On meinannut taas vähän masentaa. Kyllä tuo Kenian matkan
peruuntuminen kuitenkin vaikuttaa. Kun ajattelin että minulla olisi tammikuussa
jotain mielekästä ja nyt sitten ei olekaan mitään. Ei ole mitään mitä odottaa.
On vain enemmän tai vähemmän ankeaa arkea päivästä toiseen.
En yhtään ymmärrä, miksi elämäni on tämmöistä. Kun olen
raamattuviikoilla tai viikonlopuilla Suomessa tai ulkomailla, matkoilla
Israelissa tai jossain muussa sellaisessa jutussa, jossa on Jumalan läheisyys
ja jonne olen kokenut meneväni Jumalan lähettämänä, olen aivan eri ihminen kuin
tässä normaalissa arjessa. Näillä matkoilla jaksan hyvin aamusta iltaan vähilläkin yöunilla, elämä
tuntuu mielekkäältä ja tarkoitukselliselta, on suhteellisen helppo tutustua
ihmisiin ja oman elämän murheet tuntuvat kaukaisilta pikkuasioilta. Normaalissa
arjessani en taas meinaa jaksaa yhtään mitään, väsyttää vain, ajatukset pyörivät omissa
murheissa ja puutteissa ja mieli on toivoton ja masentunut. Ero on kuin yöllä
ja päivällä. Tietysti Jumala on mukana tässäkin arjessani, mutta elämän
mielekkyyden tunnetta en vain löydä tässä juuri ollenkaan. Jos se hetken on,
niin kohta se taas jo menee.
Koko ajan tietysti odotan että tulisi se joku juttu joka
muuttaisi tilanteen niin että elämässä olisi enemmän tuota mielekästä osuutta
ja vähemmän tätä vähemmän mielekästä. Tämän vuoden aikana näitä mielekkäitä
viikkoja oli ehkä 7 ja epämielekkäitä sitten loput 45. No, ei se nyt tietenkään
aivan näin mustavalkoista ole ja tiedän että paljon tärkeitä asioita on
tapahtunut myös näiden ns. epämielekkäiden viikkojen aikana. Mutta silti en voi
sille mitään, että pystyn erittäin hyvin tällaisen jaon tekemään. Se on kuin
elossa olemista ja kuolleena olemista. Näillä mielekkäillä viikoilla tunnen
olevani elossa ja epämielekkäillä olen lähellä itsetuhoisia ajatuksia.
No, tietysti sitten väkisinkin alkaa miettiä, että olisiko
mitään mahdollisuutta siihen, että näiden mielekkäiden viikkojen osuus voisi
lisääntyä. En ole tähän itse vastausta kuitenkaan löytänyt. Kaikessa keikkuu
myös ristiriita. Vaikka mielekkäät viikot ovat olleet hyvin mielekkäitä, niissä
on kuitenkin elementtejä, etten ehkä olisi jaksanut sellaista elämää kovin
pitkään. Esimerkiksi sosiaalisuus. Kun olen ollut niin paljon yksin, en vain
välttämättä yhtäkkiä kestä aktiivista sosiaalista elämää viikkoa tai paria
pidempään. Ja sitten kuitenkin kaipaa sitä. Tämä viimeinen Israelin matka oli siitä hyvä esimerkki. Kuitenkin
väsyin siellä sosiaaliseen elämään, enkä olisi ehkä pystynyt olemaan kauempaa
kuin sen pari viikkoa. No, nyt taas kun on kotona kaipaa kuitenkin hurjasti sitä
elämän mielekkyyden ja toivon ilmapiiriä missä siellä sai olla. Ja sitäkin että oli seuraa.
Oma rajoittuneisuuteni on ollut yksi syy, ja toinen on
sitten tietysti maatila, miksi aivan kaikki ei tunnu mahdolliselta. Mieleeni
nousi esimerkiksi tuon Israelin matkan aikana lähetyskouluun meneminen.
Eilenkin sitä ajattelin. Eräs ystäväni on töissä lähetyskoulussa Espanjassa ja
tämä paikka on vuosien saatossa ollut aina välillä mielessä, mutta omista
rajoitteistani ja maatilasta johtuen en ole voinut ajatella sinne menemistä.
Tuolla Israelissa sosiaalisesta väsymisestä huolimatta kuitenkin huomasin, että ehkä jo
vähitellen saattaisin jaksaakin sitä vähän enemmän kuin aiemmin. Mutta
sitten tulee vastaan tämä maatilakysymys ja kaikki mitä siihen liittyy. Onko
mitenkään mahdollista että voisin irrottautua tästä kuviosta? Se tunne että
olen tiukasti kuin täi tervassa tässä asiassa on itsellä varmaankin se kaiken
suurin masennuksen aiheuttaja. Minulla ei ole maatilakuvioon juuri mitään
annettavaa, eniten se vain ahdistaa, mutta silti roikun siinä, koska koen sen
velvollisuudekseni. En pysty panostamaan siihen, mutta en sitten muuhunkaan.
Tämä on hirveä ristiriita ja lamauttaa minua todella paljon.
Joskus kun sihtaan herneitä maatilalla mieleeni tulee satu
Tuhkimosta (koska muistelen että sadussa hän kokosi herneitä tuhkakasasta, en tiedä muistanko oikein). Kuinka hän oli hetkeksi päässyt juhliin kuninkaan linnaan, mutta
sitten onkin taas takaisin kurjuudessa. Prinssi kuitenkin tuli kengän kanssa
lopulta hakemaan hänet sieltä pois. Mutta minulta ei kuitenkaan tietääkseni ole
jäänyt kenkää mihinkään..
Uskon että Jumala voi. Jos hän haluaa viedä minut johonkin
uuteen, niin kyllä hän sitten pystyy sen tekemäänkin. Itse vaan en käsitä
yhtään että miten..
