Ja matkaan..

Tarkoituksena on ollut tällä viikolla kirjoittaa tänne jotakin siitä, mitä olen viime aikoina huomannut itsessäni häpeästä ja syyllisyydestä. Ja miten Jumala on vapauttanut omaatuntoa näistä painolasteista. Mutta en ole ehtinytkään blogittaa ja nyt on edessä lähtö viikoksi Ruotsiin. Siellä osallistun raamattuviikolle - suomenkieliselle. Samaa juttua kuin on ollut kahtena vuonna aiemminkin.

On kiva lähteä, mutta onhan siinä aina oma hommansakin. Alan vissiin tulla vanhaksi. Entistä enemmän ihmettelee sitä voimaa, minkä Jumalan on täytynyt antaa sellaisille ihmisille, jotka jatkuvasti Hänen asiallaan matkustavat. Kun onhan sitä kiva olla vaan kotonakin :) Kyllä siinä todella kutsumusta ja voimaa tarvitaan, että jatkuvasti jaksaa mennä. Oma innokkuuteni on perustunut siihenkin, että on ollut vain kiva päästä pois samoista ympyröistä ja nähdä uusia paikkoja. Mutta sillä perusteella ei pitkälle jaksa. Ja nyt kun olen alkanut viihtyä paremmin kotioloissakin, niin ei ole semmoista tarvetta että vain pääsisi pois.

Että ihan Jeesuksen takia tuonne Ruotsiin kyllä lähden. En sen pienen pikkukaupungin syrjäkulmien takia minne ollaan viikoksi menossa. Enkä sen rahtilaivamatkan takia (vaikka varmaan onkin ihan kiva olla aurinkoisella merellä). Enkä siksi, että saa nukkua viikon yhteismajoituksessa ja kuunnella toisten ramppaamista huoneesta toiseen ja jonottaa illalla samaan vessaan. Mutta Jeesuksen takia. Jos Hän on läsnä, niin sitten kyllä kaikki on oikein hyvin. Toivottavasti saisi kasvaa ja vahvistua Herran tuntemisessä tälläkin matkalla.

"Autuaat ne ihmiset, joilla on voimansa sinussa, joilla on mielessänsä pyhät matkat!" Ps. 84:5

Yhteysliike

Olen lukenut kirjan ”Hylkäämisestä yhteyteen” (Spiik, Lilja-Viherlampi 2005). Tuli jotenkin halu lukea kirja heti kun näki sen nimen. Näitä teemoja niin paljon miettii. Kuinka pääsisi hylätyn roolista ja kuoreensa vetäytymisestä todelliseen yhteyteen. Kirjassa oli paljon asiaa, mutta en nyt mene niihin yksityiskohtiin – monipuolinen oli kirja. Tuo vain aasinsiltana ja sitten omiin kokemuksiin aiheesta..

Pahinta ei ole yksinäisyys, pahinta on yhteydettömyys. Jotenkin olen oppinut nyt tämän termin.  Yksin asuva voi olla täysin tyytyväinen sosiaaliseen elämäänsä, mutta jos ihminen on yhteydetön, hänen on paha olla. Ja yhteydetön voi olla vaikka asuisi yhdessä jonkun kanssakin tai kuinka olisi ”ystäviä”. On yhdessä, mutta ei ole todellista yhteyttä, vaan tuntee itsensä yksinäiseksi seurasta huolimatta. Se on tosi kamalaa.

Oman elämäni suurin suru on ollut yhteydettömyyteen liittyvät asiat. Että vaikka olisi seurassa, ei välttämättä ollenkaan koe tulevansa kohdatuksi, vaan on hyvin yksin siellä jossain sisimmässään omien asioidensa ja erityisesti tunteidensa kanssa. Ja toivoisi kauheasti että joku osaisi tulla sinne syvälle, mutta sitten vain pettyy. Eikä ollenkaan osaa puhua niistä joistain asioista ja tunteista mistä haluaisi, kun ei osaa antaa itselleen lupaa siihen. Häpeä ja muu sellainen tekee paksun kuoren. Ja sitten vain väsyy ihmisten seurassa, kun jotenkin päätyy tahattomasti esittämään jotain muuta mitä on, kun ei ole sinut asioidensa kanssa. Kukaan ei tunne sinua, kun et itsekään tunne itseäsi etkä hyväksy itseäsi sellaisena kuin olet. Ja kun et osaa hyväksyä itseäsi, etsit hyväksyntää ties millä muilla keinoilla. Joilla sitten taas väsytät itsesi, kun ne eivät ole todellista vaan pakomatkaa ja kerjuulla oloa.

Se tunne, että on seurassa ja ei ole yhteyttä on ihan hirveä. Varsinkin silloin kun se on jossain sellaisessa yhteydessä jossa tavataan toistuvasti ja usein. Siellä vain roikut ja roikut vuodesta toiseen. Tätä pelkään edelleenkin niin paljon. Jos ajattelen vaikka uuden työn hakemista, eniten pelkään sitä että jäisin työyhteisössä ulkopuoliseksi. Jos hakisin mihin tahansa kouluun, talouskouluun, lähetyskouluun, sielunhoitokurssille, mihin tahansa – eniten pelkään että minulla olisi ulkopuolisuuden tunne. Kun se on ollut niin usein ja tulee niin helposti, heti kun on yhtään enemmän ihmisten kanssa ja kun tehdään jotain yhdessä. En sitten enää uskallakaan sanoa että en halua, en osaa, minua pelottaa jne, vaan jään vain yksin selviytymään. Ja sitten eristäytyy ja alkaa ahdistaa.

Jos kaikki minulta sanomatta jääneet pelot, vihat ja surut pistettäisiin kasaan, kyllä siitä iso vuori muodostuisi. Vaikenemalla olen valehdellut hyvin paljon. Olen reippaan oloisena mennyt eri tehtäviin, vaikka oikeasti en suin surminkaan olisi halunnut niitä tehdä. Ja vaikka mitä vastaavaa. Kun en vain ole osannut ja uskaltanut olla avoin. Olen ajatellut, että jos kerron asioiden todellisen laidan, minun hylätään ja en kestä sitä. Niinpä olen sitten hylännyt itseni ja ajatellut että se on oikea reitti, näin kuuluukin (uskovan) toimia. Mutta valehtelun tietä se vain on ollut, ulkokultaisuutta ja pintapuolen ylläpitoa. Mutta en vain muuta osannut.

Eilen sain kuulla erään henkilön itsemurhasta. Surettaa niin tämä kova maailma. Kun on niin vaikea löytää rakkautta, syliä ja kuuntelevia korvia. Aivan käsittämättömän vaikeaa. Täällä pitää vain selviytyä ja selviytyä. Kaikilla on vain kiire omiin asioihinsa, kaikilla on sitä jotakin parempaa seuraa, tärkeämpää tekemistä. Jalkoihin jää ja yksin olemaan ja kipuja kantamaan. Nämä ovat näitä kipeän sisuksen katkeria toteamuksia ja tuntemuksia, vaikkeivät täyttä totta olekaan.  Vaan kai nekin saavat ulos tulla..

Jos Jeesus ei olisi vetänyt minua luokseen, en tiedä mitä tähän mennessä olisi tapahtunut. Kuitenkin uskoontulo ei todellakaan ole mitenkään yhtäkkiä ratkaissut näitä ongelmia, vaan enemminkin aloittanut jonkun kasvun ja prosessoinnin. Suurimmat ahdistukset olen kokenut uskossa ollessani, mutta vaikka on ollut vaikeaa, Jumala on kuitenkin ollut antamassa turvaa ja kaiketi sitä kautta on pystynyt kohtaamaan asioita. 

Jos jokin asia on ainakin Jumalan sydämellä, se on yhteys. Jotenkin koko homma on yhteyttä. Jeesus puhuu siitä kuinka Hän ja Isä ovat yhtä ja kuinka hän rukoilee seuraajiensa puolesta, ”että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt.” (Joh 17:21) Tämä on suuri lohdutus ja toivo. Että Jeesus vie yhteyden suuntaan, vaikka sitten älyttömän hitaasti. Niin älyttömän hitaasti kuin minulle on tarpeen.

”Sillä minä vihaan hylkäämistä, sanoo Herra, Israelin Jumala” (Mal. 2:16)

Stopissa risteyksessä

Kuluneella viikolla olen ollut vähän sekaisin. Sain nimittäin ajatuksen yhteen koulutukseen hakeutumisesta ja sitä olen sitten pyöritellyt että haenko vai en. Aluksi olin hyvin innostunut, että sinne menen ja sinne haluan, ja koko juttu meneminen tuntui niin hienolta ajatukselta, mutta nyt se on kyllä sitten taas jo vähän lässähtänyt. Että en kai sittenkään pysty irrottautumaan täältä ja en kai sittenkään olisi itsekään valmis siihen juttuun. Haluaisin kuulla Jumalan äänen asiassa ja tuntuu että sekin suunta on hiljaa. Ja itse en osaa päättää mitään. Pläts.

Viime tammikuussa kuvittelin, että nyt syksyllä lähden lähetyskouluun Espanjaan vuodeksi, mutta sitten motivaationi kuitenkin osoittautui riittämättömäksi ja homma lässähti. Nyt näyttää siltä, että tämän sielunhoitoterapeuttikoulutuksen kanssa käy samalla lailla. Ensin innostus ja sitten masennus, kun ei pystykään. Kaipaisi jotain uutta, mutta kuinka sitten kuitenkaan ei osaa ja uskalla ottaa lähteä ottamaan mitään askeleita. Tänään oli jossain aforismissa aika hyvä oivallus: ”Pisin työmatka: Tuumasta Toimeen.” Minun kohdallani se ainakin pitää paikkansa.

Uusissa ajatusinnostuksissa on kuitenkin paljon hyvää, vaikka ne eivät toteutuisikaan. Tuntui, että tämänkin ajatuksen esiin tuominen toi jo monta hyvää keskustelua ja sellaisista asioista puhumista, joista on tullut vaiettua. Lisäksi se nosti esiin itsestä kaikenlaista, vähän niin kuin myrsky tuo risuja rantaa. Tylsää, mutta kai tarpeellista on huomata että edelleenkin itsellä on tarve ”olla jotakin”. Aivan kuin itsetunto sitten siitä rakentuisi, että voisi sanoa olla jossain jutussa mukana. Mutta edelleenkin tuntuisi vain niin tärkeältä että voisi sanoa joillekin puolitutuille kuinka olen jotakin ja teen jotakin. Ja kuinka paljon häpeän tätä nykytilaa, kun ei voi sanoa mitään mielekästä. Ei tämän asian pitäisi olla näin. Mutta ei kai sitä muuta voi kuin sen syntinä tunnustaa. Varmaan vieläkin haluaisin itse olla jotakin Jeesuksen kustannuksella eikä niin että Hän saisi kaiken kunnian. Tämmöisestä lähtökohdasta ei kyllä terveellä tavalla voi Jumalan valtakunnan työ lähteä.

Asia mitä myös mietin, on että onko minulla vieläkään tarpeeksi halua auttaa muita vai halusinko koulutukseen vain pääasiassa oman elämän prosessoinnin takia. Joskus toivoo, että olisi olemassa joku kinkkumittari millä voisi mitata omaa kypsyyttään eri asioihin – olisiko jo valmis tällaiseen vai ei. No, jos epävarmuus voittaa, niin sitten vielä en vain ollut tarpeeksi kypsä ja haluavainen. Tässä kun nyt näin on ollut hyvin tutuissa kuvioissa, on kyllä iso asia vain se että uskaltaisi taas lähteä johonkin uuteen. Silloin kuin jo muutenkin on vauhdissa, se ei ole ihan niin vaikeaa. Uusiin alkuihin tarvitaan iso voima – lähtökitka on suurempi kuin liikekitka.. Mietin voittaako mikään voima enää tätä nykyistä lässähdyksen tilaani. Vaan silti kaipaisin niin uuttakin..

Joskus aikaisemmin tuntui että Jumala vain johdatti – kehotti menemään sinne ja tänne ja minä menin ja sitten ne jutut olivat tosi siunattuja: näin avautui moni uusi ovi. Välillä tuntuu, että nyt on kuitenkin erilainen vaihe – että saan valita minne menen. Ja se onkin paljon vaikeampaa. Jumala ei pakota mihinkään. Saan sanoa kyllä ja saan sanoa ei. Se on rakkautta ja vapautta. Mutta tuntuu myös vaikealta, koska olen niin huono päättämään mitään. Omassa tilassani jään vain paikalleni kyyhöttämään – ilman Jumalan voimaa en pysty menemään mihinkään. Toivoisin että joku kiskoisi minut ylös ja sanoisi että tule mukaan, nyt mennään. Joku semmoinen kenen kanssa haluaisikin mennä.

Että en nyt sitten todellakaan tiedä.  Tietysti on helppoa vain olla tekemättä mitään. Sen kyllä osaan. Ja kun ei tiedä mitä tehdä, sitten aina vain enemmän Jeesuksen suuntaan.

”Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Seuraa sinä minua”” Matt. 8:22

Häkin ovella

Eilen olin ystäväni kanssa pienellä vaelluksella kansallispuistossa. Oli kiva päivä ja koin taas jotain sellaista samanlaista vapaudentunnettakin, kuin mistä viimeksikin kirjoitin. Vapaus mennä uusiin paikkoihin ja että pystyy nauttimaan siitä.

 Paluumatkalla juttelimme tv-ohjelmasta, jonka ystäväni oli nähnyt. Siinä oli seurattu kahden pitkään vankilassa olleen henkilön elämää ja heidän yrityksiään ja vaikeuksiaan siinä, kun he opettelivat ja totuttelivat elämään vapaana. Toinen oli saanut tukea ja siinä paremmin onnistunut, toisen polku oli vaikeuttanut hyvin vaikealta, oliko sitten palannutkin vankilaan – en muista. 

Itse en siis ohjelmaa ollut nähnyt enkä yksityiskohtia tiedä, mutta jotenkin minusta tuntui, että oli kovin helppo samaistua jollain tasolla tuollaiseen tilanteeseen. Ajattelen, että vaikka ei ole ollutkaan fyysisesti valtion ylläpitämässä vankilassa, myös muunlainen ihmisen ”vankilaelämä” ja sydämessään ”kiven sisässä oleminen” ja sitten siitä vapautuminen on pitkä prosessi. Elämänmuutos on niin totaalinen. Kun on jonkinlaisessa vankilassa pitkään, yleensä joidenkin toisten ihmisten käytöksen aiheuttamassa, tulee ottaneeksi elämään hyvin passiivisen roolin. Kun muut aina sanovat mitä tehdään ja miten ajatellaan, niin on parempi, ettei itse sitten edes yritä tehdä päätöksiä, kun ne eivät kuitenkaan voi toteutua. Tahtomisen ja tekemisen ”lihakset” surkastuvat pois ja oppii vain tottelemaan, vaikkei haluaisikaan. Kun Jumala sitten auttaa ulos ihmisten orjuuden vankilasta, ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että yhtäkkiä osaisi alkaa toimia täysin toisin – tehdä niitä päätöksiä ja ottaa vastuuta itsestään.

Väkisinkin tulee mieleen kesäkanani muutamien vuosien takaa. Kun kanat olivat koko elämänsä eläneet häkissä, niiden oli aluksi hyvin vaikea ymmärtää, että avatusta häkin ovesta saattoi tulla myös ulos. Joku kana piti aina suorastaan pakottaa ensin ulos häkistä ja senkin jälkeen se tahtoi vaan rynnätä sinne takaisin. Tultuaan ulos häkistä ne senkin jälkeen kovasti halusivat pysytellä häkin läheisyydessä. Mutta vähitellen sitten reviiri kyllä laajeni. Uskallettiin lähteä tutkimaan ympäristöä. Mutta kylläkin aina laumalla – ei yksin.

Vaikeimmalta tuntuu vastuunotto. Kun orjallisesti tottelee muita, voi myös aina syyttää heitä virheistä, jos niitä tulee. Kun ei ole vastuussa itsestään, ei ole vastuussa virheistäänkään. Jos on hyvin ankara itselleen, on helpompi siirtää vastuu toisille, kun ottaa se itselle. Kun pystyy olemaan armollinen itselleen, uskaltaa myös tehdä asioita. Voi yrittää ja erehtyä, ilman että maailma kaatuu ja joutuu valtaviin itsesyytöksiin. Mutta olen kyllä vielä siinä itsesyytösvaiheessa..

Oikeastaan koko tämä tietynlainen syvempi oman elämän prosessointi lähti liikkeelle siitä, kun eräs ihminen sanoi minulle erittäin lempeästi, että olen liian ankara itselleni. Ja pystyin ottamaan tuon asian vastaan. Siihen saakka en kestänyt kuulla itsestäni yhtään mitään kommentteja. Kaikki tuntuivat vain aivan kauheilta, hyvää tarkoittavistakin jutuista ja vihjeistä tuli heti kauheita solvaavia kritiikkejä. Mutta koska tämä ihminen oli jotenkin päässyt täysin poikkeuksellisella ja rakkaudellisella tavalla sydämeeni, pystyin ottamaan vastaan tällaisen pienen asian. Ilman sitä rakkautta en olisi sitä vastaan ottanut tai ilman sitä tietysti koko asia ei olisi koskaan esiin tullutkaan. Minulla oli ollut niin vahva tunne, että kukaan ei yhtään tunne minua ja että kukaan ei ymmärrä minua. Jos joku kommentoi jotain, en sitä mitenkään voinut uskoa, koska tuo toinen ei minusta oikeasti mitään tiennyt.  Mutta tämän ihmisen kanssa oli toisin, kiitos Jumalalle siitä ja niin pienen pieni totuuden sana rakkauden ilmapiirissä saattoi lähteä kasvamaan. Tätä keskustelua käytiin syksyllä 2008 ja paljon on tapahtunut sen jälkeen.

Nyt olen silti taas saman asian äärellä – liian ankara itselleni. En uskalla lähteä monissakaan asioissa yrittämään, kun pelkään epäonnistumista. Tosin jos olisi kirkkaana se joku asia, mitä todella haluaisin, ehkä sitä kohti sitten kuitenkin menisinkin kaikesta huolimatta. En tiedä. 

Vankilassa ollaan orjana ja totellaan käskyjä, mutta vapaudessa on eri laki. Älä tee sitä ja älä tee tätä –käskyillä ei pääse eteenpäin, ei mihinkään. Vapaudessa tarvitaan rakkautta. Rakkautta joka vaikuttaa tekoja – rakkauden tekoja. Jeesus vapauttaa synnin vankilasta ja kyllä hänen sitten täytyy antaa se voima, jolla voi elää vapaan elämään. Antaa se halu, joka vaikuttaa tahtomista ja tekemistä. Antaa se rakkaus ja rohkeus, jolla uskaltaa lähteä vankilan ovelta kohti tutkimaan maisemia ja elämään sitä elämää, johon on oikeasti tarkoitettu. Siinä haluaisin voimistua.

”Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa.” Gal 5:13

”Sillä Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen.” 2. Tim. 1:7

Kuva vuodelta 2009. Kana ensi kertaa häkin ulkopuolella..

Vapausajelu

Tämä kesä on ollut ihana ja on ihana. Onkohan minun ollut koskaan näin hyvä olo kuin tänä kesänä. Kesä tuntuu niin kesältä. Olen nauttinut kaikesta kauniista ja vihreästä. Ja kun heti toukokuusta alkaen on ollut niin lämmin. Ei ole ollut sellaista oloa, että vain odottaa ja odottaa koska se kesä tulisi ja sitten huomaa että onkin jo syksy ja siinä se sateessa ja koleudessa vierähti ja taas pitäisi jaksaa pimeässä ja kylmässä seuraavaan kesään.  Nytkin on vasta heinäkuun alku eli vielä on paljon kesää jäljellä. 

Mutta ihanaa että voin näin nauttia. Että voin antaa itselleni luvan siihen. Tänään ajelin itsekseni ihan kesän ilosta tässä lähikuntien alueella. Tuntui niin suurelta vapaudelta se. Minulla on ollut niin pitkään kahleena semmoinenkin ajatus, että saa ajaa autoa vain silloin kun se on hyödyllistä, ei koskaan turhaan tai vain omaksi iloksi. Nytkin ajaessani muistelin tilannetta neljän vuoden takaa, heinäkuussa 2009. Minun oli kauhean paha olo, koko kesä oli hyvin kauhea, kun oli niin vaikea ja masentunut olotila usein (blogikirjoitukset voivat antaa toista kuvaa, mutta verrattuna ainakin tähän tilanteeseen koko on se ollut niin erilaista, en silloin itsestäni ja olotiloistani niin kirjoittanutkaan). Koko ajan oli vain olo että haluaisin lomalle ja lepoa, mutta jotenkin en ollenkaan pystynyt antamaan itselleni siihen mahdollisuutta. Se oli viimeinen kesä, jonka asuin maatilalla ja oli tosi vaikeaa, kun siellä on niin ollut sellainen ilmapiiri, ettei saisi lähteä pois jos ei ole todella painavaa syytä. Olin siellä ja olin ahdistunut.

Siinä kesän 2009 ahdistuksessani soitin eräälle tutulleni, jos jotakin apua olisin saanut hänen kauttaan. Kävi ilmi, että tämä tuttuni oli silloin kaverinsa kanssa ajelemassa toisella puolella Suomea, kesäajelulla. Sitten vasta kauhea olo tulikin. Muistan kuinka tuskaisen kauheasti olisin vain halunnut sitä samaa. Voida lähteä ja olla jonkun hyvän ystävän kanssa ajelulla, katsella kaunista Suomea, olla vapaana. Olin niin masentunut ja kateellinen. Toisten vapaus teki omasta vankilasta kahta kauheamman. Mutta kyllä he sitten rukoilivatkin puolestani. Muistan hyvin mitä siinä rukoiltiin – minulle sydänystävää. Ja toinen näistä näki rukouksessa näyn kukkasista. Sen tulkittiin tarkoittavan iloa. Kukkasia voisin jo sanoa näkyvänkin elämässäni, on tullut iloa. Tämäkin päivä oli ihan kukkaispäivä. Samoin eilinen siellä Kuninkaan Lähteellä –tapahtumassa. Sydänystävä vieläkin odottaa, kai sitä vähän nopeammin tuolloin 4 vuotta sitten luuli rukousvastauksen tulevan siihenkin rukoukseen, mutta tulee sitten kuin tulee. Olenhan kuitenkin uusia ystäviä ja syventyneitä ystävyyssuhteita tässä neljän vuoden aikana saanut. 

Vapautta olen saanut lisää. Irrottautumista niistäkin ajatusmalleista, ettei ikinä saisi mennä mihinkään muuhun kuin työmatkalle tai jonkun muun velvollisuuden takia. On ihanaa kun Jeesus vapauttaa. Tänään ajellessani mietin paljon juuri vapautta. Että Jeesus antaa vapauden. Vapauden syyllisyydestä, vapauden siitä, että tarvitsisi itse olla jotenkin hyvä, vapauden vääristä ajatusmalleista, vapauden valheista ja valehtelemista, vapauden tekopyhyydestä. Hän todella on vapauttaja. Anteeksiantamus ja armo mitkä Jeesus antaa ovat valtavan vapauttavia asioita. Ja vapaus antaa ilon.

Voin olla murheellinen vaikeista asioista ja vankiloista mitä minulla on ollut, mutta voin valita myös ilon. Sen, että Jeesus on vapauttanut niistä vankiloista ja vapauttaa minua edelleen niistäkin missä vielä olen. Usein olen kysellyt ja voivotellut miksi Herra on sallinut sitä ja tätä kamalaa minulle, mutta tänään voin valita myös kiitollisuuden siitä, että Hän on vapauttanut minua kaikesta siitä missä olen ollut sidottuna. Eniten sidottuna omaan syntisyyteeni. Siitä kaikki johtuu. Mutta siitä Jeesus voi vapauttaa ja vapauttaa. Jeesus ei kaiketi varsinaisesti voi vapauttaa minua toisten ihmisten synneistä. Mutta minun omista synneistäni hän voi vapauttaa. Niin kauan kuin syytän muita tilanteista olen vankilassa, koska en näe, että oikea vankila onkin omat asenteeni, oma toimintani, omat reaktioni eikä toisten. Omat syntini tunnistamalla ja tunnustamalla pääsen vapauteen. Ovi on auki.

Oli hienoa ajella vapaana tänään. Sydänystävän , Jeesuksen kanssa.

”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.” (Gal. 5:1)

Lähde

Tänä kesänä minulla ei ole mitään eläimiä. Viitenä edellisenä kesänä on ollut kanoja ja/tai lampaita, mutta nyt ei ole ensimmäistäkään kotkottajaa tai määkijää hoidossa. Tänä vuonna hoidokkina on siskontyttö, joten en sitten ole ottanut muita hoidettavia. Kyllähän siinä nyt helposti ohessa pari lammasta menisi, mutta en sitten vain ottanut. Yksi syy on se, että elokuussa tulen olemaan reilun pari viikkoa poissa, enkä halunnut, että muiden tarvitsee puolestani katsella lampaiden perään. Kanojakaan en voi pitää, kun en itse nyt asu tilalla ja nekin jäisivät niin helposti toisten vaivoiksi. Näin sitten hoitoviettini suuntautuu tänä vuonna vain tyttövauveliin. Ihan kiva niin, en kaipaa nyt muuta. Saa sitten nähdä mikä on tilanne ensi kesänä, jos lapsi jo itsekin tykkäisi lampaista, niin sitten se olisi taas jo ihan eri juttu.

Mitäpä sitten muuta? Usein on aivan hyvä ja kiitollinen olo. Joskus menee nuppi ajatuksista sekaisin. Joskus tulee epämääräisiä masennuksia, mutta sitten ne menevät poiskin. Että usein on aivan hyvä. Eniten tässä nyt ehkä mietin tätä velttouttani ja toimettomuuttani. Jotenkin suhtaudun siihen nyt kuitenkin eri tavalla kuin aiemmin. Useammin tulee niitä ajatuksia että oikeasti haluaisi tehdä jotakin. Mutta tekemiseen tarttuminen ei kyllä edelleenkään ole mitään hyvää. Lykkään ja lykkään juttuja. Sekavat nurkat häiritsevät, mutta en silti tartu niihin ja sitä rataa. Silti tuntuu, että paljon siitä vanhasta itsesyytöksestä on kuitenkin poissa. Ei kaikki, mutta kuitenkin paljon. Itsesyytös jarruttaa niin paljon asioihin tarttumista. Jos haukkuu vaan itseään saamattomaksi ja syyllistyy siitä, niin sitten jotenkin koko ajan pysyykin samassa tilassa, eikä mikään muutu.

Maatilalla kyllä edelleen meinaan syyllistyä, vaikka kovasti koitan olla syyllistymättä. Totuus on, että siellä 78-vuotiaat vanhempani vain tekevät pitkää päivää ja itse käyn siellä vähän kääntymässä ja nurmikkoa leikkaamassa (on toki jotain muutakin, mutta tältä se vain usein tuntuu). Tämä on tämä jatkuva outous meillä, mutta en vain ole osannut tehdä mitään asian hyväksi. Se tuntuu niin nololta ja hävettävältä, mutta en vain ole pystynyt toimimaan toisin. Ja sitten minä vain etsin jotakin epämääräistä paikkaani maailmassa, kun tekemistä kyllä löytyisi jos vain siihen tarttuisi. En ole koskaan käsittänyt tätä vaikeutta, se on ollut niin vaikeaa kuin vain muistaa voin.

Ei ole muuta vastausta kuin jättää itsensä vain Jumalan armollisiin käsiin ja niiden muokattavaksi. Oli aikanaan jotenkin iso juttu tajuta, että monissa asioissa Jumala muuttaakin minua eikä olosuhteita. Aiemmin olin ajatellut ja odottanut monesti että Jumala muuttaisi olosuhteita ja toisia ihmisiä. Sitten tajusin, että minähän se itse ole Jumalan työpöydällä. Ja sitten kun tietää kuinka hidasta oman ajattelun muuttuminen, voi taas olla jossain asioissa armollisempi toisia ihmisiä kohtaan. Nykyään rukoilee ja odottaa muutosta enemmän itsessään ja omassa ajattelussaan kuin toisten. Ja siihen Raamattukin kehottaa: ”Kärsikää toinen toistanne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos jollakulla on moitetta toista vastaan.” (Kol 3:13) ”Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan harras, sillä "rakkaus peittää syntien paljouden"" (1. Piet. 4:8)

Siihen se sitten menee, nimittäin rakkauden tavoitteluun, koska ilman sitä ei ole mitään. ”Tavoitelkaa rakkautta” (1. Kor. 14:1). Ja rakkaus on Jeesuksessa. ”Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa.” (1. Joh. 4:9) ”Tämä on minun käskyni, että te rakastatte toisianne, niinkuin minä olen teitä rakastanut.” (Joh. 15:12) 

Tie tuntuu vievän väistämättä Rakkauteen. Siihen mikä on minulle ollut aina niin jotenkin kauhean vaikea asia ja alue. Olen kiemurrellut kuin mato koukussa kun puhutaan rakkaudesta. Jotenkin olen ymmärtänyt sen väärin ja koittanut pärjätä elämässä ilman rakkautta. Samalla olen hukannut itseni ja yhteyden itseeni ja muihin. Jumala vaan näyttää vääjäämättä vievän lampaansa takaisin lähteelle. Rakkauden lähteelle. Sille rakkauden lähteelle joka Hän itse on. Ja kun katsoo siihen rakkauden lähteeseen ja näkee itsensä sieltä, näkeekin itsensä hyväksyttynä. Ei vääristävästä peilistä, vaan rakkauden peilistä. 

Tämänkertainen kirjoitus päättyi nyt näköjään lähteelle. Hauskaa siinäkin mielessä, että ensi viikonloppuna menen hengelliseen tapahtumaan, jonka nimi on ”Kuninkaan lähteellä”. Toivottavasti sielläkin saa olla Jumalan rakkauden lähteellä.