Sinne meni 2012

Vuoden viimeistä päivää tässä sitten taas elellään. Kai sitä jonkunlaista tilinpäätöstä miettii. Millainen oli kulunut vuoteni?

Vuosi sitten tähän aikaan olin tosi kovassa ahdistuksessa, joka leimasi siihen vuodenvaihteeseensa oman merkkinsä. Niitä jälkimaininkeja kaikui sitten vielä pitkälle tähän vuoteen, mutta kiitos Jumalalle, lopputuloksena kaikesta tuosta myllerryksestä on nyt kuitenkin rauha. Paljon on pitänyt prosessoida, mutta kyllä nyt koen olevani jotenkin vapaa siitä kaikesta. Jumala tiesi paremmin. Tiesi mikä on minulle hyväksi ja mikä on muille hyväksi. On hienoa että saa siunata ihmisiä ja mennä eteenpäin. Tuntuu että tuossa asiassa lehti on kääntynyt elämässä.

Mitään kovin mainittavaa uutta ei kyllä vuoden aikana tapahtunut. Paljon olen pyörinyt sisäisten asioiden ympärillä, eikä ulos ole paljon uutta näkynyt. 2012 oli vuosi, jonka nyt kokonaan asuin tässä uudessa asunnossani. Täällä sitä on tullut paljon oltua, tietokoneen ja kirjojen äärellä. Ja sitten tietysti liki joka päivä maatilalla pyörähtämässä ja murehtimassa niitä asioita.

Hienoja hengellisiä tilaisuuksia on kyllä ollut. Raamattuviikot Italiassa ja Ruotsissa sekä kaksi viikonloppua Suomessa. Nämä olivat kaikki jotenkin tosi siunattuja. Sitten on ollut viikoittainen raamattupiiri, joka on myös tosi hyvä ja rakentava. Ja unohtamatta tietenkään Israelin paria viikkoa, jotka varmasti jäivät mieleen, jos ei muuta niin Hamasin raketti-iskuista ja ilmahälytyssireenien äänestä. Mutta tosiaan olisi se ollut merkittävää aikaa ilman ohjuksiakin. Israel ja juutalaiset tulivat minulle entistä tärkeämmiksi tuon matkan seurauksena. Ja ymmärrys siitä, että Jeesus todella haluaa, että hänen juutalaiset veljensä tulevat myös Hänet tuntemaan.

Sisareni vauvantulouutinen on ollut erittäin hieno ja pitkin syksyä on tietysti vauva ollut aiheena eri tavoin. Varmasti nyt vuoden vaihtuessa ja h-hetken oikeasti lähestyessä aihe tulee vielä isommaksi ja odotus jännittävämmäksi.

Kesällä aloitimme (5 naista) keskustelu- ja rukousryhmän, joka on kokoontunut säännöllisen epäsäännöllisesti. Se on ollut itsellä hyvä jatko kevään terapiassa käynneille. Olen saanut tämän naisryhmän kautta uusia ystävyyksiä ja toki on aina ihanaa, jos voi jotain omista elämänkokemuksistaan jakaa toisille ja sitten taas kuulla muiden kokemuksia. Kyllä paljon voi sopia niin tavallisten ihmisten elämään. Ja ei voi kuin ihmetellä toisaalta vain Jumalan huolenpitoa kaikkien vaikeuksien keskellä.

Toki sitten on ollut myös kaikki muita siunaavia kohtaamisia monien ystävien kanssa. Käytännön apuakin. Näistä kaikista kohtaamisista olen kiitollinen.

Kaiken keskellä on saanut kasvaa rakastavan taivaallisen Isän ja Jeesuksen tuntemisessa. Hän on se, joka todella tuntee minut ja rakastaa minua. Kai sitä ainakin olen oppinut, että todellakin vain Jeesus voi tarpeemme tyydyttää. Jumala on rakkaus.

Tietyllä lailla kaikesta näistä huolimatta kuvaisin vuotta kuitenkin aika harmaasävyiseksi, joidenkin hyvin kirkkaiden hetkien paistaessa läpi harmauden. Mieleni on vain jotenkin sumea edelleen ja vaikka on tapahtunut paljon hienoa, silti tietynlainen lievä masennus kuitenkin jyllää. Rukoilen, että ajatusmaailmani voisi vielä kirkastua ja että todella voisin oppia rakastamaan Jumalaa, itseäni ja muita. Ihmispelko on ollut vielä aikamoisena kahleena.  Sekä muut synkeät aatokset.

Uuteen vuoteen katson vähän jännittyneenä. Kaipaisin vielä luottamusta ja rauhaa olemukseeni. Rohkeutta olla iloinen erilaisissa olosuhteissa. Todellista sydämen uskoa hyvään Isään, joka pitää kaikessa huolen lapsestaan. Usko on niin hoipertelevaista edelleen. Mutta olen Hänen lapsensa kuitenkin. Ja mitä Isällä on sitten varattuna ensi vuodelle – se jää nähtäväksi.

”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan.” (Jes. 43:18-19)

Siunausta Sinulle ja hyvää matkaa Jeesuksen kanssa joka päivä vuonna 2013! 
(Ja jos et vielä kulje Hänen kanssaan niin lähde seuraansa!)

Maapalloilua

Siinähän se joulu sitten jo menikin. Otin rennosti enkä haaveillut mahdottomia, niin sitten oli ihan hyvä olla. Jouluaattona olin takaisin omalla asunnolla jo illalla siinä puoli seitsemän aikaan. Tuli mieleen ottaa tarkasteluun pitkästä aikaa karttapallo, jonka olen saanut joululahjaksi ollessani 11-vuotias. Se oli silloin toivottu joululahja, ja pallo on kiertänyt mukana joka asunnossa, missä olen asunut. Siitä löytyy vielä Neuvostoliitto, Jugoslavia ja Itä-Saksa, mutta silti se aivan on toimiva, näistä huolimatta. Ennemminkin ovat vain hyviä muistutuksia siitä, ettei mikään ole niin pysyvää kuin voisi luulla. 

Silloin tällöin otan tosiaan pallon käteeni ja rukoilen eri maiden puolesta. Eri maiden kohdalla rukoilee vähän eri asioita, mutta tietysti Jeesuksen tunteminen joka puolella on pääasia. Jostain maista ja maanosista iloitsee, toisten puolesta itkee. On maita, kuten Suomi ja melkein kaikki Euroopan maat, jossa on helppoa olla uskossa, eikä ole vainoja, mutta ihmisiä kiinnostavat monesti enemmän maalliset asiat. Ja sitten on maita, jossa uskovia kidutetaan ja laitetaan vankileireille, eikä mitään Raamattuun viittaavaa saa mainitakaan. Ja sitten on kaikkea siltä väliltä. On oikeastaan käsittämätöntä, että saa asua tällaisessa maassa, missä saa vapaasti kokoontua Jeesuksen nimessä. Ja että ylipäätään on sananvapaus ja kokoontumisen vapaus, missä tahansa asiassa. Nämä ovat sellaisia asioita, mitkä niin helposti pitää itsestään selvyytenä.

Aattoiltana kiertelin rukouksessa maailmaa. Ja ajattelin taas kuinka paljon suuremman siunauksen Suomi saisi, jos tämän maan ”vientituote” olisi todella sanoma Jeesuksesta ja hänen valtavista lahjoistaan. Sen sijaan että viedään joulupukkia, joka tuo kerran vuodessa lahjoja kilteille eikä oikeasti sitäkään, niin kerrottaisiinkin Jeesuksesta, joka antoi elämänsä lahjaksi jokaiselle. Kun ei sitten oikeasti kukaan ollutkaan niin kiltti, että pääsisi taivaaseen omin konstein. Eikä mikään muu kuin Jumalan rakkaus ja armo voi muuttaa kenenkään sydäntä. Pienenä maana Suomella voisi olla tässä niin ihmeellisen hieno asia ja mahdollisuus tuoda maailmaan todellista iloa ja toivoa. Toki nytkin Suomesta on paljon ihmisiä ulkomailla lyhyemmillä ja pidemmillä lähetysmatkoilla, mutta silti yleinen mielipide lähetystyöhön on jotenkin vähintäänkin nihkeä – ei mitenkään erityisen kannustava. No, ymmärrän tietysti, että suomalaisten pitäisi ensin saada itse kokea se rakkaus, joka Jeesuksessa on, niin sitten olisi halu lähettää sitä rakkautta myös muualle. Ei voi viedä jotain sellaista, mitä itselläkään ei ole.

Jouluaattona maailmaa kiertäessäni oli kyllä kaipuu siihen, että itsekin saisi vielä eri paikoissa käydä. Se on ollut niin haaveena ”aina”. Että Jeesuksen asialla saisi kulkea monenlaisissa eri maissa. Enkä yhtään ymmärrä kuinka se voisi olla mahdollista. Mutta jos ajatus on Jumalasta, niin kai Hän sen sitten vielä joskus toteuttaa. Kyllä sitä aina välillä kuulee ihmisistä, joilla on lähetysnäky, mutta kestää vaikka kuinka kauan ennen kuin se toteutuu. No, kuulun kyllä itsekin jo tähän sarjaan, koska alle kouluikäisestä minulla on jo ollut ajatus lähetyssaarnaajaksi tulemisesta (silloin puhuttiin lähetyssaarnaajista, nykyään ei kaiketi enää puhuta saarnaajista..) Vaan enpä sitten näin 30 vuotta myöhemminkään vielä tiedä, mitä se kohdallani voisi käytännössä tarkoittaa. ”Näky odottaa vielä aikaansa ja rientää päämääräänsä eikä petä. Jos se viipyy, odota sitä, sillä varmasti se toteutuu eikä myöhästy”, sanoo Raamattu (Hab. 2:3), niin koitan sitten vain uskoa ja odottaa.

Jotenkin tämä Raamatunkohta tuntui tulevan vielä tähän tilanteeseen: ”Ei väellä eikä voimalla, vaan minun Hengelläni, sanoo Herra Sebaot.” (Sak. 4:6) Jumala kuljettaa omiaan ja yhden mainion uutisen tästä tänään itse asiassa sainkin. Herra oli kehottanut erästä ihmistä menemään erääseen paikkaan. Ei siitä nyt sen enempää, vaikka se olikin jotain todella ihmeellistä ja ilahduin suuresti. Jotenkin ajoitus tuohon maapallorukoukseen oli niin ihmeellinen tässä uutisessa. Kun rukoillaan, niin tapahtuu.

 

Tässä kuva joululahjoista vuodelta 1988. Karttapallohan se siinä barbi ja heppakirjojen ohessa.

 

 Ja sama karttapallo asunnossani vuonna 2012. Jos joku ihmettelee miksi se näyttää väritykseltään tässä erilaiseltä, syy on, että tässä kuvassa pallossa on valolamppu päällä ja silloin näkyviin tulevat maiden rajat.

Jeesus elää

Lanttulaatikko on uunissa, riisipuuro keittymässä kattilassa ja luumukiisseli jäähtymässä. Huomenna teen vielä luumurahkan ja siinä on oma osuuteni huomisesta ruuasta. Nyyttikestijouluaattoa vietetään siskoni ja hänen miehensä kotona. Heille tulee tietysti eniten valmistelua, mutta itselläni on hyvä mieli siitä, että minäkin olen tehnyt jotain. Ja se oli ihan kivaa. En ole tainnut ennen tehdä lanttulaatikkoa, tai en ole ihan varma, on siitä ainakin pitkä aika. Toivottavasti en tämän kirjoittamisen takia käräytä sitä karrelle. Riisipuuro on kerroskattilassa, että sen ei pitäisi ainakaan palaa pohjaan.

Toivon tänä jouluna osaavani olla taas hiukan kiitollisempi niistä asioista minulla on ja kiinnittää vähemmän huomioita niihin asioihin mitä minulla ei ole. Mitä enemmän ymmärtää sitä kärsimystä ja köyhyyttä mitä maailmassa on, sitä etuoikeutetummaksi itsensä tuntee. Mutta myös vastuullisemmaksi. Kuka muu voi antaa köyhemmille muuta kuin sellainen, jolla on enemmän. Vaikka Suomessa on paljon oikeaa köyhyyttä, on myös paljon ihmisiä, joilla olisi mahdollisuudet auttaa. Kysyntä ja tarjonta eivät vain usein kohtaa. Ja kyllä sitä itse tietää varsin hyvin omasta itsestään mitä on, kun on pihi ja välinpitämätön. Jonkunlaisen avustuksen sain laittaa tässä ennen joulua erään uskovan kautta Intiaan. Pisara valtameressä, mutta kuitenkin. Ja antamisen iloa minulle. Koitan ajatella heitä siinä vaiheessa, kun huomaan harmittelevani jonkun ruokalajin puuttumista, kattausestetiikan vajavaisuutta tai lahjojen vähyyttä.

Aamupäivällä katselin TV7:n arkistosta erästä ohjelmaa, joka oli erittäin puhutteleva. Siinä haastateltiin miestä, jonka elämässä oli tapahtunut paljon kauheita asioita pienestä pitäen, mutta jonka Jumala oli pitänyt pystyssä. Monenlaista oli hänelle tapahtunut ja mm. Herra oli antanut hänen käydä taivaassa sydänpysähdyksensä aikana ja mies kuvaili niitäkin kokemuksia siinä. Ohjelman lopussa tapahtui ihmeparaneminen. Tämä haastateltava mies, joka ei pystynyt kävelemään, nousi pyörätuolista. Se oli todella ihmeellistä ja haastattelijan mukaan TV7-kanavan 9-vuotisen historian ensimmäinen kerta, kun Jumala parantaa kesken ohjelman. Ohjelma oli niin hieno mielestäni. Jeesuksen todellisuutta. Hän syntyi ihmiseksi seimeen, elää ja on suuri ja valtavan voimallinen tänä päivänä. Ja että vain saa odottaa sitä ihmeellistä päivää kun Hän tulee takaisin.

Seuraavaksi laitan pakettiin ne muutamat vähäiset ja hyvin vaatimattomat lahjat mitä minulla on huomiseksi. Tänne blogin lukijoille haluan puolestaan laittaa ”lahjaksi” linkin tuohon mainitsemaani TV7:n ohjelmajaksoon. http://www.tv7.fi/vod/player/?program=23715 (osa 1)
ja http://www.tv7.fi/vod/player/?program=29691 (osa 2) Kenties näinä tulevina päivinä on aikaa katsoa näitäkin.

Se, että Suomessa on TV7-kanava, on todella hieno Jumalan lahja suomalaisille. 

Siunattuja tulevia päiviä kaikille. Etsitään Herraa ja Hänen läheisyyttään.

”Etsikää Herraa, kaikki maan nöyrät, te, jotka pidätte hänen oikeutensa. Etsikää vanhurskautta, etsikää nöyryyttä; ehkä te saatte suojan Herran vihan päivänä.” (Sef. 2:3)

”Etsikää Herraa silloin, kun hänet löytää voidaan; huutakaa häntä avuksi, kun hän läsnä on.” (Jes. 55:6)

Levoton Tuhkimo

On meinannut taas vähän masentaa. Kyllä tuo Kenian matkan peruuntuminen kuitenkin vaikuttaa. Kun ajattelin että minulla olisi tammikuussa jotain mielekästä ja nyt sitten ei olekaan mitään. Ei ole mitään mitä odottaa. On vain enemmän tai vähemmän ankeaa arkea päivästä toiseen.

En yhtään ymmärrä, miksi elämäni on tämmöistä. Kun olen raamattuviikoilla tai viikonlopuilla Suomessa tai ulkomailla, matkoilla Israelissa tai jossain muussa sellaisessa jutussa, jossa on Jumalan läheisyys ja jonne olen kokenut meneväni Jumalan lähettämänä, olen aivan eri ihminen kuin tässä normaalissa arjessa. Näillä matkoilla jaksan hyvin aamusta iltaan vähilläkin yöunilla, elämä tuntuu mielekkäältä ja tarkoitukselliselta, on suhteellisen helppo tutustua ihmisiin ja oman elämän murheet tuntuvat kaukaisilta pikkuasioilta. Normaalissa arjessani en taas meinaa jaksaa yhtään mitään, väsyttää vain, ajatukset pyörivät omissa murheissa ja puutteissa ja mieli on toivoton ja masentunut. Ero on kuin yöllä ja päivällä. Tietysti Jumala on mukana tässäkin arjessani, mutta elämän mielekkyyden tunnetta en vain löydä tässä juuri ollenkaan. Jos se hetken on, niin kohta se taas jo menee.

Koko ajan tietysti odotan että tulisi se joku juttu joka muuttaisi tilanteen niin että elämässä olisi enemmän tuota mielekästä osuutta ja vähemmän tätä vähemmän mielekästä. Tämän vuoden aikana näitä mielekkäitä viikkoja oli ehkä 7 ja epämielekkäitä sitten loput 45. No, ei se nyt tietenkään aivan näin mustavalkoista ole ja tiedän että paljon tärkeitä asioita on tapahtunut myös näiden ns. epämielekkäiden viikkojen aikana. Mutta silti en voi sille mitään, että pystyn erittäin hyvin tällaisen jaon tekemään. Se on kuin elossa olemista ja kuolleena olemista. Näillä mielekkäillä viikoilla tunnen olevani elossa ja epämielekkäillä olen lähellä itsetuhoisia ajatuksia.

No, tietysti sitten väkisinkin alkaa miettiä, että olisiko mitään mahdollisuutta siihen, että näiden mielekkäiden viikkojen osuus voisi lisääntyä. En ole tähän itse vastausta kuitenkaan löytänyt. Kaikessa keikkuu myös ristiriita. Vaikka mielekkäät viikot ovat olleet hyvin mielekkäitä, niissä on kuitenkin elementtejä, etten ehkä olisi jaksanut sellaista elämää kovin pitkään. Esimerkiksi sosiaalisuus. Kun olen ollut niin paljon yksin, en vain välttämättä yhtäkkiä kestä aktiivista sosiaalista elämää viikkoa tai paria pidempään. Ja sitten kuitenkin kaipaa sitä. Tämä viimeinen Israelin matka oli siitä hyvä esimerkki. Kuitenkin väsyin siellä sosiaaliseen elämään, enkä olisi ehkä pystynyt olemaan kauempaa kuin sen pari viikkoa. No, nyt taas kun on kotona kaipaa kuitenkin hurjasti sitä elämän mielekkyyden ja toivon ilmapiiriä missä siellä sai olla. Ja sitäkin että oli seuraa.

Oma rajoittuneisuuteni on ollut yksi syy, ja toinen on sitten tietysti maatila, miksi aivan kaikki ei tunnu mahdolliselta. Mieleeni nousi esimerkiksi tuon Israelin matkan aikana lähetyskouluun meneminen. Eilenkin sitä ajattelin. Eräs ystäväni on töissä lähetyskoulussa Espanjassa ja tämä paikka on vuosien saatossa ollut aina välillä mielessä, mutta omista rajoitteistani ja maatilasta johtuen en ole voinut ajatella sinne menemistä. Tuolla Israelissa sosiaalisesta väsymisestä huolimatta kuitenkin huomasin, että ehkä jo vähitellen saattaisin jaksaakin sitä vähän enemmän kuin aiemmin. Mutta sitten tulee vastaan tämä maatilakysymys ja kaikki mitä siihen liittyy. Onko mitenkään mahdollista että voisin irrottautua tästä kuviosta? Se tunne että olen tiukasti kuin täi tervassa tässä asiassa on itsellä varmaankin se kaiken suurin masennuksen aiheuttaja. Minulla ei ole maatilakuvioon juuri mitään annettavaa, eniten se vain ahdistaa, mutta silti roikun siinä, koska koen sen velvollisuudekseni. En pysty panostamaan siihen, mutta en sitten muuhunkaan. Tämä on hirveä ristiriita ja lamauttaa minua todella paljon. 

Joskus kun sihtaan herneitä maatilalla mieleeni tulee satu Tuhkimosta (koska muistelen että sadussa hän kokosi herneitä tuhkakasasta, en tiedä muistanko oikein). Kuinka hän oli hetkeksi päässyt juhliin kuninkaan linnaan, mutta sitten onkin taas takaisin kurjuudessa. Prinssi kuitenkin tuli kengän kanssa lopulta hakemaan hänet sieltä pois. Mutta minulta ei kuitenkaan tietääkseni ole jäänyt kenkää mihinkään..

Uskon että Jumala voi. Jos hän haluaa viedä minut johonkin uuteen, niin kyllä hän sitten pystyy sen tekemäänkin. Itse vaan en käsitä yhtään että miten..

12.12.12. ja Kenia, osa II

Ajattelin kirjoittaa tänään, jotta saan blogimerkinnän tälle päivämäärälle 12.12.12. Seuraavan vastaavan sarjan voi saada vasta 1.1.2101, joten sitä ei kannata jäädä odottelemaan. Lehdessä oli taas tänään että maistraatin kalenteri on täynnä vihittäviä pareja ja jotkut ev.lut. seurakunnat järjestävät vihkimaratoneja. Mikäpäs siinä. Itse olen sarkastishumoristisesti vitsaillut itsekseni että minun hääpäivä on sitten 13.13.13. – päivänä jota ei ole olemassakaan tämän ajanlaskun mukaan..

Enemmän kuin epätodennäköistä hääpäivää olen miettinyt Keniaa. Elokuun alusta lähtien aina näihin päivin asti oli ilmassa mahdollisuus, että olisin voinut olla lähdössä Keniaan ensi tammikuussa. Viikoksi vain, mutta kuitenkin. Israelin jälkeen orientoiduin ajattelemaan, että seuraavana kohteena olisi sitten vuorossa Kenia. Emme kuitenkaan olleet pystyneet tekemään lopullisia päätöksiä. Itsekin olin koko ajan jotenkin epäselvissä ajatuksissa. Toisaalta kiinnosti tosi paljon ja mielellään olisi mennyt oppimaan jotakin todella uutta. Ajattelen että minulle olisi tehnyt todella hyvää nähdä muunkinlaista elämänmallia kuin mihin on Euroopassa tottunut. Toisaalta oli kuitenkin epävarmuus, että ollaanko sinne nyt sitten kuitenkaan oikeasti lähdössä. Ehkä minua vähän mietitytti myös kaikki rokotukset, malarianestolääkitykset ja mahdolliset mahataudit mitä siellä voi helposti saada. Lopulta tehtiin kuitenkin päätös lähtemisestä, mutta varmaankin tavallaan liian myöhään, koska tämän jälkeen tuli joitain ongelmia, joita ei sitten enää ehtinyt ratkaista tällä aikataululla. Niinpä se sitten jäi –tai ainakin siirtyi jonnekin hamaan tulevaisuuteen.

Jonkun verran ehdin kuitenkin oppia Keniasta, ennen kuin tämä lähtemättäjättämispäätös tuli. Reilu viikko sitten olin mm. kuuntelemassa suomalaista naista, joka oli ollut Keniassa lähetystyössä 17 vuotta. Hänen puheensa aiheena oli erityisesti haitalliset traditiot, joita edelleen Keniassa vielä harrastetaan eri heimojen parissa. Näitä ovat mm. tyttöjen ns. ympärileikkaus eli ulkoisten sukuelinten tuhoaminen ja pakkoavioliitot hyvin nuorena. Yleisesti ottaen naisia ei kunnioiteta kummoisesti, joka ilmenee mm. siinä että tyttövauvan syntymään suhtaudutaan paljon penseämmin kuin pojan. Tällaisia kun länsimaisena naisena kuuntelee, niin kyllähän se pahalta tuntuu. Kehon tuhoaminen on tietysti aivan järkyttävää. Lapsia kuolee näihin epämääräisiin kidutustoimenpiteisiin tai sitten heidät muuten vain tavallaan invalidisoidaan. Normaali elämä vessassa käynnistä ja kuukautisista alkaen tulee hankalaksi sukupuolielämästä ja synnytyksistä puhumattakaan. Hienoa oli kuulla että laissa tämä on sentään ankarasti kielletty ja rangaistukset ovat kovat. Silti tietyissä heimoissa perinteet elävät ja ainoa mahdollisuus tytöille päästä pakoon on joskus kotoa karkaaminen. Eri järjestöt tekevät tiedotustoimintaa, uskovat vastustavat näitä toimia ja lähetystyöntekijät osallistuvat tiedotukseen. Tuntuu oudolta, että Suomessakin on vähennetty lähetystyöhön kohdistuvia määrärahoja, vaikka juuri seurakuntien toiminta tällaisissa maissa voi parhaiten olla estämässä tämmöisiä kauheita traditioita ja muita sosiaalisia ongelmia. 

No juu, enpä tosissaan ajattele, että minun viikon matkallani Keniassa olisi ollut tähän vuosisataiseen traditioon mitään vaikutusta, olisinko mahtanut törmätä koko aiheeseenkaan. Ennemmin itseä olisi ehkä puhutellut muuten köyhyys ja kenties sen keskellä kuitenkin oleva iloisuus. Täällä on niin paljon masennusta, itselläkin, ulkoisesti hyvissä olosuhteissa, siellä iloa köyhyydessä. Vai liekö sitten näin? Kenties olisin oppinut jotakin. Mutta ehkä vielä joskus. Varmasti Jumala avaa oven, jos Hän haluaa että oikeasti menen sinne tai jonnekin muualle vähän vastaaviin oloihin. Voinhan opetella kiitollisuutta ilman matkaakin. Varmasti sain jo jotakin vain pelkän matkan ajattelemisesta. Kenties vielä joskus ovi aukeaa oikeasti näkemään ja kokemaan tämän maailman realiteetteja. Jumala tietää paremmin, koska olen siihen valmis. Ilman rakkautta ei kannata mennä ja Herra tietää, koska Hän on varustanut rakkaudellaankin.