Vuodenvaihdeviesti

Pitkästä aikaa näkyy vähän aurinkoa – mukava piristys tapaninpäivään. Ja sitten tuota lunta on tänä loppuvuonna riittänyt ihan ihmeellisesti. Poikkeuksellisen aikaisin ja kunnolla alkoi talvi tänä vuonna. Hiihtämässä olen käynyt toistaiseksi neljä kertaa. Yskin kyllä edelleen, sitä on jatkunut jo 6 viikkoa, mutta olen silti ulkoillut kuitenkin suht normaalisti viime aikoina.

Tämä joulu meni vähän erilailla kuin olisi odottanut. Jouluaattona oli tarkoitus olla siskoni perheessä, mutta heidän toinen lapsi oli aattona kuumeessa enkä sitten halunnut mennä sinne. Päivästä tuli silti ihan hyvä. Minä ja siskoni anoppi oltiin sitten videopuhelulla mukana siskoni perheen seurana. Syötiin yhdessä ja availtiin lahjoja yhdessä, jokainen omalta sohvaltaan. Yhtään ei ollut olo, että olisin viettänyt aaton yksin, vaan ihan hyvin siinä pääsi olemaan mukana. Joulupäivänä siskon perheessä sairastajien lukumäärä kasvoi, yksi päätyi sairaalaankin ja influenssa A se sitten oli, joka siellä nostaa kaikilla sairastuneilla kovan kuumeen. Tänään olen kuskaillut heille lääkkeitä apteekista ja sairaalaan jotain varusteita. Toivottavasti potilas paranee pian ja pääsee hyvissä voimissa kotiin. Tänäänkin oli jo kotiutuksesta puhuttu, mutta voi mennä huomiseen. Erilainen joulu siellä eristyshuoneessa..

Vuoden viimeisinä päivinä on ollut tapana miettiä vuotta kokonaisuutena taaksepäin ja ajatella mitä asioita tai tuntemuksia jäi päällimmäisenä mieleen. Isoja asioita ei nyt ole kuin yksi ja se on isäni kuolema. Edelleen nousee hieman järkyttyneet tunnelmat, kun sitä ajattelen. Se oli sitten kuitenkin niin yllättävää ja odottamatonta. Että kaikki on hyvin ja sitten yhtäkkiä pitääkin olla hyvästelemässä vainajaa ja arkkukaupoilla.

Muutenhan vuosi on mennyt sitten ihan hyvin. Jyvät saatiin peltoon ja sieltä pois, vaikka isä ei ollutkaan ohjeistamassa. Raamattupiirejä ja muita hengellisiä tapahtumia on ollut aivan riittämiin (kuten Zoomissa joka päivä). Ulkomailla ei tullut tänäkään vuonna käytyä, mutta sentään Suomessa melkein 700 kilometrin päässä, että tuli edes yksi reissu, missä sai nähdä oikeasti uusia maisemia.

Kaiken tämän jälkeen kaipaan nyt kuitenkin kovasti jotakin levähdyksen hetkeä ja rutiineistä vapaata aikaa. Hiljaisuutta, omien ajatusten kuuntelemista ja toivottavasti myös Jumalan Hengen kuuntelemista. Tämä kaipaus oli erityisen suurena viime viikolla ja huokailin Herran puoleen ihan tosissani, että olisiko Jumalalla joku paikka, minne voisin vetäytyä viikoksi olemaan yksin. Rukoilin tätä aamupäivällä todellisella kaipauksella ja sitten kävikin ihan ihmeellisesti. Ehkä reilun tunnin kuluttua rukouksesta tuttavani tuli yllättäen tuomaan joulutervehdystä ja tuli sitten puheeksi, että olin tällaista irtiottoviikkoa rukoillut. Tämän keskustelun seurauksena tämä tuttava olikin sitten jo kertomassa heidän lomamökistään ja buukkaamassa minua sinne. Sitten hän jo lähti ja olin aivan häkeltynyt, että mitä juuri tapahtui. Kyselin Jumalalta lomapaikkaa ja sitten yhtäkkiä sellainen oli jo valmiina. Nyt kovasti toivon etten sairastuisi ja että tämä erilainen aika tammikuussa voisi oikeasti toteutua. Kaipaan sitä hyvin paljon. Ainoa mikä vähän hirvittää on ajomatka, 465 km yhteensuuntaan yksinajelua talvisäässä. Mutta kyllä Herra antaa sitten voimat siihenkin, jos matka muuten toteutuu.

Näinpä nyt sitten en osaa oikein muuta odottaa kuin tuota erilaista viikkoa vähän kauempana kotoa. Jos sitten sen jälkeen jaksaisi ajatella muutenkin tulevaa vuotta 2024.

”Minun sieluni ikävoi ja nääntyy kaipauksesta Herran esipihoihin.. ” (Ps. 84:3a)

Siunausta vuoteen 2024!

Matkahaaveista sairaaksi

Tervehdys täältä kuumien juomien ja kurkkukaramellien keskeltä. Viime viikonloppuna olin yhden yön reissulla 200 km päässä ja sen jälkeen olenkin sitten lähinnä yskinyt. Kaipasin marraskuussa lomaa ja katkaisua arkeen ja se tuli nyt sitten tämmöisen taudin muodossa. Matkakumppanini sai reissulta koronan eli on ihan mahdollista, että minäkin sain. Taudinkuva on jossain määrin samanlainen kuin viime huhtikuussa, paitsi että nyt ei ole ollut kuumetta eikä päänsärkyä – yskää vain. Koronatesteissä en ole kuitenkaan onnistunut saamaa virusta haaviin, vaikka olen tehnyt niitä monta ja eri päivinä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei tämä silti korona voisi taas olla. Erityisesti yöt ovat olleet ikäviä, kun yskiminen on haitannut niin paljon. Päivisin on ihan ookoo olotila.

Ehkä tarvitsin tämän taudin rauhoittumiseen ja tilanteiden nollautumiseen.  Syksyn teema on ollut ehdottomasti Israel: kaikki tapahtumat siellä, antisemitismi maailmalla ja sitten pohdinnat ja rukoukset oman matkamme suhteen. Matkamme piti olla 20.-27.11. ja vielä kaksi viikkoa sitten oli sellainen ajatus, että jollain pienemmällä porukalla sinne lähdetään. Alkuperäinen ryhmä oli 16 henkeä, mutta sitten Israelin tapahtumien seurauksena alkoi tulla peruutuksia (ja toki myös Finnairin lennot peruttiin ja matkankuvaan tuli muutoksia.) Mutta silti koko ajan oli semmoinen pienempi porukka, joka suunnitteli vielä lähtöä: katseltiin lentoyhtiöitä, jotka ovat koko syksyn lentäneet Israeliin ja vakavasti oltiin menossa, vaikka toki yhtä paljon myös rukoilemassa Jumalan johdatusta. Kunnes sitten pienenkin porukan matkasuunnitelma pysähtyi. Olin elänyt koko syksyn aika vahvasti koko prosessia, toisaalta suuressa matkaodotuksessa ja toiseelta pienessä jännityksessä nykytilanteen tähden. Kun minusta riippumaton päätös tuli tietoon, eli ettei voidakaan lähteä, olin samalla vähäsen helpottunut ja suuresti pettynyt. Pettymyskin vei voimia ja nyt jotenkin tuntuu, että tämä sairastaminen tasaa tilanteita ja jotenkin rauhoittaa mieltä.

Olin odottanut matkaa aika innokkaasti sieltä toukokuusta, jolloin siitä sovittiin. Tuntui ihanalta ajatukselta, että isän kuoleman jälkeen voisi olla oikeasti jotakin matkaa odotettavissa. Ja että pitkästä aikaa pääsisi Israeliin, kaiken korona-ajan ja vanhempien kuolemien jälkeen, kun niin pitkään aikaan ei ole ollut mitään matkaa ulkomaille. Ajattelin, että kun Jumala on matkan avannut, niin ei se sitten haittaisi, että Gazassa olisi sota – eihän Gazaan oltaisi menossa. Kaikki Israelissa pysyvämmin asuvat suomalaiset tuttuni olivat kovasti rohkaisemassa tulemaan ja sanoivat, kuinka hienoa olisi, että juuri tällaisena aikana sinne tulisi rukoilijoita ja rohkaisijoita. Mutta tietysti sitten samalla on myös rukoiltu Jumalan johdatusta ja nyt tuli sitten tämä epämääräinen odotusaika tähän väliin. Tässä kohtaa ajattelemme, että matkaa siirretään, vaikka ei nyt yhtään osaakaan sanoa, että mihin ajankohtaan siirretään. Finnair on luvannut aloittaa lennot vasta huhtikuussa ja vaikuttaa siltä, että hyvin moni matkanjärjestäjä on siirtänyt matkansa sinne lentojen takia. Me emme ole päättäneet vielä mitään ja joustomahdollisuuksia ryhmällämme enemmän. Nähtäväksi jää.

Mutta joo, tällä hetkellä suurin haave taitaa olla se, että yskä parantuisi ja tapahtuisi ihme eikä se jäisi päälle pariksi kuukaudeksi, mikä on minulle niin tyypillistä. Ja vielä suurempi haave olisi että saisi yöllä nukuttua, vaikka päivällä yskittäisikin. Haaveet ovat muuttuneet lentomatkoista nukkumishaaveiksi. Lisäksi joulukuussa on suunnittella pari Israel-aiheista tapahtumaa, joihin toivon voivani osallistua. Ja muita haaveita ei nyt juuri olekaan.

”Herra, monet ovat sinun armotekosi, virvoita minua oikeutesi mukaan.” (Ps. 119:156)

Sodan keskellä

”Katso, hän, joka Israelia varjelee, ei torku eikä nuku.” (Ps. 121:4)

Tästä tulikin myrskyinen viikonloppu. Ulkona tuulee ja lehdet lentävät. Sielua on kuitenkin koskettanut Israelissa eilen alkanut myrsky: Hamasin ohjussade, maahan tunkeutuminen, panttivangit ja kaikki ne uutiset, mitä on eilisaamusta lähtien nähnyt. Pahin tilanne Israelissa 50 vuoteen eli pahin tilanne koko elinaikani. Enemmän Israelin uutisia olen seurannut viimeisen 15 vuoden aikana, joina olen Israelissa käynyt eli selkeästi pahin tilanne minun henkilökohtaisessa muistissani. Ja tietysti asiaan tuo vielä oman mausteensa se, että oma matka on suunnitteilla marraskuussa ja mietityttää tietysti myös, että mikä sitten silloin on tilanne. Yleensähän nämä pahimmat vaiheet ovat menneet suhteellisen nopeasti ohi, mutta silti on mahdoton tietää millaista marraskuussa on ja mitä jälkiä arkeen nämä taistelut jättävät.

Toisaalta on mielenkiintoista, että jo ennen tämän viikonlopun tapahtumia eräs esirukoilija koki, että matkasta käydään taistelua ja kehotti meitä rukoilemaan matkan toteutumisen puolesta. Asiaa on sitten rukoiltu jo ennen tätä, mutta nyt tietysti rukous konkretisoituu vielä eri tavalla. Nyt sitten saa taas oikein rukoilla Jumalan suunnitelmien toteutumista sekä rauhaa ja lohdutusta kaikille mahdollisille osapuolille Israelissa.

Ennen tätä viikonloppua eniten oli ehkä mielessä remonttisuunnittelut. Ensimmäinen konkreettinen askel olisi ensi keskiviikkona, kun tänne on tilattu viemärien kuntokartoitus. Että siitä sitten kenties pienin askelin eteenpäin. Koko projektista tulee iso, niin iso, etten osaa edes kunnolla ajatella. Vaikka että miten saa kaikki remontoitavat huoneet edes tyhjennettyä? Siinä on valtava työ. Ja tosiaan kaikki suunnittelu ja päätökset kaikkien materiaalien osalta ja ties mitä. En edes halua yrittää suunnitella kaikkea kerralla, koska se on aivan liian suuri kokonaisuus. Mutta uskon että Herra johdattaa, askel kerrallaan. Ja on hienoa että tässä on ystäviä ja sisko mukana, ettei ole mitenkään yksin minun juttuni.

Nyt kuitenkin Israelin uutiset laittoivat ainakin hetkellisesti ajatukset vähän uuteen järjestykseen ja jotenkin hyvä näin. Että saa rukoilla oikeasti isojen asioiden puolesta eikä vain omia käytännön asioita. Sitä niin helposti lähtee eläytymään Israelin tilanteisiin, kun paikat ovat tuttuja, tuttuja ihmisiä asuu siellä ja paljon informaatiota jatkuvasti tulee eri lähteistä. Viimeisimpiä uutisia oli että tuttu messiaaninen juutalainen, ehkä vähän alle 40-vuotias mies on tänään kutsuttu armeijaan. Tämä sama mies, joka kutsuttiin armeijaan 2012 tilanteessa, jolloin olin itse paikalla näkemässä kun hänen piti lähteä evankelioimisjärjestön toimista silloisen liikekannallepanon takia. Gazan maaoperaatio silloin kuitenkin peruuntui ja aika pian hän pääsi takaisin arkeen. Herra häntä ja kaikkia muitakin varjelkoon ja suojelkoon jälleen kerran.  Tämä mieskin olisi tarkoitus marraskuussa tavata.

On se ihmeellistä, että ihanimmasta maasta on näin kova taistelu. Siellä missä sielu eniten lepää, missä eniten kokee erityistä Jumalan läsnäoloa, mihin on suurin ikävä, niin siitä maasta on sitten myös näin suuri taistelu ja joutuu käymään läpi myös tällaisia sotaan ja terroriin liittyviä asioita ja tunteita. Kaikessa on lopulta kyse Jumalan suunnitelmien toteutumisesta ja nehän toteutuvat kaikki niin kuin on kirjoitettu.

”Israel on Herralle pyhitetty, hänen satonsa esikoinen. Kaikki, jotka sitä syövät, tulevat syyllisiksi, onnettomuus kohtaa heitä, sanoo Herra. ” (Jer. 2:3)

Syyskysymyksiä

Ruskan värit alkavat tulla näkyviin pihan vanhoissa vaahteroissa. Kohta haravoitavaa riittää, mutta ei ihan vielä. Pidän kyllä syksystä, varsinkin tällaisesta aurinkoisesta ja lämpimästä, millainen nyt syyskuu on ollut. Sateisen elokuun jälkeen Herra antoi ihmeellisen hienon syyskuun ja ainakin meillä puinnit saatiin lopulta loppuun ihan hyvin 15.9. Olihan siinä semmoista, että kaikki pellot eivät aivan kunnolla kantaneet ja puintijärjestys piti valita sen mukaan, miten pellot kantoivat. Mutta kyllä ne kaikki sitten lopulta kantoivat riittävästi, että sato pois saatiin. Kaurojen laatu on sitten kysymysmerkki, kun lehdistä on saanut lukea, että kaikki kaurat eivät ole kelvanneet edes rehuksi liian korkeiden hometoksiinien takia. Vaikea sanoa sitten onko meidän kauroissa liian korkeat pitoisuudet, mutta toivottavasti ei, kun ei meillä nyt erityistä lako-ongelmaakaan ollut. Mitä nyt vaan sateessa joutuivat pitkään odottamaan.

Onhan se hienoa elää taas puintien jälkeistä elämää, eikä tarvitse enää miettiä niin paljon että sataako vai paistaako. Ja sitten toisaalta tässä kohtaa tulee se vaihe, että mitäs sitten seuraavaksi. Tosin kyllä tuntuu että tänä vuonna se vaihe on paljon lievempi kuin muina vuosina. Ainakaan toistaiseksi ei ole tullut sellaista oloa, että haluaisin vielä vaihtaa kerrostaloasuntoon. Käytännössä siitä seuraisi eniten lähinnä jokapäiväistä ajelua näiden kohteiden välillä. Mutta kyllä minulla on sitten myös ajoittain pieni ahdistus tätä paikkaa kohtaan. Se, että täällä ei koe olevansa niin vapaa ja ehkä rentoutuminenkin on vaikeampaa. On vaikea selittää sitä muille, kun en sitä oikein itsekään täysin ymmärrä. Kai siihen liittyy toisaalta oma historia täällä ja vanhat tunteet ja toisaalta se, että kun työpaikka ja koti yhdistyy, niin onhan se eri asia kuin että ne ovat kaksi eri paikkaa. Ja sitten taas kuitenkin tykkään asua maalla ja maantasalla. Sitten taas maatilalla on kaaos ja loputtomat järjestelymahdollisuudet silmien edessä, mutta voimaton olo tarttua niihin. Kerrostalossa on  enemmän järjestyksen tuntua kun kaappeja on paljon vähemmän ja niissäkin vain omia tavaroista eikä menneiden sukupolvien keräilykohteita ollenkaan. Paikoissa on siis puolensa ja puolensa, mutta pysyn nyt maatilalla niin kauan kun tulee joku syy vaihtaa maisemaa.

Jumalasuhteesta olen ollut vähän huolissani, kun elämä ja ajatukset tuppaavat nykyään pyörimään niin kovasti näissä maallisissa asioissa. Kuten tuo yllä olevakin kertoo. Rukoilen, että Herra pitäisi hereillä Pyhän Henkensä kautta ja että kaikissa näissä maallisissakin asioissa saisi kulkea Herran kanssa eikä niin että ne murehduttaisivat ja tulisivat jotenkin Herrasta erillisiksi asioiksi, jotka pitää jotenkin omassa voimassa hoitaa. Näinhän kovin helposti voi käydä, kun alkaa vain järkeilemään ja miettimään jotakin remonttejakin. Ehkä se Jumalasuhdeasia liittyy vähän tähän maatilalla asumiseen muutenkin. Kerrostaloasunto jo itsessään tuntui aikanaan niin valtavalta Jumalan johdatukselta ja siellä on paljon rukoillut ja Herran läsnäoloa etsinyt. Tähän paikkaan ei valitettavasti liity ihan samanlaista ihmeentuntua, kun on tänne syntynyt ja jotenkin paikan enemmän itsestäänselvyytenä ottanut. Toki se ei sitä ole, mutta en vain voi sille mitään että täällä on enemmän sellaisia vanhoja uria ja polkuja joiden mukaan ajatus ja toiminta helposti kulkee, kun on niin tottunut kaikkeen. Remonttiinkin liittyy kysymys, että mitä haluaa säilyttää ja mistä vanhasta on valmis luopumaan? Toisaalta kaipaan uutta, mutta toisaalta pelkään, että muutos viekin huonompaan suuntaan. Että ulkonaisesti tulee parempi, mutta sitten jos säilytystilaa meneekin pois tai tulee joku muu huononnus.

Tämmöistä täällä. Avoimia kysymyksiä. Ja sitten on onneksi myös Israelin matka tulossa, mikä on hienoa että on muutakin ajateltavaa kuin aiemmin mainitut asiat. Paitsi että Israelin matkaankin liittyy avoimia kysymyksiä. Eli se, että olenko siellä vain sen ryhmämatkan ajan eli viikon, vai jäisinkö sitten vielä erään toisen henkilön kanssa toiseksi viikoksi vielä sen jälkeen. Tätäkin asiaa olen Herralle jättänyt, mutta vastaus on vielä avoin.

Lopettelen pohdintojani, kun lähden ehtoollistilaisuuteen. Siunausta syksyyn!

”Kaikki Herran polut ovat armo ja totuus niille, jotka pitävän hänen liittonsa ja lakinsa.” (Ps. 25:10)

Sadetta pitämässä

”Niin kuin lumi sopii kesään ja sade korjuuaikaan, yhtä vähän sopii tyhmälle kunnia.” (Sananl. 26:1)

Kunnon sadepäivä tänään näin keskellä korjuuaikaa. Ja aika monena muunakin päivänä on satanut enemmän tai vähemmän. Sääennusteita tulee katseltua aika usein ja sitten miettii jatkuvasti, että koskahan seuraavaksi pääsisi puimaan. Speltti saatiin puitua hyvin kaksi viikkoa sitten ja vaikka sakolukumäärityksiä ei ole vielä tehty, elättelen toivoa, että siinä laatu voisi olla ihan hyvä. Kauroja on puitu 2 hehtaaria eli niissä ollaan vasta aivan alussa. Tässä on jo useampana viikkona toivonut, että seuraavalla viikolla olisi parempi sää. Ainakin nyt näin maanantaina näyttää, että tämä viikko on kovin sateinen ja taas toivoo, että jos ensi viikolla olisi parempi. Nähtäväksi jää ja Herran haltuun.

Niin, mihis muuhun elokuun on sitten mennyt kuin sääennusteiden tarkkailuun?  Ainakin joitain lämpimiä päiviä on ollut ja pääsin vielä luonnonvesiin uimaan. Varsinkin kun lopulta ymmärsin, että järvissähän vesi pysyy selvästi lämpimämpänä kuin tuossa läheisessä pikkujoessa, niin sitten kävin vähän kauempana järviuinneilla muutaman kerran. Edellisessä kirjoituksessani odottamani myrsky ei onneksi tuonut muuta kuin kovaa tuulta. Pihapiirissä ja tontilla on paljon vanhoja puita ja niistä taas katkesi muutama, mutta ne olivat kuitenkin sivummalla, ettei siitä mitään merkittävää muutosta maisemaan seurannut.

Sitten on ollut siskoni apen hautajaiset ja isäni perunkirjoituskin tuli hoidettua. Siitä nyt sitten on paljon seuraamuksia, kun miettii että mitä pitää itsellä ja mitä tavalla tai toisella laittaa eteenpäin. Tällaiset asiat taas helposti jäävät roikkumaan, kun niillä tavaroilla periaatteessa on tilaa olla täällä. Ja sitten kuitenkin haluaisi myös edes jotakin myydä tai lahjoittaa, ettei vaan aivan kaikki vanha jäisi tänne olemaan niin kuin ennenkin. En vaan itse ole yhtään mikään myyjä-/kirpputori- jne kaupankäynnistä innostunut ihminen. Jos nyt edes autosta päästäisiin eroon, niin se olisi hyvä alku.

Mitään kummempia uusia aloituksia ei ole syksyyn suunniteltuna. Ilmoittauduin samaan kansalaisopiston jumppaan, missä olin keväälläkin. Eli sille, jonka vetäjä on 80-vuotias. Pianoon en ole koskenut sitten huhtikuun eli omaehtoinen soittaminen ei ole saanut tuulta siipien alle, vaikka kevätkausi olikin ihan mukava. Mutta en ole sitä syksyllä aloittamassa uudelleen.

Suurin uutuus olisi se, jos tässä talossa alkaisi remontti. Se on mielessä, mutta mitään kummempia konkreettisia askelia ei ole otettu. Paitsi että ehkä vähän aloitettu suunnittelua, mutta aika vähän sitäkin. Se tuntuu jotenkin niin isolta asialta. Että kuinka paljon täällä räjäyttäisi paikkoja ja tekisi muutoksia? Ja mitä kaikkea pitäisi huomioida? Kuka sen voisi tehdä? Tämmöisillä asioilla on tapana paisua ja sitten saattaa itsekin alkaa haluta vaikka mitä, ja sitten on ristiriidassa niiden halujensakin kanssa. Ja ketä varten sitten oikein loppupeleissä remontoi? Kyllähän minä voisin asua yksikseni pienessä kerrostaloasunnossakin. Tässä on niin paljon kysymyksiä että todellakin kaipaan Jumalan johdatusta kaikkeen tähän liittyvään. En edes tiedä missä puintien jälkeen asun. Jos alkaisi remontti, niin sitten olisi ainakin hyvä mennä takaisiin kerrostaloon pois remontin jaloista. Ja kyllä minua täällä mietityttää myös sisäilma, että onko täälläkin kuitenkin jotain kosteusvaurioita kylpyhuoneessa ja pitäisikö sellaistakin lähteä talveksi karkuun.

No, tänään en ainakaan lähde minnekään vaan pidän vain sadetta sisällä. Ja kai se syksykin siitä sitten päivä kerrallaan tulee. Sitten saa huomata missä asuu ja miten Herra johdattaa kaikkea. Taitaa silti jossain kohtaa taas tulla perinteinen syksyn tyhjyys ja ihmetys että mitäs nyt. Mutta se ei ole nyt ihan vielä, kun on vielä kauroja pellossa. Nyt vain odotellaan aurinkoisempaa jaksoa. Jos vaikka lukisi illan ratoksi lisää Sananlaskujen kirjaa.

”Köyhä mies, joka vaivaisia sortaa, on kuin sade, joka lyö lakoon eikä anna leipää.” (Sananl. 28:3)

Maalliset murheet

Kävin tänään katsomassa, joko speltinpuintia voisi huomenna aloitella, mutta ei se ollut vielä valmista. Mielenkiintoinen tämä muutamien tulevien päivien sääennuste, kun ensin pitäisi tulla päiväksi 30 asteen helle ja sitten seuraavana päivänä myrskytuulten tuiverrus. Saapa nähdä mitä se sitten käytännössä tarkoittaa.

Kuluneella viikolla oli useampia iltamenoja, joista joihinkin piti vähän valmistautuakin. Oli synttärit, jotka olivat käytännössä israelilaisen ylistysmusiikin tahdittamat pihaseurat, sitten oli raamattupiiri täällä maatilalla ja lisäksi vielä seurat yhdellä toisella maatilalla tunnin ajomatkan päässä. Tiistain raamattupiiri toimii ympäri vuoden ja tänäkin vuonna kutsuin raamattupiiriläiset yhdeksi kerraksi tänne maatilalle vähän erilaiseen ympäristöön kuin missä normaalisti kokoonnumme. Siinä oli tietysti siivouksia ja leipomisia ennakkovalmisteluina ja kaiketi sitten hyvä ilta täällä luomiskertomuksesta keskustellen. Ainakin selvästi monia kiinnosti tulla tänne, kun osallistujia oli enemmän kuin piirissä normaalisti. Jälkikäteen sain myös eräältä kävijältä runon, joka liittyi tähän maatilaan. Se oli oikein hieno, mutta olen kieltämättä myös hämmentynyt tämmöisistä runoilijoista.. (eikä siitä nyt siten enempää).

Siellä tunnin päässä oleville maatilaseuroilla minulla oli myös puheenvuoro. Enkä oikein muista enää koska olen viimeksi puhunut yleisön edessä. Jälkikäteen jäi ehkä sen takia kovasti jälkipuinti päälle: oliko se mitä sanoin mitenkään rakentavaa, oliko se aika sekavaa, mikä oikein oli pointti ja toiko se mitenkään Herralle kunniaa jne. Varsinkin kun yksi kuulijoista tuli vielä sanomaan, että saisi olla vaan enemmän iloa Herrassa. Niin varmaan saisi, mutta mitä jos ei nyt ole… Onneksi seurojen kokonaisuus oli ainakin hyvä kun lasketaan kaikki puheenvuorot yhteen. Ja kyllä se oma mielikin siitä sitten rauhoittui, kun tuli taas muuta ajateltavaa. Seurojen lopputulemana myös 4 henkilöä ilmoittautui Israelin matkalle ja sitten matkaryhmä tulikin täyteen. Se tapahtui nyt aika nopeasti, tuntuu, ettei kunnolla päästy vielä edes mainostamaankaan, niin oli jo 16/16 matkalaista nimilistassa.

Mieli ei ole ollenkaan paras mahdollinen nykyään. Olen ahdistunut siitä että ihmissuhteistani ei vaan tule mitään. Siis toisin sanoen seurustelu, puoliso- ja elämänkumppani-ihmissuhdeasiat ovat minulle vain niin kamalan vaikeita eikä mistään tule mitään. Ja kuitenkin pyöritän näitä asioita mielessäni ihan todella paljon ja sitten olen niin väsynyt siihen kaikkeen ajatteluun. Tuntuu, että aina on vain jotain ihmeellistä kaaosta omassa mielessä näissä asioissa eikä mitään sellaista missä todella saisi kokea Jumalan johdatusta, iloa ja rauhaa ja asioiden loksahtelemista kohdalleen. Välillä tuntuu että tulen hulluksi tai että haluaisin vain paeta jonnekin. Ja sitten ihmettelee, miten toisia Jumala johdattaa niin ihmeellisellä tavalla että muodostuu niin toisilleen luodun oloisia pareja. Kun itse on joko yksin, haaveilee jostakin mistä ei tule mitään konkreettista tai sitten jotenkin takkuaa jonkun kanssa ilman mitään rauhaa.

Ehkä tämä maatilalla-asuminenkin vaikuttaa jotakin ajatuksiini. Tämä on nyt ensimmäinen kesä kun asun täällä yksin. Tavallaan kaikki on mennyt ihan hyvin. Kuitenkaan en tiedä olenko aivan kotiutunutkaan. Täällä on niin paljon muistoja, että on vaikeaa, ellei mahdotonta aloittaa jotenkin puhtaalta pöydältä. Erilaiset velvollisuudet ja muistot asuvat eri huoneissa. Mikään erityinen siivousvimma ei ole mennyt päälle ja tavaroita pursuaa joka paikassa kuten ennenkin. Isääkin on jollain lailla ikävä ja leikilläni mietin pitäisikö ottaa joku hoitovanhus tänne asumaan. Kuitenkin haluaisi mennä jotenkin eteenpäin, mutta sitten tuntuu että ainoa mitä osaa ja mihin pystyy, on vain se vanha ja sama mitä on ollut ennenkin. Kaipaisi jotakin uutta, mutta ei ole yhtään mitään näkyä, ei ajatusta eikä varmaan rohkeuttakaan ottaa askeleita, vaikka joku ajatus olisikin. Mutta kun ei ole sitä ajatustakaan.

Niin sitten on vain se odotus, että Jumala voi. Ja että Hänelle tyhjyys ei edelleenkään ole ongelma vaan mahdollisuus luoda uutta.

”Jumalani, sieluni on minussa masentunut, sen tähden minä muistan sinua Jordanin maalla, Hermonin kukkuloilla ja Misarinvuorella. (Ps. 42:7)

Iloisesti kanaton

No niin, täällä taas ollaan, vain reilun kahden viikon kuluttua edellisestä kirjoituksesta. Viimeksi kun kirjoitin, tuli oikein sellainen olo, että kyllä onkin niin hienoa kirjoittaa. En voi sille mitään, että tässä pääsen melkein parhaiten kuulemaan sisintäni ja antamaan sen kertoa tarinoitaan. Suullisesti ja muiden ihmisten seurassa yhteys sisimpääni on niin paljon pätkivämpi. Toisten seuraamiseen ja kuuntelemiseen menee niin paljon energia, että yhteys omiin tunteisiin sakkaa enemmän tai vähemmän. Yleensä isossa ja vieraassa seurassa yhteys katkeaa oikein pahasti ja parhaimmillaan jonkun tutun kanssa kahdestaan ollessa yhteys omiin tunteisiin on hyvinkin olemassa, mutta sekään ei ole mitenkään itsestään selvää, vaan riippuu hyvin paljon tilanteesta ja kuinka turvalliseksi sen kokee. Kirjoittaessa ei ole silmäpareja tuijottamassa eikä toisten tunnemaailmoja tai tarpeita aistittavissa, niin yhteys omiin tunteisiin ja ajatuksiin pysyy yllä. En erityisemmin haluaisi että tilanne olisi tällainen ja paljonhan tämä tuo yksinäisyyden kokemusta elämään, mutta toisaalta olen kiitollinen että Jumala antaa kuitenkin ymmärrystä ja kykyä myös hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Ja opettaa elämään ja toivottavasti edelleen avautumaan myös ihmisten edessä sopivalla tavalla ja tahdilla. Ja jos ei sitten aina ollenkaan osaa puhuen tuoda persoonaansa esiin, niin että käyttää sitten näitä muita välineitä eikä vain ”hautaudu sisäänsä”.

Edellisen kirjoituksen otsikko oli ”kanatonta kesää" ja siitä kanattomuudesta tulikin sitten oikein iso kiitosaihe, kun heinäkuun loppupuolella on perustettu Länsi- ja Etelä-Suomea laajasti kattava lintuinfluenssan tartuntavyöhyke, jossa siipikarjaa ei saa pitää vapaasti ulkona. Jos minulle olisi tullut kesäkanoja, olisin nyt jonkunlaisessa pulassa, kun kanoja ei saisikaan enää pitää vapaasti ulkona. Niille olisi pitänyt rakentaa uudesta tiiviistä verkosta uusi ulkoiluhäkki ja silti olisi surkeaa, kun eivät pääsisi vapaammin kulkemaan. Niin olen ollut tosi kiitollinen siitä, etten saanut kesäkanoja niin kuin olin kuvitellut, vaikka silloin olinkin vähän pettynyt. Paljon parempi näin. Ihana saada kokea tällaistakin Jumalan huolenpitoa, ja taas muistutusta siitä kuinka hyvä on, ettei väkisin väännä jotain asioita.

Siskoni appi kuoli reilu viikko sitten eli taas on lähipiirissä hautajaisvalmistelut käsillä. Siskoni lapset menettivät molemmat isoisänsä (87 v ja 88 v) kolme kuukauden välein eli siinä mielessä ollut hyvin erilainen vuosi. Hautausmaakävelyistä on tullut yhdenlainen satunnainen harrastus ja on tietysti tosi erilaista käydä siellä nykyään kun kivessä lukee omien vanhempien nimet. Ei nyt tule heti montaakaan omanikäistäni (46 v) mieleen, jolta olisi molemman vanhemmat kuolleet eli tämäkin on vähän semmoinen juttu, missä omanikäistensä seurassa on vähän erilainen. Onneksi on sisko, ettei ole aivan yksin tämän kokemuksen kanssa. Mutta tosiaan on sitten taas niitä omanikäisiä kavereita joiden ei ole tähän päivään mennessä tarvinnut vielä yhtään miettiä ikääntyvien vanhempiensa asioita ja itsellä se taas oli niin monia vuosia jatkuvaa arkipäivää. Enkä tarkoita että olisin nyt jotenkin pahoillani asiasta, kunhan vain pohtii että elämäntilanteet voivat olla niin monella lailla erilaiset.

Tänään on sateinen lauantai ja ensi viikon sääennuste näyttää myös hyvin sateiselta. Syysspeltti kaipaisi jo kovasti aurinkoista säätä puintikuntoon päästäkseen, mutta katsotaan miten käy. Koitan ajatella, että pellot ovat Jumalan peltoja ja Hän on vastuussa säistään ja viljoistaan. Jokivesi on viilentynyt niin paljon, ettei tämmöinen vilukissa siellä pysty uimaan ja niin olenkin käynyt muutamia kertoja maauimalassa, että edes jossain pääsee uimaan. Tietysti olisi ihana vielä päästä johonkin luonnonveteenkin tänä kesänä.

Ja sitten vielä yksi juttu. Ostin lentolipun marraskuulle Israeliin, kun ollaan järjestämässä sinne ryhmämatkaa. Niin, että oikeasti vieläkö Israeliin? En pysty sitä kunnolla ajattelemaankaan, kun marraskuuhun on vielä niin paljon aikaa. Ensin ei meinannut uskoa sitä korona-aikaa ja sitten se kotiinjässähtäneisyys meni kuitenkin niin syvälle, ettei meinaa uskoa, että nytkö sitten muka on vielä lähdössä jonnekin? En varmaan saisi edes aikaiseksi itse lähteä, mutta kun on ryhmämatka ja minut on laitettu vielä hoitamaan käytännön asioita, niin kai sinne sitten itsekin ilmoittautuu? J

”Kääntymällä ja pysymällä levollisina te pelastutte, hiljainen luottamus on teidän voimanne.” (Jes. 30:15)

Siunattua kesänjatkoa!

Kanatonta kesää

Kesä alkaa olla puolessa välissä. Kesäkuun alkupuoli oli kuiva ja kuuma, sittemmin on sadellutkin välillä ihan rankasti. Alkukesän kuivuus oli tietysti viljoille huono juttu, mutta jossain muualla päin Suomea on ollut vielä kuivempaa kuin täällä.

Niin, miten tämä kesän ensimmäinen puolisko on sitten sujunut? Ja vielä ensimmäistä kertaa maatilalla yksin asuen? No, kiitos kysymästä vaan. Ihan hyvin kai sitten. Ohjelmaa on ollut varmaankin ihan sopivasti, niin en ole sitten kerinnyt vajoamaan liian syviin mietteisiin. Kesäkuun alkupuolella minua ja siskoani tultiin haastattelemaan yhteen hengelliseen lehteen aiheena kristityt naisviljelijät. Se oli ihan mukava päivä, kun saimme pitää vieraana semmoistakin toimittajaa, jonka tunsin entuudestaan tv-kasvona. Keskustelut olivat moninaisia, kun kahdestaan kysymyksiin vastailtiin enkä tiedä tuoko lopputulos nyt esille sitä, mitä olisin ehkä halunnut sanoa. Kuitenkin se tuo sitten sen minkä tuo ja oli vain jotenkin hauskaakin että kaksi toimittajaa ja kuvaaja ajoivat kolme tuntia suuntaansa vain päästäkseen tapaamaan meitä tänne tilalle. Haastattelupyynnön tultua tietysti ajattelin, että varmaan nyt olisi vaikka kuinka paljon parempi haastateltavia ja tämä on nyt tämmöistä räpellystä jne, mutta eipä sitä itsellä sitten kuitenkaan ollut mielessä ketään toistakaan kristittyä naista tai naisia joiden vastuulla maatila olisi. (No yhden tiedän, mutta hän oli kieltäytynyt ja heitti pallon meille.) Lehti ilmestyy vasta elokuun lopussa.

Sitten on ollut ihan kesämenojakin, vaikka mitään ei ollutkaan etukäteen suunniteltuna. Jonkunlainen kesäajelu oli kyllä haaveosastolla, mutta minulla on niin paljon asioita haaveosastolla, mitkä sitten helposti jäävät vain sinne, niin en nyt kesäajelunkaan konkretisoitumista kovasti uskaltanut odottaa. Kuitenkin ennen juhannusta alkoi yllättäen tulla kutsua ja mahdollisuutta lähteä oikeasti vähän pidemmälle ajelulle eli yhteen itärajan kuntaan 600 km päähän. Emmin tätäkin reissua vielä paljon enemmän kuin lehtihaastettelua, mutta niin vain rukousten ja erinäisten rohkaisevien keskustelujen ja viestien jälkeen lähdettiin juhannuspäivänä vähän pidemmälle juhannusajelulle. Perillä ohjelmassa olivat hengelliset kesäseurat, monenlaisia keskusteluja isäntäparin kanssa (kiitos vielä kaikesta J ) ja itärajan maisemiin ja historiallisiin paikkoihinkin tutustumista ja siellä rukoilemista. Oli ihana nähdä kauniita ja itselle vähän erilaisia suomalaisia maisemia, tehdä pieni vaellusretki hienossa maastossa ja uida hiljaisissa järvissä. Paluumatkalla näin vielä sukulaisia ja sitten olikin niin ihanaa olla kotona, olin aivan uupunut monta päivää enkä ihan heti sen jälkeen haikaillut enää millekään reissuille.

Viime viikolla oli kuitenkin vielä yhdenlainen reissuputki, kun kolmena perättäisenä päivänä oli vähän pidemmät päiväreissut. Yksi päivä meni maatalousnäyttelyssä pyöriessä, seuraava siskonperheen kanssa huvipuistossa pyöriessä ja kolmas päivä hengellisillä kesäpäivillä pyöriessä. Onneksi sai käydä välillä nukkumassa omassa sängyssä ja kiitos Herralle että sain noina öinä nukuttuakin kunnolla niin jaksoin sitten ihan hyvin.

Ja sitten on nämä päivät jolloin on kotona, eikä halua lähteä yhtään mihinkään. Tämän päivän lomatunnelma on tullut siitä, kun työntekijä on lomalla, niin sitten itsellekin tulee jotenkin erilainen olo. Ihan kuin olisi viikonloppu, kun ei tarvitse miettiä, että mitä joku toinen seuraavaksi tekisi. Tämäkin asia on erilaista nyt isän kuoleman jälkeen. Aiemmin isäkin oli sanomassa työntekijälle hommia ja nyt se sitten vain minä. Toki siskoni on myös kuvioissa, mutta koulujen kesälomien aikaan hän ei täällä oikeastaan ole. Näissä vastuukysymyksissä tulee välillä isää ikävä niin kuin arvata saattoi. Välillä tulee niitä raskaita olotiloja että ”kaikki on minun päälläni”. Vaikka ei sitten olisikaan, kun on Jumala ja siskokin tässä yhtä lailla mukana. Mutta silti välillä tulee vain se olo, mikä raskauttaa. En haluaisi uupua turhiin murheisiin. Mutta ehkä näidenkin ajatusten takia on välillä ihana olla jossain ihan muualla ja unohtaa hetkeksi nämä vastuut ja velvollisuudet.

Ja niin, tämä on nyt siinäkin mielessä erilainen kesä, että olen kanaton ja lampaaton. Näkikö Jumala, ettei minulla olisi ollut nyt niillekään voimia tänä vuonna? Lampaiden suhteen olikin aika selvää, että niitä ei nyt varmaan tänä vuonna tule, mutta kanoja kuvittelin pitäväni entiseen tapaan.  Viime vuonna lähellä oleva ”kesäkanavuokraamo” ilmoitteli kanoista läpi kesän, niin kuvittelin että niitä on siellä tänäkin vuonna hyvin saatavilla. Kuolemantapausten ja alkukesän kylmien öiden takia en alkanut kysellä kanoista kuin vasta lähempänä kesäkuun puoliväliä ja sitten olikin jo kaikki mennyt. Siinäkin tuli vähän semmoinen tyhjyyden hetki, kun ei edes kanoja tullut. Ei enää isää eikä edes kanoja. Mutta otin sen sitten Herran kädestä, enkä alkanut enää muualta haalimaan, vaikka kai nyt jostain olisi saanutkin, jos olisi alkanut vaikka isoja kanaloitakin soittelemaan. No eipä tarvinnut sitten itärajan reissuakaan varten alkaa kananhoitajaa kyselemään. Enkä tiedä olisiko kananmunillakaan ollut nyt niin paljon käyttöä, kun ei niitä yksi tule niin paljon syötyä.

Tämmöistä on kesässäni tähän asti. Ja milloin mitäkin ajatusta ja milloin mitä rukousta ja pyyntöjä Herran puoleen. Mutta pitää varmaan lopettaa, ettei tule liian pitkää tekstiä.

"En minä jätä teitä orvoiksi vaan tulen luoksenne.” (Joh. 14:18)

Yksin kotona

Ensimmäistä kertaa kaikkien näiden vuosien aikana kirjoitan nyt maatilan keittiön pöydän ääressä. Muutin tänne helatostaina eli 10 päivää sitten, kun tänään on helluntai. Oli ehkä vähän outoa muuttaa tällä kertaa, kun en nyt tiedä, olenko täällä vain kesäasumassa vai olenko muuttanut pysyvämmin. Tavaroiden puolesta muutin niin kuin kesäasumaan ja kerrostaloasunto on edelleen olemassa kaikkine huonekaluineen jne. Täällä maatilalla kaikki kaapit ovat yhtä täynnä kuin isäni asuessa ja hädin tuskin saan omia vähäisiä tavaroitani sopimaan mihinkään. Eli tämmöisestä tulee se väliaikaisen asumisen olotila edelleen. Mutta toki nyt sitten olisi mahdollisuus alkaa järjestää kaikki uudelleen, raivata itselleen tilaa, tehdä kenties remonttejakin ja kaikkea sellaista. Eli katsotaan millaiseksi kaikki kehittyy ja millaiseksi mieli vaikka kesän aikanakin muodostuu. Paikka ja ympäristö sinänsä on kotoisa, vaikka täällä sisällä ei niin kodikasta olekaan.

Isän hautajaiset olivat 6.5. ja siitä tuli jotenkin oikein hieno tilaisuus ja hyvä päivä. Aivan kuin omassa mielentilassa se olisi ollut joku käännekohta, jonka jälkeen on mieli ollut selkeästi parempi. En osaa sitä kuvailla muuta kuin että Jumala vain teki jotain. Ja olihan se sellainen yhteisöllinen ja yhdistävä päivä, kun pitkästä aikaa näki monia sukulaisia, mm. sellaisia serkkuja, joita olen tainnut viimeksi nähdä setäni hautajaisissa vajaa 7 vuotta sitten. Oli myös hienoa että pappina toimi minulle pitkältä ajalta tuttu henkilö eikä tarvinnut jollekin ventovieraalle yrittää isästä etukäteen kertoa. Ja tietysti se, että ylösnousemususko ja Jeesuksen ristintyön armo olivat läsnä sanoissa ja todellisena uskona. Sää oli kaunis ja moni mukana ollut kuvaili tilaisuutta valoiseksi, toivoa antavaksi ja tietysti koskettavaksi myös. Sain myös olla kiitollinen, että vaikka korona oli väsyttänyt ja yskittänyt aiemmin jaksoin tuon päivän erinomaisesti enkä yskinytkään ollenkaan, vaikka sitten taas sen jälkeen yskä on jatkunutkin. Ja ylijäämäruualla on saanut jonkun aikaa elää hautajaisten jälkeenkin, niin sekin oli kätevää että oli kylvöajaksi ruokiakin valmiina.

Kevätsäät olivat sellaisia, ettei peltotöihin ollut mitään painetta tai tarvetta ennen hautajaisia. Sekin tuntui hienolta, että sai ensin keskittyä rauhassa hautajaisjärjestelyihin ja vasta niiden oltua alkoi peltotöiden aika. Vaikka välillä olinkin hermostunut milloin mistäkin kylvöihin liittyvästä, tuli työ valmiiksi 25.5. En ollut traktorissa ollenkaan, vaan vakituisen työntekijän lisäksi eläkeläistyöntekijä oli täällä viitenä päivänä. Nyt on kiva katsella ulkona ropisevaa sadetta, joka on oikein tervetullutta.

Kuoleman työllistävä vaikutus jatkuu edelleen perunkirjoituksen ja kaikkeen siihen liittyvän osalta. Isällä oli semmoista keräilijäluonnetta, ja on sitten oma juttunsa selvittää, mikä arvo on vaikka postimerkkikokoelmalla ja vintillä vuosikymmeniä käyttämättömänä oleilleella jenkkiautolla. No, onneksi erilaisia arviointipalveluja kyllä löytyy, kun niitä on alkanut etsimään, että eiköhän tämäkin perunkirjoituskin vielä joskus valmistu.

Eli kaikki on ihan hyvin, kun vaan ottaa rauhallisesti eikä ahdistu kaikesta vajavaisuudesta ja sotkusta, mitä täältä talon sisältä löytyy. Tietysti ajatus tuppaa karkaamaan myös pidemmän ajan pohdintoihin ja kyllähän tällaisessa isossa talossa tulee mieleen, että täällä olisi tilaa jollekin toisellekin asua. Tai että olisiko Jumalalla jotain muutakin käyttöä tälle paikalle kuin vain että minä asun täällä. Mutta tosiaan ehkä nyt on hyvä ottaa ihan rauhallisesti ja jatkaa vain komeroiden tyhjennystä, kun tällä hetkellä ei kyllä kenenkään muunkaan tavarat sopisi tänne, kun eivät  oikein sovi omatkaan.

Siunattua helluntaita!

”Aika on etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata pois, aika on repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika on olla vaiti ja aika puhua, aika on rakastaa ja aika on vihata, aika on sodalla ja aika rauhalla.” (Saar. 3:6-8)

Täysorpo

Tämä on teksti, jota en haluaisi kirjoittaa. Isä kuoli 12.4. hyvin yllättäen. Hän päätyi sairaalaan 11.4., kun jalat eivät oikein kantaneet maattuaan 12 tuntia lattialla, kun ei pystynyt nousemaan ylös. Kuitenkin hän oli 11.4. illalla ihan normaalin oloinen, kun puhelimessa puhuin. Ja sitten 12.4. aamupäivällä soitettiin, että on kuollut. Se oli järkyttävää ja vaikea uskoa. Siskoni kanssa oltiin sitten ruumista katsomassa. Samassa sairaalassa kuin reilu 2,5 vuotta sitten äitiä. Olen väsynyt ruumiisiin.

Nyt on sitten järjestetty hautajaisia. Olin arkkukaupoilla ensimmäistä kertaa elämässäni, kun isä valitsi aikanaan äitini arkun. Valittiin isälle samanlainen arkku kuin äidin ruumiilla oli. Samanlaiset arkut. En meinaa kestää. Paitsi että isälle piti tilata erikoispitkänä.

Oma lisänsä tilanteessa on ollut se, että olen ollut koronassa. Oireet alkoivat 11.4. illalla ja 12.4. aamulla ajattelin, että tänään pitää nyt sitten ottaa rauhallisesti. Tuli vähän erilainen päivä. Jumala antoi kuumeen kuitenkin laskea, että terveyden puolesta jaksoin ihan hyvin mennä katsomaan ruumista. Omat oireet ovat tavallaan olleet lieviä: aluksi pientä lämpöä, pientä päänsärkyä ja myöhemmin sitten yskää ja väsymystä. Eniten olen väsynyt yskimiseen, joka nyt jatkuu ja jatkuu. On turhauttavaa, kun haluaisi haravoida ja vähän enemmän liikkua kevätluonnossa, mutta nyt on sitten vain pitänyt olla aloillaan. Ja toisaalta voi olla, että fyysinen heikkous sopii yhteen tämän mielen murheen kanssa.

Minun on ollut vaikea hyväksyä sitä, että isä otettiin näin äkillisellä tavalla. Vaikka ikää oli 87 v ja vanhuuden vaivoja kyllä, niin kuitenkin hän oli tavallaan ihan hyvässä kunnossa ja pärjäsi kotona ihan hyvin. Vajaa 6 vuorokautta kestänyt tapahtumasarja oli niin käsittämätön, että tuntuu aivan kuin nyt todella oli hänen aikansa vain lähteä. Kaatuminen ulkona 6.4. oli outo juttu. Mitä ilmeisimmin sitä seuranneella päivystysreissulla mukaan tuli koronavirus. Oireita emme kuitenkaan huomanneet kuin vasta 11.4. jolloin kävi ilmi, että isällä oli kuumetta ja tosiaan hän oli viettänyt yön lattialla, jossa oireet tietysti pahenivat ja hän varmastikin sai keuhkokuumeen. Vielä viimeisenä aamuna sairaalassa isä oli löytynyt lattialta (elossa), eikä sitäkään tiedetä varmaksi, jos vaikka lopussa sai vielä jonkun sairaskohtauksen, kun lääkärin ja hoitajankin mielestä kuolema oli ollut nopea ja yllättävä. Tapahtumat aivan kuin etenivät kohti vääjäämätöntä, vaikka sitä ei niin osannut tai halunnut ajatellakaan.

Nyt olen sitten täysorpo 46-vuotiaana. Kyllä siinä oikeasti orpo olo tulee. Ja huolta tulevaisuudesta meinaa pukata. Että miten tuo kaikki maatalouteen ja maatilaan liittyvä oikein tulee menemään. Kevätkylvöjä pitäisi pian olla aloittamassa ja nyt on kaikilta vain voimat pois. Työntekijämmekin sai isältä koronan ja on ollut voimaton yhtä kauan kuin minäkin. Pakko vain yrittää ajatella päivä kerrallaan, ettei murehtisi liian pitkälle.

Tällaista tapahtumasarjaa on nyt sitten eletty päivä kerrallaan. Hautajaiset ovat 6.5. perinteisellä tyylillä. Enempää en nyt jaksa kirjoittaa.

”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani. Kaikki päivät oli luotu ja kirjoitettu sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut.” (Ps. 139:16)

Pääsiäiställi

Hyvää toista pääsiäispäivää!  Ihana aurinkoinen pääsiäinen ollut pitkän talven jälkeen. Maaliskuu oli niin kylmä ja luminen, että nyt vasta huhtikuussa on vihdoin maa paljastunut ja kevät alkaa tuntua selkeästi.

Etukäteen mietin, että tympiinnynköhän pääsiäisenä, kun ei ollut tiedossa oikein mitään ohjelmaa. Mutta olikin sitten oikein hieno asia, ettei etukäteen ollut ohjelmaa tiedossa, kun niitä olisi sitten kenties joutunut perumaan. Pääsiäisestä tuli oletettua erilainen. Kiirastorstaina 6.4. oli kaunis päivä ja 87-vuotias isäni lähti kävelylle ulos pitkästä aikaa. Loppumatkasta alkoi ilmeisesti väsymys painaa ja tietä ylittäessään hän kaatui keskelle maantietä. Ohiajaneet taluttivat hänet lähellä olevaan kotiin. Kasvot olivat pahan näköiset, kun oli suoraan naamalleen kaatunut tiehen. Lähdin hänen kanssaan päivystykseen ja puolenyön aikaan sain hakea hänet pois. Käsi oli murtunut ja kipsattu ja kasvoihin oli laitettu muutama tikki, mutta jonkunlaista verenvuotoa oli edelleen. Menin yöksi hänen luokseen ja parin tunnin välein piti herättää ja tarkistaa vointia, kun on tullut tuollainen isku päähän. Sain voimaa valvomiseen siitä, että oli juuri kiirastorstain ja pitkäperjantain välinen yö: Mooseksen kirjoissa mainittu valvontayö, jonka Jeesus valvoi Getsemanessa. Omat vaikeudet eivät olleet Hänen yönsä rinnallaan miltään.

Isällä on tietysti hankalampaa nyt, kun käsi on paketissa ja olen pääsiäisenä viettänyt maatilalla jonkun verran aikaa. Kasvohaavat ovat alkaneet näyttää paremmilta. Viime yönä hän on kuitenkin kaatunut sisällä ja lyönyt taas päätään. Mitään ulkoisia vaurioita siitä ei kuitenkaan ollut tullut – kiitos Jumalalle- ja oli itse päässyt ylös ja takaisin nukkumaan. Tämän lisäksi yksi toinen sukulainen päätyi myös pääsiäisen aikana sairaalaan. Että kaiken Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen muistelemisen keskellä on nyt ollut tällainen huoli isästä ja vaihtelevien tapahtumien sarja.

Kun äiti kuoli elokuussa 2020 toivoin ja rukoilin että kunpa isä saisi elää ainakin vuoden, ettei ihan heti tarvitsisi olla järjestämässä uusia hautajaisia ja olla käymässä läpi kaikkea sitä, mitä vanhemman kuolemaan liittyy. Ei tässä nytkään olla hautajaisia järjestämässä, mutta tietysti näin iäkkään ihmisen kohdalla kaikki tällainen jotenkin tuo myös sellaiset mahdollisuuden mieleen. Ja toisaalta taas ongelmani on liian pitkälle ajatteleminen, että parempi sitten kuitenkin pysyä tässä hetkessä ja mennä päivä kerrallaan.

Onneksi ei tarvitse olla yksin tässäkään asiassa. Siskoni on mukana yhtälailla kaikessa ja asuu vielä lähempänäkin. Ja on sitten muitakin ystäviä tukena. Ja tietysti Jumalan tuki ja apu. Näissäkin molemmissa kaatumissa saa olla kiitollinen, ettei ole käynyt pahemmin. Pahimmassa tapauksessa joku auto olisi voinut ajaa isän yli, kun on tiellä maannut ja vähän mutkan takaa autot tulevat siihen kohtaan. Ja viime yönä olisi voinut lyödä päänsä todella pahasti. Mutta on se silti rankkaa ja huolestuttavaa kuultavaa ja nähtävää, kun oma isä on tuollaisessa kunnossa, kivuissa ja vaikeuksissa. Viime vuonna muutin maatilalle kesäasumaan toukokuun puolessa välissä, mutta katsotaan jos tänä vuonna menen jo aiemmin.

Tällainen on sen verran pysäyttävää, ettei oikein meinaa muistaa mitä muuta nyt viime aikoina onkaan tapahtunut. Eduskuntavaalit ja muut asiat, mitä on seurannut, niin jäävät yhtäkkiä kovasti taka-alalle. Mutta siis juu, muuten kevättalvi on mennyt ihan hyvin ja tavallisesti.

”Kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? ”(Matt. 6:27)

Päivitys 14.4.: Isä kuoli 12.4. Hautajaisjärjestelyt täydessä käynnissä..

Kahdella kaistalla

Maaliskuun puoliväli melkein jo. Kuukausi  on ollut aika kylmä tähän asti, mutta pidennyt päivä antaa jo lupauksen kevään tulosta. Johonkin talviaika on taas mennyt ja kevättöiden suunnittelu alkaa olla kovasti ajankohtaista. Tänä vuonna alkaa EU:n maatalouspolitiikan uusi kausi 2023-2027 ja uusia tukiehtoja pitäisi opetella ja ottaa käytäntöön. Ehkä suurin muutos on se, että jatkossa satelliiteista valvotaan lohkoilla tapahtuvaa toimintaa ja puhelinsovelluksella pitää vastailla kysymyksiin, jos satelliittivalvonnassa nähdään jotakin poikkeavaa. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Tavallaan kätevää ja tavallaan ahdistavaa.

Viimeksi kirjoitin, että olen aloittanut pianonsoittotunnit ja kansalaisopiston jumpan. Ne ovat jatkuneet ihan hyvin. Itsellä on usein kiinnostusongelma, että innostus ei välttämättä kovin kauan kestä. Alun kiinnostukset saattavat muuttua velvollisuuksiksi vähän liian helposti. No, ei nuo nyt vielä raskaiksi ole tulleet ja huhtikuussa molemmat sitten jo loppuvatkin. Nähtäväksi jää, jatkuuko pianotunnit vielä joskus, vai oliko se vain tämän kevään innoitus.

Ikämittari pyörähti 46 vuoteen. Tässä on jotain sellaista puolenvälin makua vahvasti. Tulin uskoon 23- vuotiaana, niin tänä vuonna tulee eteen tilanne, jossa on ollut uskossa puolet elämästään. Valmistuin myös yliopistosta 26-vuotiaana eli työelämää tulee täyteen 20 vuotta ja kenties jotain samanverran olisi edessä jos katsotaan puhtaasti nykyisiä eläkelaskureita. Ei siis ihme että on hyvin keski-ikäinen olo. Ja sitten toisaalta tietysti ajattelen, että mikä tahansa päivä voi olla viimeinen täällä tai mitä tahansa voi maailmassa tapahtua ja Jeesus voi tulla takaisin. Mutta kuitenkin, olotila on keski-ikäinen. Enemmän tai vähemmän väsähtänyt keski-ikäinen. Jos tästä vielä joskus merkittävästi piristyy, niin se on Jumalan suuri ihme. Ihme jota kyllä kaipaisin, mutta näillä voimilla nyt mennään, mitkä on annettu kuhunkin päivään.

Helmikuussa yksi viikonloppu meni Kristityt viljelijät –päivillä. Pitkästä aikaa tuli oltua yksi yö muualla kuin omassa sängyssä. Viikonloppu oli monella lailla hyvä, mutta itselle jäi ehkä eniten mieleen yksi näky, jonka eräs paikalla ollut kertoi nähneensä. Tässä näyssä oli ollut kaksikaistainen maantie, jossa molemmilla kaistoilla ajettiin samaan suuntaan ja tiellä ajajat olivat kaikki uskovia. Toisen kaistan nimi oli pyhitys ja toisen kaistan nimi viihdytys. Alkumatkasta oli helppo vaihdella kaistaa, monet olivat välillä pyhitys- ja välillä viihdytyskaistalla. Pikkuhiljaa kaistojen väliin alkoi kuitenkin nousta keskikaide, niin että lopulta kaistan vaihtaminen oli mahdotonta. Viihdytystyskaista kääntyi vähitellen pois tai se jotenkin otettiin olemasta enää osa tietä. Pyhityskaistalla kulkijat kulkivat kaitaa ja kapeaa pyhää tietä.

Tämä on jäänyt puhuttelemaan, koska omassa elämässäkin on niin paljon sitä viihdytyskaistalla olemista ja ehkä sellaista hauskuuden ja kepeyden ja ilon hakemista maailman asioista. Välillä on viihdytyskaistalla ja sitten taas se tuntuu tyhjältä ja kovasti kaipaa olla pyhityskaistallakin. On niin monella lailla oppinut tästä maailmasta elämään ja nauttimaan, eikä tietysti halua olla väärällä tavalla lakihenkinen. Niin en sitten aina kunnolla edes tiedä mitä tuo näky tarkoittaa eri tilanteissa, paitsi että on tärkeää olla elämässä pyhityksen tiellä ettei ajautuisi pois. Välillä on surullista huomata, että Jumalasuhteessa ei ole sitä samaa paloa kuin joskus aikaisemmin on ollut. Että saattaa mennä vähän autopilotti päällä, vanhoilla opituilla asioilla,  tietämisillä ja rutiineilla, eikä joka päivä uudessa ja tuoreessa suhteessa. Tähän apua pyydän, ettei matka kävisi liian raskaaksi, vaan voisi saada uutta voimaa ja virvoitusta Hengelle.

”Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat; mutta ne jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy.” (Jes. 40:30-31)

Tammikuun touhut

Auringonpaiste ja +2 C saavat aikaan kevättalvisemman vaikutelman kuin vielä onkaan. Toivon että tulisi vielä selkeä pakkasjakso, koska olisi tarkoitus pitkästä aikaa kalkita joitakin peltoja. Siihen tarvittaisiin pakkasta, että maa olisi kunnolla jäässä kalkinlevityskoneen kantaakseen. Muuten leuto talvi on ollut varmastikin hyvä asia sähkölaskujen ja ennustellun sähköpulan takia. Hiihtämään ei ole tarvinnut mennä pitkään aikaan. Vuodenvaihteessa kävin kaksi kertaa ja sen jälkeen ei ole ollut mitään hyviä mahdollisuuksia täälläpäin, kun lunta on niin vähän.

Jotain uusia juttuja on alkanut tänä vuonna. Olen käynyt yhden kerran pianotunnilla ja kerran naisten kuntojumpassa. Molempia olisi tarkoitus edes hiukan jatkaa tässä kevään mittaan. Ihan tuntuu ihmeelliseltä että on saanut jotain tuollaista uutta aloitusta aikaiseksi. Sähköpianon ostin reilu 3 vuotta sitten ja nyt vihdoin sain aikaiseksi mennä tunnille. Kansalaisopiston jumppa ei nyt ole niin ihmeellinen asia, mutta semmoisistakin on minulla ollut vuosien tauko. Ehkä se, että hiihtoa ei ole voinut pitää talviliikuntana teki sen, että tuli edes mentyä jumppaan. Jumpan jonkinlainen erikoisuus on se, että vetäjä on  80-vuotias supervetreä rouva. Olen käynyt hänen jumpissaan lukioaikana vajaa 30 vuotta sitten. Kaikki osallistujat ovat häntä nuorempia ja kankeampia.

Viime viikolla sain tietää, että maksa-arvoni ovat vähän yli viitearvojen. Tällaista ei ole ollut minulla koskaan ennen. Epäilen e-pillereitä, kun niissä lukeekin maksa-arvojen nousu mahdollisena haittavaikutuksena. Nähtäväksi jää, miten tämä asia johdattuu. En ole missään vaiheessa ollut innostunut e-pillereistä, mutta endometrioosin kasvun ehkäisyyn niitä nyt sitten on käyttänyt. En tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, muuta kuin että minulla on lääkärin soittoaika parin päivän päästä. Voi olla ettei heti tapahdu mitään vaan arvoja vain seurataan jatkossakin.

Kirjoittamisjuttuja on ollut jonkun verran, kun on ollut aamuhartauksien tekemistä ja sitten muutamia hartauskirjoituksia lehtiin. En tiedä tulisiko blogia kirjoitettua muutenkaan useammin, mutta ainakaan näiden lisäksi ei sitten tule niin helposti kirjoitettua muuten. Tulee vähän tämmöisiä koottuja päiväkirjamerkintöjä sitten vain näistä, eikä niin paljon johonkin teemaan liittyvä kuin ehkä aikaisemmin.

Pidin tammikuussa yhden viikon, jolloin en käynyt maatilalla. Päivät pyörivät silloin jossain määrin kirjoitusten ympärillä, mutta yksi päivä oli piristävän erilainen. Käväisin päiväseltään Helsingissä pitkästä aikaa. Aamujunalla sinne ja kotona olin takaisin 24:00. Oli kiva nähdä Helsingissä työskentelevää ystävää (kiitos viimeisestä! J) ja sen lisäksi pyörin yksikseni hyvin turistimaisesti keskustassa käyden mm. Oodissa, Kaisaniemen puutarhassa, Helsinki Sky Wheelissa ja Allas Sea Poolissa. Oikein eksoottista ja ilahduttavaa maakuntaansa jässähtäneelle maalaisneidille. Kiitos Jumalalle tästäkin päivästä.

Ajankohtaisista asioita vielä sen verran, että ensi viikolla on äänestys translaista, mikä tietysti järkyttää uskovia että tämmöistä voidaan edes ajatella: kelle tahansa oikeus vaihtaa juridista sukupuolta ilmoitusasiana. Onkohan missään muussa maassa tällaista? Olen vähän pihalla, että onko Suomi edelläkävijänä tässä. Paljon on tietysti rukoiltu ja onneksi on eduskunnassakin ääniä, jotka selkeästi ovat puhuneet tätä vastaan. Mutta siitä huolimatta järkyttävä ja jännittävä äänestys tulossa.

Tammikuun päivitys taitaa olla sitten tässä. Siunausta päivääsi!

Laitan tähän loppuun jakeen, jonka eräs tuttuni Venäjältä oli tänä aamuna laittanut whatsapp-viestiin:

”Älä pelkää, sillä minä olen kanssasi. Älä pälyile ympärillesi, sillä minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä.” (Jes. 41:10)