärrä ollenkaan, miksi jotkut suhtautuvat suorastaan vihamielisesti tilaisuuksiin, joissa keskitytään auttamaan seksuaali-identiteettinsä kanssa painiskelevia henkilöitä. Jos joku menee tällaiseen eheytymis- ym. juttuun mukaan, hän varmastikin itse kaipaa silloin apua asioihin.

Mayday mayday mayday

Oi toukokuu. Se on sitten se. Toukotöiden kuukausi. Ja muutenkin kesäkauden avajaiset.

Olen jo ehtinyt stressaamaan peltotöitä pienessä päässäni ihan riittävästi. Pelot nousevat silloin aina pintaan: suuri riittämättömyyden ja huonouden tunne, epäonnistumisen pelko, arvostelluksi tuleminen, jaksamisen rajojen ylitykset, hermojen kiristely, vertailut muihin, itsensä pakottaminen – niistä on kylvöaika niin usein ollut tehty, ettei ihme että ahdistus kulkee kutsumattomana seuralaisena. Mieli sumenee ja masennus on herkässä. Koitan kuitenkin taistella vastaan.

Monenlaista on ehtinyt tapahtua toukokuun ensi päivinä. Meille tuli vuokralaiset pieneen vanhaan mökkiin, joka ostettiin talvella ajatuksella, että kesällä siinä voisi ehkä asua joku tilalla työskentelevä henkilö. Jostain ilmestyi pariskunta joka halusi vuokrata kesäkämpän, kun heidän omakotitalossaan on homeongelma. Pariskunnan mies sanoi olevansa kiinnostunut tekemään maataloustöitä ja se kuulosti kauhean hyvältä. Nyt sitten kun pariskunta oli tuomassa tavaroitaan asuntoon, nainen alkoi hyvin pian oireilla – niin kuin hometalossa oireillaan. Kävi ilmi että meidänkin uudessa ”kesämökissä” oli hometta. Ja niinpä he eivät sitten tulekaan sinne. 

Minustakin on tullut siis hometalon ostaja, mutta se nyt on sellainen tölli, ettei tietenkään voi puhua vastaavista tilanteista mitä ihmiset kohtaavat  omakotitalo- ym. jutuissa. Silti vähän tympeä asia ensi kuulemalta ja itsesyytöskin kolkuttaa aika kovasti ovella, kun eihän sitä mitään kauheasti syynätty – tölli mikä tölli ja siinä naapurissa vuosikymmenet seissyt. Mutta tietysti kauhean hyvä ja Jumalan johdatusta, että tämä asia selvisi ihan heti eikä vasta sitten, kun joku on alkanut siellä oirehtia pidemmän asumisen seurauksena. Saa sitten nähdä millaiset remontoinnit siinä tarvitaan ja pystyykö siellä kukaan enää koskaan asumaan. Mutta sekin oli Jumalan johdatus, että meillä oli jo kirvesmiehet valmiiksi muissa hommissa ja pääsevät heti maanantaina katsomaan uutta homekohdetta. Kaupan purkaminenkaan ei ole realistinen vaihtoehto – tölli on nyt meidän: homeineen päivineen. 

Sitten toisessa puhelussa eräs uskonveli kertoi, että hän voisi tulla reilun viikon päästä katsomaan, jos pystyy auttamaan maataloustöissä. Tämä on jotenkin liian hyvää ollakseen totta, että olen varmasti skeptinen siihen päivää saakka, kun näen että tämä todella tapahtuu. Ja kai sitä sitten onnistuu stressaamaan sitäkin että kuinka sitten homma sujuisi sellaisen kanssa joka meillä ei koskaan ennen ole töissä ollut ja kun asiat ovat niin levällään eikä kunnolla kenenkään hanskassa. Mutta onhan se toivonkipinä silti tuokin. Kyseessä on siis henkilö joka on ollut traktorien kanssa tekemisissä ennenkin.

Tässä nyt opetellaan elämää jälleen kerran. Toivoin ja rukoilen valoa sisimpääni tällekin ajalle. Jotakin sellaista uutta näkökulmaa, etten masentuisi näiden toukoasioiden paineessa. Rohkeutta ja luottamusta siihen, että Jeesus oikeasti kulkee kanssani joka hetki. Vahvistusta joka päivä. Että luottamuksesta Jumalaan tulisi sellaista joka ei lopu oikeasti toukokuussakaan. Mutta välillä on vaan silti helpompi syöksyä masennukseen, kuin taistella vastaan..

Pelot ovat vähän kuin home. Kun kerran on altistunut jollekin pelolle kenties pitkäkestoistenkin kokemusten kautta, ne oirehtivat sitten sen jälkeen hyvin nopeasti oikeissa olosuhteissa. Minä oirehdin nykyään maatalouskoneista ja sillä pelolla on myös ollut pitkä altistusaika. Tiedän kyllä mistä oireet johtuvat, eikä siihen ole nopeaa lääkettä olemassa. Haluaisin sen kevään, ettei minun tarvitse olla traktorissa ja voisin parannella oireyhtymääni pientareelta käsin. En oikeasti taas tiedä että mitä tästä keväästä tulee. Mutta rukoilen ja odotan että omankin mielen homekellarit saisivat tarvittavat remppaukset.

Päivä kerrallaan. Se on kova sana taas. ”Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa. ”(Matt. 6:34)