Matkalaukku on taas avannut kitansa ammolleen ja sitä alan
kohta syöttämään. Huomenna olisi lähtö Italiaan ja siellä osallistuminen
raamattuleirille. Itsellekin on sinne jotain puheenvuoroja varattuna. Suomesta
on lähdössä 15 henkeä ja jotakin sadan kieppeissä tulee olemaan italialaisia
osallistujia. Jossain vaiheessa olen jännittänytkin, mutta tänään en ole
ehtinyt sitä tehdä. Ja jotenkin vain koitan puhua sielulleni rauhaa – sitä että
Jumala pitää huolen eikä vie tilanteisiin, jotka ovat liian vaikeita.
Eniten kuitenkin tämän elokuun Italianreissun suhteen olen
murehtinut matkan ajankohtaa. Olen lupautunut tähän juttuun jo vuosi sitten ja
siitä saakka olen ihmetellyt, että kuinkahan tämä menee, kun matka on juuri
keskellä puintiaikaa. Että aiheutanko maatilalla suurta närkästystä lähtemällä
kaikkein kiireimpään aikaan pois ja tuleeko muille valtava ylimääräinen
työtaakka lähtöni takia. Tätä olen miettinyt, mutta tietysti myös toisaalta
asian Jumalalle jättänyt ja ajatellut vain että sitten se nähdään, mitä Herra
tekee. No, tämä kesä on ollut aika lämmin ja viljat ovat kypsyneet ainakin täällä
keskimääräistä vuotta aiemmin. Usein tähän mennessä ei ole puinteja vielä
aloitettukaan (paitsi speltti), mutta nyt ollaan tilanteessa, että tilallamme
on jo 60 % viljoista puitu. Tämä tuntuu kauhean hyvältä. Itse en ole puimurissa
oikein kuin käväissyt, kun on ollut muita kuskeja. Ketään ei tuntunut
erityisemmin haittaavan, että olen lähdössä. Tuntuu, että kyllä ne loput
kauratkin siitä laariin tulevat. Näin tämä sitten järjestyi, kiitos Herralle.
Usein on tyhjä olo, kun matkalle lähtee. Tietää, että siellä
pitäisi jotain sanoakin, ja tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa. Mutta sitten
niitä asioita kuitenkin vain aina on jostain tullut. Jumala on antanut. Viime
viikolla olin samassa tilanteessa. Naistenpäivät olivat edessä ja aivan tyhjä
olo. Mutta sitten yhtenä iltana Pyhä Henki jotenkin täytti – oli semmoinen
erikoinen hetki Jumalan läsnäoloa. Ja sitten Herra antoi niitä aiheitakin
puhuttavaksi sinne päiville. Ja kyllä ne sitten hyvin menivät – Jeesus oli
läsnä. Jotenkin pikkuhiljaa oppii siihen, ettei se tyhjyyskään ole paha asia.
Tyhjä voidaan täyttää. Mutta saa silti rukoilla tämän leirin puolesta. Ja
minun, etten niin tuijottaisi itseeni, vaan voisin todella luottaa Herraan ja
ajatella Jeesusta ja muitakin ihmisiä enkä vain sitä että miten minä tästä
selviän.
Haaveilen jo syksystä ja siitä ettei ole mitään menoja ja makaan
vain sohvalla lukemassa kirjaa illat pitkät.. No, ei sekään sitten välttämättä
niin hääviä ole ja sitten taas haaveilen, että kunpa olisi jotain minne mennä..
Kunpa osaisi vain rennosti lähteä matkaan. Ilman pelkoja ja aidosta rakkaudesta
ihmisiin.. Voi Jeesus, kyllä sinulla on vielä niin paljon työtä minussa. Nyt
minä vain menen, enkä edes oikein tiedä miksi, mutta vain menen. Kunpa saisi
Herraa oppia tuntemaan tälläkin matkalla ja jotakin uutta tajuta, jotakin tervettä
asennetta saada tätä elämää kohtaan. Tavaroita laukkuun, siitä se taas lähtee..
”Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä
minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.” Ps. 43:5
