Terveiset jälleen Italiasta. Kaksi vuorokautta olen nyt
ollut kotona reissun jälkeen, mutta edelleen olen jotenkin vielä osittain
siellä. Toivun näistä matkoista aina vähän hitaasti. Siellä jaksoi hyvin –
kiitos Herralle – ja väsymys iski lujaa vasta kotimatkalla. Vähitellen saa
toipua. Jos jo viikon päästä olisi palautunut..
On vaikea kuvailla mitä kaikkea matkan aikana on tapahtunut.
Eniten itselle jäi tästä matkasta varmaankin mieleen ne tilanteet, joissa
jotkut ihmiset halusivat saada syntinsä anteeksi ja ottivat Jeesuksen elämäänsä
Herraksi. En ole pitkiin aikoihin ollut mukana, kun joku on tullut uskoon, ja
nyt kuluneen viikon aikana sai olla todistamassa useamman henkilön kääntymistä
Jeesuksen puoleen. Se oli jotenkin todella hienoa. Aivan kuin olisi herännyt
uudelleen siihen että ai niin, tämäkin on todella mahdollista.
Olin siis raamattuleirillä, joka oli erityisesti
italialaisille suunnattu ja heitä siellä jotain 100 henkeä olikin. Monet
tunsivat jo Jeesuksen etukäteen, mutta oli sitten mukana näitä etsijöitä, jotka
halusivat tulla tuntemaan totuuden. Viikon aikana useampi vakuuttui
Jeesuksesta, niin että halusi tosiaan lähteä Hänen seuraansa. Ainakin 5 tällaista
henkilöä tuli minun tietooni, kenties oli vielä enemmänkin. Ja sitten tietysti
mitä kaikkea Jumala tekikään niiden sydämissä, jotka jo olivat uskossa.
Varmasti monenlaista puhuttelua, rakentumista ja hoitamista. Viimeisenä iltana
moni kertoi, että leiriviikko oli ollut hengellisesti hyvin antoisa.
Itsellä oli joka päivä kaksi kertaa puheenvuoro Raamatun
aiheista, joka sitten tulkattiin suomesta italiaksi. Tämä oli ensimmäinen
kerta, kun selkeästi puhuin ulkomaalaisille. Toki joskus on ollut jotain
yksittäisiä kertoja, esim. viime tammikuussa Espanjassa (ja 2002/2003 olen
ollut lastenleireillä Venäjällä), mutta silti pidin tätä nyt kuitenkin jotenkin
ensimmäisenä kertana, kun italialaisia oli niin selvä enemmistö. Yhtenä iltana
näytin heille kanojen kuvia, ja kerroin miten Herra aikanaan puhui kanojen
välityksellä.
Kanakertomusten johdosta mieleeni tuli, että on tässä
kaikessa ollut käsittämätön johdatus. Kun vuonna 2009 vuotta sitten
kirjoittelin tekstiä siitä, että kanani olivat italialaista alkuperää (http://munavaikana.blogspot.fi/2009/07/kumpi-oli-ensin-osa-ii.html), en
tuntenut ketään ihmistä Italiasta. Aika paljon on neljässä vuodessa tapahtunut.
Jos joku olisi minulle kertonut tuolloin neljä vuotta sitten, että kohta puhun
näistä kanoista Italiassa – liki samalta alueelta, mistä valkoinen leghorn –rotu
on kotoisin – en kyllä mitenkään olisi voinut uskoa. (Kanarotuni oli siis
valkoisesta leghornista jalostettu, Leghorn tarkoittaa italialaista Livornon
kaupunkia. Ja tuolla leirillä oli osallistuja myös Livornosta.) Ja että
ensimmäiset ulkomaalaiset, joille kerron ”raamatullisia kanatarinoita” ovat
italialaiset. Minulle itselleni tämä oli kovin ihmeellistä.
Itse jotenkin koin Jumalan puhuttelua tuolla viikolla
Jeesukselle kokonaan antautumisesta. Mitä se käytännössä tarkoittaa, en osaa
sitä selittää. Mutta jotenkin koin että Herra kehotti antamaan rakkauteni
Hänelle. Niin kovasti olen aina toivonut että joku rakastaisi minua ja että
saisi kokea Jumalan rakkautta jne, mutta jotenkin nyt kysymys oli toiseen
suuntaan. Rakastanko minä Jeesusta? Annanko hänelle sen viimeisen pisarani
rakkautta ja voimaa jota olen yrittänyt ehkä säästää itseäni varten, omaa
elämääni varten. Halusin antaa sen Hänelle. Mitä se tulevaisuudessa tarkoittaa
en tiedä. Mutta jotenkin ymmärtää vain, että Jeesus on tulossa takaisin, Hänen
valtakuntansa on ainoa mikä tulee pysymään. Kaikki muu katoaa enemmin tai
myöhemmin. Haluaisi rakentaa elämänsä sen varaan mikä pysyy, eikä sen mikä
katoaa. Haluaisi myös työskennellä sen puolesta mikä pysyy, eikä sen mikä
katoaa.
Täällä kotona nyt sitten huomaan, että syksy on alkamassa.
Minulla ei ole mitään erikoisempaa tiedossa tähän syksyyn. Päivä kerrallaan
katsotaan mitä Herralla on varattuna. Fyysistä kuntoa toivoisin voivani
parantaa, mutta muita uusia suunnitelmia ei ole, vaikka syksy usein onkin
uusien alkujen ja kurssien aikaa. Minä vain ihmettelen ja toivon voivani olla
lähellä Herraa – juurtua Häneen ja olla rukouksessa erilaisten asioiden ja
ihmisten puolesta. Tavallaan minulla ei ole mitään, ja siltikään ei ole tyhjä
olo. Jeesus täyttää tyhjyyttäni.
Kukko viime viikon leiripaikassa.
