Pari viikkoa vierähti ihan hyvissä merkeissä, kun
italialainen uskova tuttuni oli Suomessa. Oli yksi viikonlopun kestävä
Raamattuseminaari ja sitten muita juttuja missä hän oli puhumassa ja itse
omalla laillani osallistumassa. Nyt tuntuu taas vähän tyhjältä. Vaikka lepo
tekeekin hyvää, niin silti koen tämän yksinäisyyden myös ehkä enemmän
turhauttavana kuin aiemmin. Israelissa oli reilu pari viikkoa niin sosiaalista
elämää ja nyt täälläkin normaalielämästäni vähän poikkeavat kaksi viikkoa. Kun
alkaa hiukan paremmin osata rentoutua ihmisten seurassa, yksinäisyys ei tunnu
enää niin välttämättömältä vaan huomaa kaipaavansa seuraa eri lailla kuin
ennen. Kuitenkin seurassa ei edelleenkään ole täysin helppoa. Jossain siellä
välissä taiteillaan. Kaipaa seuraa, mutta silti sosiaalisessa elämässä on
edelleen vaikeutensa.
Edellisessä tekstissä kirjoitin kokevani aivan kuin Jumala
olisi muuttanut minua jollain lailla Israelin matkan aikana. Edelleen olen sitä
mieltä, vaikka olotila ei olekaan enää aivan niin hyvä kuin matkan jälkeen.
Olen kuitenkin useasti matkan jälkeen huomannut käyttäytyväni hiukan toisin
kuin ennen, huomannut ajattelevani hiukan rakentavammin kuin ennen, huomannut
pelkääväni hiukan vähemmän. Olen huomannut itselleni yllätyksekseni sanovani
vastaan ihmisille, jotka ovat ennen jyränneet minut aivan täysin. Jos joku on
sanonut minulle ikävästi, se ei ole sattunut minuun nyt aivan yhtä pahasti kuin
aiemmin. Puhuin Raamattuseminaarissa, mutta jännitin sitä etukäteen paljon
vähemmän kuin vastaavia tilanteita aikaisemmin. On ollut ihmeellistä huomata
tällaisia pieniä juttuja, jotka ovat itselle kuitenkin valtavia.
Kiitos Jumalalle siitä mitä hän on tehnyt ja jotakin
näkymättömissä hiukan vahvistanut. Ei kuorta vaan jotakin tervettä osaa.
Sellaista että on hiukan helpompi lähestyä ihmisiä. Ei tarvitse niin pelätä
heidän reaktioitaan, vaan voi olla kanssakäymisissä paremmin.
