Kanat kotkottavat, munivat, kuopivat jne edelleen. En vieläkään tiedä, koska niiden päivät päättyvät, mutta ajattelin nyt olla hyvissä ajoin liikkeellä byrokratian suhteen. Ja kysellä jo etukäteen, mitä kananruumiille kuuluu tehdä, kun sellaisia on tullut. Soittelin kunnan eläinlääkärille, kun terveystarkastaja käski soittaa hänelle. Kun lopulta sain eläinlääkärin kiinni, hän ei osannut vastata kysymykseen, vaan lupasi selvittää asiaa.
Varmastikaan suurin osa ihmisistä, jotka lopettavat pari kanaa, eivät tiedustele viranomaisilta mitä niille kuuluu tehdä, vaan kaivavat kuopan ja asia on sillä haudattu. Näin onnellisessa asemassa ovat ne, jotka ovat autuaan tietämättömiä siitä, mitä viranomaiset ovat siipikarjasta määränneet (koiran ja hevosen saa kyllä haudata, mutta kana onkin eri juttu..)
Kanat ovat siipikarjaa ja ”siipikarjan raadot hävitetään joko raatokeräilyyn osallistumalla tai polttamalla ruhot hyväksytyssä polttolaitoksessa. Siipikarjan raatojen hautaaminen on kielletty muualla kuin syrjäisillä alueilla.” (sitten luetellaan kuntia, joista käy ilmi ettei kotikuntani ole syrjäinen alue.) (Eviran nettisivut)
Raatokeräilyn minimierä on kuitenkin 150 kg. Eli pitäisi olla varastoituna noin kymmenen vuoden kananraadot, ennen kuin ne saa raatokeräilyyn (maksullista tietysti). Odotan siis mielenkiinnolla mitä eläinlääkäri vastaa, ehkä hän antaa luvan näin pienen määrän hautaamiseen. On tämä vaan niin ihmeen vaikeaa. Pitääkö minun lähteä viemään kananraatoja Honkajoki Oy:n polttolaitokseen? Pitääkö tehdä poikkeuslupa-anomus kanojen hautaamisesta? Hommaanko hautapaikan eläinten hautausmaalta? Nähtäväksi jää.
Kun aikanaan erosin kirkosta, tuntui suurin huolenaihe muilla olevan, että mihin minun ruumiini sitten lykätään, kun kuolen. Itse sanoin silloin, että viekää sitten vaikka Honkajoen polttolaitokselle, jos ette muuta paikkaa keksi. Käsittääkseni kyllä ev. lut kirkon hautausmaat ihan ottavat multiinsa myös sellaisia, jotka eivät kuulu kirkkoon, joten ongelman ei pitäisi olla minkäänmoinen. Lisäksi kirkolla on velvollisuus järjestää hautausmaalle uskonnottomille tai muille kuin luterilaisille kuuluva nurkkaus (heidän halutessaan erityisnurkkaukseen). Minulle itselleni on aivan sama missä kohtaa kenen tahansa omistamaa hautausmaata ruumiini sijaitsee, perusalueella tai sitten nurkkauksessa, aivan sama.
Joskus olen huvin vuoksi päässäni pyöritellyt, täytyykö hautausmaiden hoidon ylipäätään olla kirkon toimenkuvaa. Kirkkojen budjeteista menee iso osa hautausmaiden ylläpitoon. Kun kerran jokaisen ihmisen ruumis tasa-arvoisesti kuolee, niin eikö tämä kuuluisi kunnalliselle puolelle? Jokainen saisi sitten virittää vainajalleen sellaisen hautakivisysteemin kuin haluaa ja kaikki kuntayhtymän kansalaiset voisivat yhdessä maatua samassa paikassa ilman, että täytyy olla eri tahojen omia hautausmaita tai hautausmailla eri nurkkauksia. (Tosin tulisikohan siitä mitään jo sen takia että jossain uskonnossa pitää olla haudattuna pää sinnepäin ja jossain pää johonkin toiseensuuntaan..)
Tämmöiset hautaamiset ”siunattuun maahan” perinteet eivät lähde Raamatusta, vaan ne ovat uskonnollisuutta. Kun ihminen on kuollut – hänen ruumiinsa kuollut, ja on aivan sama millaisia toimenpiteitä hänen ruumiille sen jälkeen tehdään. Tietysti on omaisille lohdullista järjestää hautajaiset, arvokkaasti saattaa ruumis maahan ja kuulla puheita, jotka auttavat surutyössä ja kertovat ylösnousemuksesta, mutta jos ajatellaan, että ruumiin siunaaminen tai hautapaikan sijainti jossain pyhemmällä paikalla vaikuttaisi siihen, missä vainajan sielu viettää ikuisuutensa, niin ollaan vahvasti uskonnollisuuden pauloissa.
Hautajaissanat, jotka ruumiille evankelis-luterilaisissa hautajaisissa sanotaan (joka ei sanoja taatusti kuule kun sielu on ollut pois ruumiista jo vähintään kaksi viikkoa) ovat totuudesta vähän sinnepäin (ensimmäinen lause Raamatusta, jälkimmäinen ei): ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.” Kaikki nousevat kyllä kuolleista, sekä Jeesukseen uskovat, että ne jotka eivät pidä häntä Herranaan. Tavallaan sanat kuitenkaan eivät ole totta, koska ylösnousemuksia on kaksi eikä Jeesus herätä kaikkia samana ”viimeisenä päivänä”: Jeesuksen omina kuolleet herätetään aikaisemmin ja muut myöhemmin. Näin ollen tavallaan itse en haluaisi kuulua niihin, jotka herätetään ”viimeisenä päivänä”, vaan niihin, jotka herätetään jo silloin kun Jeesus hakee omansa pois. ”Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasunan kuuluessa, ja Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin; sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa. Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.” (2. Tess. 4:14-18). ”Muut kuolleet eivät vironneet eloon, ennen kuin ne tuhat vuotta olivat loppuun kuluneet. Tämä on ensimmäinen ylösnousemus. Autuas ja pyhä on se, jolla on osa ensimmäisessä ylösnousemuksessa; heihin ei toisella kuolemalla ole valtaa (Ilm. 20:5-6).
Jeesus laittoi asiat tärkeysjärjestykseen: ”Ja eräs toinen hänen opetuslapsistaan sanoi hänelle: "Herra, salli minun ensin käydä hautaamassa isäni." Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Seuraa sinä minua, ja anna kuolleitten haudata kuolleensa."” (Matt. 8:21) Kun seuraa Jeesusta, seuraa Elämää.
Kanojen ja minunkin raatoni sijoituspaikat varmasti järjestyvät ajallaan. Kumpikaan ei ole onneksi asianomaisten itsensä murhe: kanoille on ihan sama mitä niiden raadoilla tehdään ja minulle ei ole väliä mihin multiin ruumiini väliaikaisesti sijoitetaan. Haluaisin ensisijaisesti taivaaseen, enkä mahdollisimman painavan hautakiven alle..
P.S. En toki halua provosoida liikaa. On tavallaan kuitenkin hyvin kaunistakin, että ruumiit odottavat ylösnousemusta rakennuksen ympärillä, jossa toivottavasti julistetaan Jumalan sanaa. Siinä muistuttavat meitä muita rajallisuudesta ja iankaikkisuuden odotuksesta. Hautausmaat ovat mielenkiintoisia ja koskettavia paikkoja.
lauantai 28. elokuuta 2010
keskiviikko 25. elokuuta 2010
Koti-ikävä
Soitin yhden puhelun ja koitin tarjota kanoja talveksi sellaiselle, jolla on kotikanoja jo ennestään. Sain kuulla monista erirotuisista kanoista ja kukosta, mutta varsinaista tulosta puhelu ei tuottanut: ei ollut tilaa majatalossa.
En tiedä mikä mun on tullu, kun ajatus kanojen lopettamisesta tuntuu taas niin kurjalta. Tai oikeastaan ajatus kukon lopettamisesta tuntuu kurjalta. Se kun on semmoinen persoona kumminkin. Muut on kanoja, mutta se on kukko. Niin paljon komeampikin. Toinen syy, miksi lopettamisajatus on hankala, on ihan käytännöllinen. Tuntuu siltä, että lahtiveikot ovat niin kiireisiä, ettei haluaisi edes omilla asioillaan vaivata. Näkee ny sitten mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Jotenkin koko puintiaika on ollut niin vaikeaa, että on mennyt ajatukset ihan sekaisin. Nyt kumminkin ehkä alkaa helpottaa. Sadepäivä tuo taukoa ja muutenkin ei ole enää kovin paljoa jäljellä.
Kanoille ei löytynyt kotia. Itse olen irtisanonut oman kesäkanakoppini ja muutto talviasuntoon on kolmen viikon päässä. Ei ole oikein kotia itselläkään. Ehkä siksi tuntuu kurjalta, kun kanoillakaan ei ole. Kyllä mä ihan mielellään tavallaan talvipaikkakunnalleni olenkin siirtymässä, mutta silti vaivaa kodittomuus. Ei ole kotia täällä eikä ole kotia siellä ja tuntuu, ettei sitä ole yhtään missään. On vain erilaisia ihan ookoo sinänsä luukkuja, jossa käydään majoittumassa, mutta mitään ei voi sanoa kodiksi. Tai sanoa voi, mutta mikään ei minusta itsestäni tunnu kodilta. Omalta kodilta.
Kai minä olen ihan poikkeuksellisen irtolainen tämmöisissä kotiasioissa. En ole tähän mennessä edes osannut erityisemmin kaivata pysyvämpää asumismuotoa. Ja tulevaisuudeltakin kyllä kaipaisin matkustamista ja eri paikoissa olemista. Vaan ehkä kuitenkin yhdestä pysyvämmästä paikasta käsin eikä näin kun nyt, että asuu kahdessa (tai kolmessa) paikassa ja kummastakin on kuitenkin eri syistä enemmän tai vähemmän vaikea lähteä mihinkään. No, eipä mulla nyt niin kauheasti niitä menemiskohteitakaan olisi ollut. Sitä vaan haaveilee. Yhtään ei tiedä, miten tämä elämä sitten oikein käytännössä menee.
Ja eihän sitä sitten niin kauheasti edes haluaisi kiinnittyäkään näihin maallisiin. Todellinen koti on kuitenkin taivas. Ehkä tämä maallinen koti-ikävä on jotakin heijastusta siitä. Ikävästä Taivaan kotiin. Se sitten ainakin on pysyvä paikka, kun täällä asunnot vaihtelevat. Jeesus sanoo: "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen.” Jeesuksella vissiin valtavat rakennussysteemit siellä menossa, kun parituhatta vuotta on pykäilty ikuisuusasuntoja. Jeesukseen uskovien ei tarvitse pelätä, että heille käy samoin kuin Jeesukselle maailmaan tullessaan: ”ei ollut sijaa majatalossa”.
Ihmisenä ollessaan Jeesus ensin asui äitinsä ja sisaruspuoliensa kanssa aika pitkään (Raamattu ei kerro Joosefista mitään Jeesuksen aikuisiältä, joten hän on ehkä kuollut aiemmin. Esikoispoika on kenties joutunut kantamaan vastuuta perheen toimeentulostakin (tämä nyt on vain tosin omia arvailuja, menee ohi Kirjoitusten)). Kohdassa Mark. 2:1 sanotaan: ”Ja muutamien päivien perästä hän taas meni Kapernaumiin; ja kun kuultiin hänen olevan kotona,” Kapernaumissa Jeesuksella siis oli jonkun sortin asunto ainakin hetken. Toisaalta hän kierteli tosi paljon ja toteaa itsekin: "Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi." Olihan se Jeesuksen liikkuminen tosi runsasta, Galileassa ympäri ämpäri ja sitten aina välillä Jerusalemissa käymistä ja siellä ympäristössä liikkumista. Kunto pysyi kyllä varmasti hyvänä eikä tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa, kun ei jaksa raahautua illalla jumppaan.
Vahtasin tänään jotakin sisustuslehteä ja ihmettelen taas muutoksia itsessäni kun huomaan että tämmöistäkin tapahtuu. Vaan ei nyt kuitenkaan ihan kauhean lyhyellä tähtäimellä voi olla tapahtumassa yhtään mitään. En kyllä taatusti ala tekemään yhtään mitään näille nykyisille kesä- ja talvipaikkakuntien vuokrakämpilleni. Energiaa ei ole ollut edes verhojen vaihtamiseen.
On se sitten jännä nähdä, millaisen asunnon Jeesus on värkännyt sinne taivaaseen meikäläisellekin. Luotan kyllä Jeesuksen sisustusmakuun. Osashan tuo tehdä varsin kauniinnäköisen maailmankin, niin eiköhän tuo sitten osaa tehdä mun makuun soveltuvan taivaspaikankin. Tunnen kauhean huonosti jalokiviä, mutta eiköhän niistä ihan mukavia materiaaleja löydy taivasasuntoonkin. Kristallia ja jotakin sinistä vois kans tulla siihen. Ja sen aikaa voin odotella täällä, kun enkelit saavat siellä meikäläisen asunnon valmiiksi. Ei sitä remontin keskelle haluaisi mennä asumaan.
No joo, tää nyt on tämmöistä. Uskossa elämistä. Täällä maan päällä sinisestä keittiöstä haaveillen ja kuitenkin muistaen, etteivät ulkoiset asiat tee onnelliseksi. Kenties saankin vielä kauniin kodin, jos Herra suo. Mutta siivota sitä sitten kumminkin pitää ja kulumia tulee. Raamattu ei puhu mitään taivaskodin villakoirista. Minulla on erityisen vahva usko siihen, että siellä ei muodostu pölyä :) .
En tiedä mikä mun on tullu, kun ajatus kanojen lopettamisesta tuntuu taas niin kurjalta. Tai oikeastaan ajatus kukon lopettamisesta tuntuu kurjalta. Se kun on semmoinen persoona kumminkin. Muut on kanoja, mutta se on kukko. Niin paljon komeampikin. Toinen syy, miksi lopettamisajatus on hankala, on ihan käytännöllinen. Tuntuu siltä, että lahtiveikot ovat niin kiireisiä, ettei haluaisi edes omilla asioillaan vaivata. Näkee ny sitten mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Jotenkin koko puintiaika on ollut niin vaikeaa, että on mennyt ajatukset ihan sekaisin. Nyt kumminkin ehkä alkaa helpottaa. Sadepäivä tuo taukoa ja muutenkin ei ole enää kovin paljoa jäljellä.
Kanoille ei löytynyt kotia. Itse olen irtisanonut oman kesäkanakoppini ja muutto talviasuntoon on kolmen viikon päässä. Ei ole oikein kotia itselläkään. Ehkä siksi tuntuu kurjalta, kun kanoillakaan ei ole. Kyllä mä ihan mielellään tavallaan talvipaikkakunnalleni olenkin siirtymässä, mutta silti vaivaa kodittomuus. Ei ole kotia täällä eikä ole kotia siellä ja tuntuu, ettei sitä ole yhtään missään. On vain erilaisia ihan ookoo sinänsä luukkuja, jossa käydään majoittumassa, mutta mitään ei voi sanoa kodiksi. Tai sanoa voi, mutta mikään ei minusta itsestäni tunnu kodilta. Omalta kodilta.
Kai minä olen ihan poikkeuksellisen irtolainen tämmöisissä kotiasioissa. En ole tähän mennessä edes osannut erityisemmin kaivata pysyvämpää asumismuotoa. Ja tulevaisuudeltakin kyllä kaipaisin matkustamista ja eri paikoissa olemista. Vaan ehkä kuitenkin yhdestä pysyvämmästä paikasta käsin eikä näin kun nyt, että asuu kahdessa (tai kolmessa) paikassa ja kummastakin on kuitenkin eri syistä enemmän tai vähemmän vaikea lähteä mihinkään. No, eipä mulla nyt niin kauheasti niitä menemiskohteitakaan olisi ollut. Sitä vaan haaveilee. Yhtään ei tiedä, miten tämä elämä sitten oikein käytännössä menee.
Ja eihän sitä sitten niin kauheasti edes haluaisi kiinnittyäkään näihin maallisiin. Todellinen koti on kuitenkin taivas. Ehkä tämä maallinen koti-ikävä on jotakin heijastusta siitä. Ikävästä Taivaan kotiin. Se sitten ainakin on pysyvä paikka, kun täällä asunnot vaihtelevat. Jeesus sanoo: "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen.” Jeesuksella vissiin valtavat rakennussysteemit siellä menossa, kun parituhatta vuotta on pykäilty ikuisuusasuntoja. Jeesukseen uskovien ei tarvitse pelätä, että heille käy samoin kuin Jeesukselle maailmaan tullessaan: ”ei ollut sijaa majatalossa”.
Ihmisenä ollessaan Jeesus ensin asui äitinsä ja sisaruspuoliensa kanssa aika pitkään (Raamattu ei kerro Joosefista mitään Jeesuksen aikuisiältä, joten hän on ehkä kuollut aiemmin. Esikoispoika on kenties joutunut kantamaan vastuuta perheen toimeentulostakin (tämä nyt on vain tosin omia arvailuja, menee ohi Kirjoitusten)). Kohdassa Mark. 2:1 sanotaan: ”Ja muutamien päivien perästä hän taas meni Kapernaumiin; ja kun kuultiin hänen olevan kotona,” Kapernaumissa Jeesuksella siis oli jonkun sortin asunto ainakin hetken. Toisaalta hän kierteli tosi paljon ja toteaa itsekin: "Ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi." Olihan se Jeesuksen liikkuminen tosi runsasta, Galileassa ympäri ämpäri ja sitten aina välillä Jerusalemissa käymistä ja siellä ympäristössä liikkumista. Kunto pysyi kyllä varmasti hyvänä eikä tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa, kun ei jaksa raahautua illalla jumppaan.
Vahtasin tänään jotakin sisustuslehteä ja ihmettelen taas muutoksia itsessäni kun huomaan että tämmöistäkin tapahtuu. Vaan ei nyt kuitenkaan ihan kauhean lyhyellä tähtäimellä voi olla tapahtumassa yhtään mitään. En kyllä taatusti ala tekemään yhtään mitään näille nykyisille kesä- ja talvipaikkakuntien vuokrakämpilleni. Energiaa ei ole ollut edes verhojen vaihtamiseen.
On se sitten jännä nähdä, millaisen asunnon Jeesus on värkännyt sinne taivaaseen meikäläisellekin. Luotan kyllä Jeesuksen sisustusmakuun. Osashan tuo tehdä varsin kauniinnäköisen maailmankin, niin eiköhän tuo sitten osaa tehdä mun makuun soveltuvan taivaspaikankin. Tunnen kauhean huonosti jalokiviä, mutta eiköhän niistä ihan mukavia materiaaleja löydy taivasasuntoonkin. Kristallia ja jotakin sinistä vois kans tulla siihen. Ja sen aikaa voin odotella täällä, kun enkelit saavat siellä meikäläisen asunnon valmiiksi. Ei sitä remontin keskelle haluaisi mennä asumaan.
No joo, tää nyt on tämmöistä. Uskossa elämistä. Täällä maan päällä sinisestä keittiöstä haaveillen ja kuitenkin muistaen, etteivät ulkoiset asiat tee onnelliseksi. Kenties saankin vielä kauniin kodin, jos Herra suo. Mutta siivota sitä sitten kumminkin pitää ja kulumia tulee. Raamattu ei puhu mitään taivaskodin villakoirista. Minulla on erityisen vahva usko siihen, että siellä ei muodostu pölyä :) .
torstai 19. elokuuta 2010
Eloaika
Tästä tulee nyt hyvin sielullinen kirjoitus. Niin luulisin. Olen koittanut vähän välttää ihan puhtaasti sielusta nousevia kirjoituksia, koska nehän eivät rakenna kenenkään hengellistä elämää eivätkä siksi ole iankaikkisuuden kannalta oleellisia. Vaan ettei kukaan luulisi, että uskovien kuuluisi jotenkin tukahduttaa tunteensa, niin annan nyt tulla tämänhetkisiä fiiliksiä. Ihan vaan fiiliksiä. Saapahan jonnekin purkaa tämän päivän ahdistustaan.
On tullut puintiaika. Poikkeuksellisen aikaisin tänä vuonna. Joitakin päiviä leikkuupuimuri on jo meilläkin liikkunut pellolla. Keväällä kylvetyt kaurat ja herneet ovat kesän auringossa valmistuneet. Puintisää tähän asti on mitä parhain, ja kuivaa tavaraa saa puida.
Vaan eipä tämä syksyn puintiaika nyt sitten yhtään sen vähemmän ahdistavaa ole kuin kylvöaikakaan. Tai no, on se hiukan kivempaa, kyllä mun mielestä on kivempi ajaa puimuria kuin kylvökonetta, mutta silti. Ihan yhtä lailla nytkin jotenkin koen niin raskaana sen, että minun täytyy olla tekemisissä koneiden kanssa. Pakosta. Ja joskus vielä möyrimässä niiden sisustoissakin, puhdistamassa seuloja ja puimuria ylipäätään. Tänään koko homma tuntui erityisen pahalta eikä intoa lisännyt väsymyksestä kumpuava suuttumus ja ärtymys, jota kohtasin henkilön taholta kenen kanssa puimuria yritin puhdistaa. Itkin samalla kun pistin rasvaprässillä rasvaa puimakelan nippoihin (ja sain kuulla, ettei se itkemällä parane..) Sitä niin menettää kaiken, kun saa osakseen huutoa. Ja naiseutensa, kun likaisissa vaatteissa yrittää söheltää jotain mitä ei yhtään jaksaisi, ei haluaisi eikä osaisi. Tuntee itsensä täysin tumpeloksi ja tyhmäksi. Mutta kun taas hyökkää se Pakko.
Menikö tämä homma jossain kohtaa pieleen? Olenko söösinyt kaiken? Olisiko minun kuulunut jossain kohtaa sanoa ”ei”, mutta kun olen ollut liian kiltti, etten ole siihen pystynyt? Olihan se puimurilla ajaminen joskus nuorempana ihan kivaa. En minä silloin ole osannut ymmärtää, että alan myöhemmin voimaan näin pahoin koneiden kanssa. En minä ole voinut tietää, että minusta voi tulla niin nainen, että sisikuntani ahdistuu kun käteen lyödään rasvaprässi. Olenhan tehnyt sitä joka vuosi. Ja kuitenkin, vuosi vuodelta se onkin nyt kamalampaa ja kamalampaa.
Meneehän se yksi syksy taas tässä, ei siinä mitään. Mutta kun ei voi olla ajattelematta eteenpäin. Tämä vain ei toimi tällä lailla. Ahdistun tästä niin järkyttävän paljon. Ja häpeän niin paljon tätä olosuhteiden pakossa olemistani. Asiat vain ovat menneet niin. Katson ja ihmettelen itsekin itseäni. Kuka on tuo joka ahdistuksissa ajelee puimuria ja viljakärryjä? Miten minä tämmöiseen juttuun olen päätynyt mukaan? En ainakaan omasta vapaasta tahdostani. Onko minulla muka maatila? En sitä ainakaan itse ole hommannut..
Lapsuuden ammattihaaveen lähetyssaarnaajan (kerhossa oli puhuttu jotakin lähetyssaarnaajista) lisäksi olen varmaan haaveillut aikanaan muista matkustamiseen liittyvistä ammateista. Valas- ja hyljetutkija oli myös joku haave joskus. Ympäristönsuojelija oli joskus. Muita en sitten oikein muistakaan. Ihan kauheasti en varmaan ole edes haaveillut ammatteja, kun jotenkin on tiennyt että on maatila ja vanhat vanhemmat. Ettei tule olemaan sellaista aikaa, että voisi tehdä mitä haluaa. Koko vuoden ympäriinsä. Vasta uskoon tultua on uskaltanut ylipäänsä haaveilla edes pikkuisen enemmän.
Ensimmäiset puinnit menossa siskon kanssa ”omiin nimiin”. Tämän nyt sitten vissiin kuuluisi olla jotenkin hienoa. Itselle on kyllä kaikkea muuta. Tai siis justiinsa samanlaista kuin viime vuonnakin. Mutta eipä tässä kokonaisuudessa ulkoisesti kyllä mikään olekaan muuttunut. En ole ottanut vastuuta yhtään enempää eikä vanha sukupolvi ole ottanut vastuuta yhtään vähempää. Asumisjärjestelyt ja toimenkuvat ovat kaikki aivan samat (paitsi että minä hommasin kesäyksiön keskustasta). Vain kukkokiekuu on uutta, mikään muu ei. Surullisena luin Maaseudun Tulevaisuuden tekstaripalstalta jonkun nuoren isännän viestiä, jossa sanoi jotenkin että ”Sukupolvenvaihdos tehtiin 11 vuotta sitten. Miten sen saisi kerrottua vanhalle isännälle?” Tietyt asetelmat voivat jäädä lukkiutuneeseen tilaan liki loputtomiksi ajoiksi ja joskus vasta sairaus tai kuolema muuttaa kuvioita. Jos ei pystytä keskustelemaan tunteista. Ja mennään vain oletusasetuksilla tyyliin lapsi on lapsi.
En minä epäile, etteikö tämäkin syksy tästä jotenkin menisi. 5 henkeä meitä tässä pyörii, joista 2 x 75-vuotiasta ja 2 x naista (ja kukaan viidestä ei tykkää erityisesti koneista..) Vanhat kuitenkin vanhenevat vuosi vuodelta ja naiset naisistuvat. Lopputulema on, että jos Jumala ei apua anna, homma loppuu kuin kananlento. Mutta minä uskon Jumalaan. Ja jos tulee loppu tai välipää (esim. peltojen vuokraus), niin ei sekään ole mikään loppu. Tämä ahdistuksen, epätietoisuuden, voimattomuuden ja ilottomuuden jatkuva vaihe on pahinta. Ainoa tapa selvitä, on uskoa Jumalan mahdollisuuksiin näyttää tie ulos. Ja kun kiinnittää mielensä Jeesukseen eikä maallisiin, niin ei tarvitse päivästä toiseen murehtia maallisia.”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6-7) Kiitos Jeesus maatilasta, jätän sen sinun käsiisi. Saat tehdä sillä ihan mitä haluat.
On tullut puintiaika. Poikkeuksellisen aikaisin tänä vuonna. Joitakin päiviä leikkuupuimuri on jo meilläkin liikkunut pellolla. Keväällä kylvetyt kaurat ja herneet ovat kesän auringossa valmistuneet. Puintisää tähän asti on mitä parhain, ja kuivaa tavaraa saa puida.
Vaan eipä tämä syksyn puintiaika nyt sitten yhtään sen vähemmän ahdistavaa ole kuin kylvöaikakaan. Tai no, on se hiukan kivempaa, kyllä mun mielestä on kivempi ajaa puimuria kuin kylvökonetta, mutta silti. Ihan yhtä lailla nytkin jotenkin koen niin raskaana sen, että minun täytyy olla tekemisissä koneiden kanssa. Pakosta. Ja joskus vielä möyrimässä niiden sisustoissakin, puhdistamassa seuloja ja puimuria ylipäätään. Tänään koko homma tuntui erityisen pahalta eikä intoa lisännyt väsymyksestä kumpuava suuttumus ja ärtymys, jota kohtasin henkilön taholta kenen kanssa puimuria yritin puhdistaa. Itkin samalla kun pistin rasvaprässillä rasvaa puimakelan nippoihin (ja sain kuulla, ettei se itkemällä parane..) Sitä niin menettää kaiken, kun saa osakseen huutoa. Ja naiseutensa, kun likaisissa vaatteissa yrittää söheltää jotain mitä ei yhtään jaksaisi, ei haluaisi eikä osaisi. Tuntee itsensä täysin tumpeloksi ja tyhmäksi. Mutta kun taas hyökkää se Pakko.
Menikö tämä homma jossain kohtaa pieleen? Olenko söösinyt kaiken? Olisiko minun kuulunut jossain kohtaa sanoa ”ei”, mutta kun olen ollut liian kiltti, etten ole siihen pystynyt? Olihan se puimurilla ajaminen joskus nuorempana ihan kivaa. En minä silloin ole osannut ymmärtää, että alan myöhemmin voimaan näin pahoin koneiden kanssa. En minä ole voinut tietää, että minusta voi tulla niin nainen, että sisikuntani ahdistuu kun käteen lyödään rasvaprässi. Olenhan tehnyt sitä joka vuosi. Ja kuitenkin, vuosi vuodelta se onkin nyt kamalampaa ja kamalampaa.
Meneehän se yksi syksy taas tässä, ei siinä mitään. Mutta kun ei voi olla ajattelematta eteenpäin. Tämä vain ei toimi tällä lailla. Ahdistun tästä niin järkyttävän paljon. Ja häpeän niin paljon tätä olosuhteiden pakossa olemistani. Asiat vain ovat menneet niin. Katson ja ihmettelen itsekin itseäni. Kuka on tuo joka ahdistuksissa ajelee puimuria ja viljakärryjä? Miten minä tämmöiseen juttuun olen päätynyt mukaan? En ainakaan omasta vapaasta tahdostani. Onko minulla muka maatila? En sitä ainakaan itse ole hommannut..
Lapsuuden ammattihaaveen lähetyssaarnaajan (kerhossa oli puhuttu jotakin lähetyssaarnaajista) lisäksi olen varmaan haaveillut aikanaan muista matkustamiseen liittyvistä ammateista. Valas- ja hyljetutkija oli myös joku haave joskus. Ympäristönsuojelija oli joskus. Muita en sitten oikein muistakaan. Ihan kauheasti en varmaan ole edes haaveillut ammatteja, kun jotenkin on tiennyt että on maatila ja vanhat vanhemmat. Ettei tule olemaan sellaista aikaa, että voisi tehdä mitä haluaa. Koko vuoden ympäriinsä. Vasta uskoon tultua on uskaltanut ylipäänsä haaveilla edes pikkuisen enemmän.
Ensimmäiset puinnit menossa siskon kanssa ”omiin nimiin”. Tämän nyt sitten vissiin kuuluisi olla jotenkin hienoa. Itselle on kyllä kaikkea muuta. Tai siis justiinsa samanlaista kuin viime vuonnakin. Mutta eipä tässä kokonaisuudessa ulkoisesti kyllä mikään olekaan muuttunut. En ole ottanut vastuuta yhtään enempää eikä vanha sukupolvi ole ottanut vastuuta yhtään vähempää. Asumisjärjestelyt ja toimenkuvat ovat kaikki aivan samat (paitsi että minä hommasin kesäyksiön keskustasta). Vain kukkokiekuu on uutta, mikään muu ei. Surullisena luin Maaseudun Tulevaisuuden tekstaripalstalta jonkun nuoren isännän viestiä, jossa sanoi jotenkin että ”Sukupolvenvaihdos tehtiin 11 vuotta sitten. Miten sen saisi kerrottua vanhalle isännälle?” Tietyt asetelmat voivat jäädä lukkiutuneeseen tilaan liki loputtomiksi ajoiksi ja joskus vasta sairaus tai kuolema muuttaa kuvioita. Jos ei pystytä keskustelemaan tunteista. Ja mennään vain oletusasetuksilla tyyliin lapsi on lapsi.
En minä epäile, etteikö tämäkin syksy tästä jotenkin menisi. 5 henkeä meitä tässä pyörii, joista 2 x 75-vuotiasta ja 2 x naista (ja kukaan viidestä ei tykkää erityisesti koneista..) Vanhat kuitenkin vanhenevat vuosi vuodelta ja naiset naisistuvat. Lopputulema on, että jos Jumala ei apua anna, homma loppuu kuin kananlento. Mutta minä uskon Jumalaan. Ja jos tulee loppu tai välipää (esim. peltojen vuokraus), niin ei sekään ole mikään loppu. Tämä ahdistuksen, epätietoisuuden, voimattomuuden ja ilottomuuden jatkuva vaihe on pahinta. Ainoa tapa selvitä, on uskoa Jumalan mahdollisuuksiin näyttää tie ulos. Ja kun kiinnittää mielensä Jeesukseen eikä maallisiin, niin ei tarvitse päivästä toiseen murehtia maallisia.”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6-7) Kiitos Jeesus maatilasta, jätän sen sinun käsiisi. Saat tehdä sillä ihan mitä haluat.
keskiviikko 18. elokuuta 2010
Karsinageenit
Ihan kaikki kansalaiset eivät välttämättä ole tietoisia siitä merkittävästä murrosvaiheesta, mikä kanamaailmassa tällä hetkellä on meneillään. Ei minun kanojeni elinympäristössä, vaan ylipäätään suomalaisten ja muidenkin eurooppalaisten kanojen elinympäristössä. Valtava muutos on koko ajan käynnissä ja tällä muutoksella on aikaa jäljellä 1 vuosi 4 kuukautta ja 13 päivää. 31.12.2011 on viimeinen päivä, jolloin kanoja saa pitää perinteisissä häkeissä. Sen jälkeen on takana pätkä historiaa, jossa kanat elivät virikkeettömissä häkeissä.
Kun häkkikanalat ovat aikanaan, kaiketi 60-luvulla tulleet kanankasvatukseen, ovat ne olleet viimeistä huutoa ja hieno asia. Silloinen yksinkertaisempi tekniikka ei varmastikaan olisi edes mahdollistanut isoja lattiakanaloita. Häkkikanaloissa tauteja oli vähemmän silloiseen lattiakasvatukseen verrattuna. Kaupungistumisen ja vaurastumisen myötä kotitarvekananpito jäi useammilta pois ja tuli tarve pitää isompia kanaloita. Kun ihmiset pakkautuivat kaupunkeihin, myös kanoja piti pystyä kasvattamaan tiiviimmissä tiloissa. Näin luulisin asioiden menneen.
Suurin osa suomalaisista kanoista on elänyt näissä ns. perinteisissä häkeissä. Tämän päivän prosenttiosuuksia en tiedä, koska muutosta tapahtuu nyt koko ajan. Useat sadat kanalanomistajat ovat päätöksen edessä mitä tehdä kanalansa suhteen: jatkaako kananpitoa tekemällä isot investoinnit muihin kanalamuotoihin vai lopettaako kananpito. Monet lopettavat ensi vuoden aikana kananpidon. Toiset taas päättävät jatkaa ja tekevät investoinnin, yleensä nykyistä isompaan kanalaan. Suurimmissa suomalaisissa kanaloissa on yli 100 000 kanaa. On siinä kotkotusta. (Muttei kiekumista. Jos isoon kanalaumaan laittaa kukon, kanat tappavat sen.)
Murros on siis koko ajan menossa kanamaailmassa, vaikkei sitä kaikki käsitäkään eikä se kaikkia kiinnosta. Murros on myös tapahtumassa hengellisessä kentässä, vaikkei sitä kaikki käsitäkään eikä se kaikkia kiinnosta. Myös siellä ollaan tulossa ulos perinteisistä häkeistä, jotka ovat estäneet ”lajityypillistä käyttäytymistä” tarjoamatta tarpeeksi virikkeitä ja tilaa.
Monet uskovat ovat alkaneet käsittää, että se heidän oma kirkkokuntahäkkinsä ei olekaan mikään ainoa oikea. Uskovat ovat alkaneet nähdä, että sen sijaan että katsotaan kuka kuuluu mihinkin lahkoon, katsotaankin sitä, kuka on oikeasti Jeesuksen oma. Ja että yhtä lailla veljiä ja sisaria Herrassa ovat kaikki, jotka rakastavat Jeesusta ja keissä on Pyhän Hengen sinetti. Että epäoleellista on, mihin kirkkokuntaan kuuluu ja oleellista on, että kuuluu Jeesukselle. Että Jeesuksen rukous olisi totta keskellämme: ”Että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä (Isä) olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niin kuin sinä olet minua rakastanut.” (Joh. 17:23)
Onhan tämä yhteys tosiaankin vielä aivan alkuvaiheessa vasta. Eihän tätä alkuunkaan kaikki uskovat vielä käsitä, mutta olen ollut havaitsevinani että erityisesti nuoremman sukupolven keskuudessa perinteisistä kirkkokuntahäkeistä on helpompi tulla ulos havaitsemaan uskovien todellisen yhteyden merkitys. Mikä yhteys se onkaan, joka perustuu tavallaan pakkoon, siihen että ollaan tultu laitetuksi samaan häkkiin? Ei kai siitä maailma mitään uskovien keskinäistä rakkautta voi nähdä, jos saman pienen yhdistyksen jäsenet tapaavat toisiaan suljetussa ympäristössä vuosikymmenestä toiseen? Uskovien keskinäisen rakkauden tulisi näkyä ja olla totta erityisesti arjessa eikä sunnuntaisin.
Taannoin olin kyllä loksauttaa leukani, kun vielä kuulin taas sellaista puhetta, että on suurin piirtein vaarallista olla tekemisissä muiden uskovien kuin oman karsinan ihmisten kanssa. Käsitin kyllä puhujan huolestuneisuuden vääristä opeista, mutta ilmaistessaan huolensa muita karsinoita kohtaan hän tavallaan samalla korotti omaa karsinaansa aivan kuin se olisi sitten jotain parempaa ja turvallisempaa. Vääriä oppeja, uskonnollisuutta ja lahkohenkisyyttä liittyy kaikkiin Suomessakin toimiviin ns. seurakuntiin. Mikään tällainen järjestö ei ole turva, koska ne jokainen ovat karsinoita eivätkä näin ollen mikään toistansa parempia. Tietysti oppikysymyksissä joku on enemmän metsässä kuin joku toinen, mutta nyt puhutaankin uskovista yksilöinä ja Kristuksen ruumiin jäseninä eikä näistä karsinoista.
Uskovien tulisi rukoilla enentyvässä määrin uskovien yhteyden ja rakkauden lisääntymistä ja silmien aukeamista sille, ketkä ovat veljiä ja sisaria. Tämä tosin vaatii sitä, että tunnetaan Raamattua ja Pyhä Henki. Karsinoissa on tietty turvallisuus, jos hengellinen erottelukyky on hyvin vajavaista. Kuitenkin pidemmän päälle ne rajaavat toiminnot yleensä aika minimiin, koska lähes kaikki kirkkokunnat kuitenkin toimivat periaatteella, jossa muutamat henkilöt, yleensä palkatut ja kenties erityisesti vielä ”vihityt” ovat aktiivisia ja muut passiivisempia. Tämä rapistuttaa muiden ”hengellisen kunnon” ja häkkielämäntyyli on valmis. Lisäksi Pyhän Hengen elävä ja uutta luova ohjaus saatetaan korvata vinhasti ohi Raamatun menevällä organisaation traditiolla.
”Rakkaani, rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta”. Koko Raamattu kertoo Jumalan rakkaudesta. ”Sillä Jumala on rakkaus”. Mutta kuten edellisessä kirjoituksessa tuli myös todettua, saatana yrittää jatkuvasti vääristellä kaikkia Jumalan asioita ja tekee niistä lisäksi omia feikki-kopioitaan, joissa on jotakin hyvin samankaltaista kuin Jumalalta tulleessa asiassa, mutta joka kuitenkin on asian täysi vääristymä. Nykyään törmää esimerkiksi hirveän usein vihollisen lanseeraamaan ”rakkauteen”. Toiselta nimeltään se kulkee välillä ”suvaitsevaisuutena”, mutta usein ihan ”rakkautena”. Tällaiseen ”rakkauden” pohjalta tehdään sitten kaikkia Jumalan Sanaa vastaan olevia asioita. Vihollisen ”rakkaus” on ihmismielen helppo ottaa vastaan.
Jumala rakastaa jokaista ihmistä. Mutta vihaa syntiä. Saatana rakastaa syntiä, mutta vihaa jokaista ihmistä. Jumalan rakkaus vetää ihmistä parannukseen, Jeesuksen luo ja iankaikkiseen elämään. Saatanan ”rakkaus” pitää ihmisen synnissä, kaukana Jeesuksesta ja vie lopulta helvettiin.
Jumala antoi Pyhän Hengen yhteyden ja keskinäisen rakkauden uskovien välille. Vihollinen on tehnyt tästäkin oman virityksensä maailmanlaajuisen perinteiden pohjalle rakentuvan kirkkokuntainstituution keinolla. Keitos on edelleen tänä päivänä kamala sekasotku, kun uskovia on monissa eri häkeissä ja niiden ulkopuolella ja siellä ja täällä ja tuolla. Luulen kuitenkin, että Jumala on jo avannut häkkien ovet ja elävät kanat tulevat häkeistä ulos tavalla tai toisella. Kuopsuttelemaan ja ottamaan multakylpyjä. Elämään elävässä rakkaudessa, jossa ei rakasteta sanalla ja kielellä vaan teossa ja totuudessa. Ja Jeesus-kukko johdattaa ja suojelee laumaansa taivaan orsille saakka. Amen, tule, Herra Jeesus!
P.S. Yksi tapa hahmottaa uskovien yhteyttä paikkakunnalla on esim. miettiä, että jos apostoli Paavali nyt kirjoittaisi kirjeen vaikka porilaisille, niin keille kirje olisi osoitettu ja keille se tulisi lukea? ”Kaikille Porissa oleville Jumalan rakkaille, kutsutuille pyhille” (Room) ”Porissa olevalle Jumalan seurakunnalle, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille, jotka ovat kutsutut ja pyhät” (1. Kor) ”Porissa olevalle Jumalan seurakunnalle ynnä kaikille pyhille koko Satakunnassa” (2. Kor) ”Porissa oleville pyhille ja uskoville Kristuksessa Jeesuksessa” (Ef.) Kaikille uskoville siis. Seurakunta on eri asia kuin kirkkokunta.
Kun häkkikanalat ovat aikanaan, kaiketi 60-luvulla tulleet kanankasvatukseen, ovat ne olleet viimeistä huutoa ja hieno asia. Silloinen yksinkertaisempi tekniikka ei varmastikaan olisi edes mahdollistanut isoja lattiakanaloita. Häkkikanaloissa tauteja oli vähemmän silloiseen lattiakasvatukseen verrattuna. Kaupungistumisen ja vaurastumisen myötä kotitarvekananpito jäi useammilta pois ja tuli tarve pitää isompia kanaloita. Kun ihmiset pakkautuivat kaupunkeihin, myös kanoja piti pystyä kasvattamaan tiiviimmissä tiloissa. Näin luulisin asioiden menneen.
Suurin osa suomalaisista kanoista on elänyt näissä ns. perinteisissä häkeissä. Tämän päivän prosenttiosuuksia en tiedä, koska muutosta tapahtuu nyt koko ajan. Useat sadat kanalanomistajat ovat päätöksen edessä mitä tehdä kanalansa suhteen: jatkaako kananpitoa tekemällä isot investoinnit muihin kanalamuotoihin vai lopettaako kananpito. Monet lopettavat ensi vuoden aikana kananpidon. Toiset taas päättävät jatkaa ja tekevät investoinnin, yleensä nykyistä isompaan kanalaan. Suurimmissa suomalaisissa kanaloissa on yli 100 000 kanaa. On siinä kotkotusta. (Muttei kiekumista. Jos isoon kanalaumaan laittaa kukon, kanat tappavat sen.)
Murros on siis koko ajan menossa kanamaailmassa, vaikkei sitä kaikki käsitäkään eikä se kaikkia kiinnosta. Murros on myös tapahtumassa hengellisessä kentässä, vaikkei sitä kaikki käsitäkään eikä se kaikkia kiinnosta. Myös siellä ollaan tulossa ulos perinteisistä häkeistä, jotka ovat estäneet ”lajityypillistä käyttäytymistä” tarjoamatta tarpeeksi virikkeitä ja tilaa.
Monet uskovat ovat alkaneet käsittää, että se heidän oma kirkkokuntahäkkinsä ei olekaan mikään ainoa oikea. Uskovat ovat alkaneet nähdä, että sen sijaan että katsotaan kuka kuuluu mihinkin lahkoon, katsotaankin sitä, kuka on oikeasti Jeesuksen oma. Ja että yhtä lailla veljiä ja sisaria Herrassa ovat kaikki, jotka rakastavat Jeesusta ja keissä on Pyhän Hengen sinetti. Että epäoleellista on, mihin kirkkokuntaan kuuluu ja oleellista on, että kuuluu Jeesukselle. Että Jeesuksen rukous olisi totta keskellämme: ”Että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä (Isä) olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niin kuin sinä olet minua rakastanut.” (Joh. 17:23)
Onhan tämä yhteys tosiaankin vielä aivan alkuvaiheessa vasta. Eihän tätä alkuunkaan kaikki uskovat vielä käsitä, mutta olen ollut havaitsevinani että erityisesti nuoremman sukupolven keskuudessa perinteisistä kirkkokuntahäkeistä on helpompi tulla ulos havaitsemaan uskovien todellisen yhteyden merkitys. Mikä yhteys se onkaan, joka perustuu tavallaan pakkoon, siihen että ollaan tultu laitetuksi samaan häkkiin? Ei kai siitä maailma mitään uskovien keskinäistä rakkautta voi nähdä, jos saman pienen yhdistyksen jäsenet tapaavat toisiaan suljetussa ympäristössä vuosikymmenestä toiseen? Uskovien keskinäisen rakkauden tulisi näkyä ja olla totta erityisesti arjessa eikä sunnuntaisin.
Taannoin olin kyllä loksauttaa leukani, kun vielä kuulin taas sellaista puhetta, että on suurin piirtein vaarallista olla tekemisissä muiden uskovien kuin oman karsinan ihmisten kanssa. Käsitin kyllä puhujan huolestuneisuuden vääristä opeista, mutta ilmaistessaan huolensa muita karsinoita kohtaan hän tavallaan samalla korotti omaa karsinaansa aivan kuin se olisi sitten jotain parempaa ja turvallisempaa. Vääriä oppeja, uskonnollisuutta ja lahkohenkisyyttä liittyy kaikkiin Suomessakin toimiviin ns. seurakuntiin. Mikään tällainen järjestö ei ole turva, koska ne jokainen ovat karsinoita eivätkä näin ollen mikään toistansa parempia. Tietysti oppikysymyksissä joku on enemmän metsässä kuin joku toinen, mutta nyt puhutaankin uskovista yksilöinä ja Kristuksen ruumiin jäseninä eikä näistä karsinoista.
Uskovien tulisi rukoilla enentyvässä määrin uskovien yhteyden ja rakkauden lisääntymistä ja silmien aukeamista sille, ketkä ovat veljiä ja sisaria. Tämä tosin vaatii sitä, että tunnetaan Raamattua ja Pyhä Henki. Karsinoissa on tietty turvallisuus, jos hengellinen erottelukyky on hyvin vajavaista. Kuitenkin pidemmän päälle ne rajaavat toiminnot yleensä aika minimiin, koska lähes kaikki kirkkokunnat kuitenkin toimivat periaatteella, jossa muutamat henkilöt, yleensä palkatut ja kenties erityisesti vielä ”vihityt” ovat aktiivisia ja muut passiivisempia. Tämä rapistuttaa muiden ”hengellisen kunnon” ja häkkielämäntyyli on valmis. Lisäksi Pyhän Hengen elävä ja uutta luova ohjaus saatetaan korvata vinhasti ohi Raamatun menevällä organisaation traditiolla.
”Rakkaani, rakastakaamme toinen toistamme, sillä rakkaus on Jumalasta”. Koko Raamattu kertoo Jumalan rakkaudesta. ”Sillä Jumala on rakkaus”. Mutta kuten edellisessä kirjoituksessa tuli myös todettua, saatana yrittää jatkuvasti vääristellä kaikkia Jumalan asioita ja tekee niistä lisäksi omia feikki-kopioitaan, joissa on jotakin hyvin samankaltaista kuin Jumalalta tulleessa asiassa, mutta joka kuitenkin on asian täysi vääristymä. Nykyään törmää esimerkiksi hirveän usein vihollisen lanseeraamaan ”rakkauteen”. Toiselta nimeltään se kulkee välillä ”suvaitsevaisuutena”, mutta usein ihan ”rakkautena”. Tällaiseen ”rakkauden” pohjalta tehdään sitten kaikkia Jumalan Sanaa vastaan olevia asioita. Vihollisen ”rakkaus” on ihmismielen helppo ottaa vastaan.
Jumala rakastaa jokaista ihmistä. Mutta vihaa syntiä. Saatana rakastaa syntiä, mutta vihaa jokaista ihmistä. Jumalan rakkaus vetää ihmistä parannukseen, Jeesuksen luo ja iankaikkiseen elämään. Saatanan ”rakkaus” pitää ihmisen synnissä, kaukana Jeesuksesta ja vie lopulta helvettiin.
Jumala antoi Pyhän Hengen yhteyden ja keskinäisen rakkauden uskovien välille. Vihollinen on tehnyt tästäkin oman virityksensä maailmanlaajuisen perinteiden pohjalle rakentuvan kirkkokuntainstituution keinolla. Keitos on edelleen tänä päivänä kamala sekasotku, kun uskovia on monissa eri häkeissä ja niiden ulkopuolella ja siellä ja täällä ja tuolla. Luulen kuitenkin, että Jumala on jo avannut häkkien ovet ja elävät kanat tulevat häkeistä ulos tavalla tai toisella. Kuopsuttelemaan ja ottamaan multakylpyjä. Elämään elävässä rakkaudessa, jossa ei rakasteta sanalla ja kielellä vaan teossa ja totuudessa. Ja Jeesus-kukko johdattaa ja suojelee laumaansa taivaan orsille saakka. Amen, tule, Herra Jeesus!
P.S. Yksi tapa hahmottaa uskovien yhteyttä paikkakunnalla on esim. miettiä, että jos apostoli Paavali nyt kirjoittaisi kirjeen vaikka porilaisille, niin keille kirje olisi osoitettu ja keille se tulisi lukea? ”Kaikille Porissa oleville Jumalan rakkaille, kutsutuille pyhille” (Room) ”Porissa olevalle Jumalan seurakunnalle, Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille, jotka ovat kutsutut ja pyhät” (1. Kor) ”Porissa olevalle Jumalan seurakunnalle ynnä kaikille pyhille koko Satakunnassa” (2. Kor) ”Porissa oleville pyhille ja uskoville Kristuksessa Jeesuksessa” (Ef.) Kaikille uskoville siis. Seurakunta on eri asia kuin kirkkokunta.
sunnuntai 15. elokuuta 2010
Kanahaukka
Olin reilun vuorokauden pois kanojen luota. Sinä aikana eräs henkilö oli nähnyt pihan yli lentävän kanahaukan! Tiedän kyseisen henkilön ornitologisen asiantuntemuksen sen verran hyväksi, että ihan uskoisin tämän olevan totta. Ei hän nyt kanahaukkaa varikseen tai harakkaankaan sekottaisi. Voi hurja, että sitten täällä kumminkin on kanahaukkoja! Kanat olivat kuulemma olleet erityisen hälytystilassa tämän ylilennon tapahtuessa. Kuitenkin haukka oli vain lentänyt jotenkin pihan yli eikä poikennut noutamaan take-away ateriaa.
En ole oikein kanahaukoista osannut missään vaiheessa murehtia. No tietysti olen ajatellut, ettei se murehtimisesta parane, mutta tavallaan en myös ole edes halunnut ajatella, että semmoisia on edes olemassakaan. Kun en ole koskaan tiettävästi nähnytkään, tai ainakaan että tunnistaisin. Viime vuonnahan naapuri sanoi, että kanahaukkoja istuu välillä puussa heidän kanakoppinsa (jossa joka puolella verkot) vieressä. Ja heiltä sadan metrin päässä meillä minä en sitten ole koskaan nähnyt ensimmäistäkään haukkaa ja kanat ovat vapaina.. Edelleenkin tietysti toivoisi, että kanat saisivat varjeltua haukoilta. Jos haukka nimittäin nappaisi yhden kanan, niin sitten olisi tylsän tilanteen edessä, koska joutuisi miettimään kanojen pitämistä jatkuvasti häkissä. Ja se taas ei olisi yhtään kivaa, nyt kun ne ovat jo niin tottuneet vapauteen. Joka aamu kaikki ovat innolla tulossa ulos häkistä, niin olisi tosi kurjaa jättää ne sinne sisälle. Mieluummin vapaus ja riski, kuin turvallinen vankila. Ainakin tässä tilanteessa. Ja onpahan ainakin kukolla koulutusta vastaava työ, kun pitää haukkoja silmällä.
Katselin kanahaukkaa netistäkin ja onhan se hurjan näköinen kaveri http://www.luonnossa.com/Lintulajit/Petolinnut/Kanahaukka/kanahaukka.html . Siipivälikin voi olla 1,5 metriä, varpaat ja kynnet iskevät ja voimallinen nokka. Yksillä nettisivuilla kanahaukasta sanottiin: ”Metsän kanojen näkökulmasta kanahaukka on eräänlainen ilmestyskirjan peto. Jos riekko ja teeri näkisivät ihmisten tavoin painajaisia, kanahaukka olisi niiden vakioaihe”. En tiedä mitä omat kanat tuumailevat, mutta kyllä kukko selvästi tarkkailee myös ilmasta tulevia mahdollisia uhkia.
Kuten välttääkseni ylimääräistä murhetta ja haluamatta tutustua kanahaukkaan olen myös tietyllä lailla pistänyt pääni pensaaseen todellisen ja varsinaisen vihollisen eli saatanan suhteen. Siinä on kaiken pahan aiheuttaja ja tyyppi, joka haluaa kaikille vain pahaa. Jotenkin minusta on tuntunut suorastaan kurjalta, että joku inhoaa minua ja haluaa minulle pahaa. En ole kauheasti halunnut ajatella koko asiaa. Enkä ole osannut vihata saatanaa. Ehkä sen takia vihollinen onkin pystynyt pitämään minua monissa asioissa otteessaan. En ole oppinut kunnolla tuntemaan sen toimintatapoja, että osaisin väistellä ansoja. Olen ottanut itseeni saatanan syytökset, ajatellut että minussa on vika ja olen ollut masentunut ja pitänyt itseäni mitättömänä ja huonona. Olen uskonut ties mitä valheita, mitä saatana on saanut minut ajattelemaan itsestäni, muista ihmisistä ja Jumalasta. Kun kaikki tämä tapahtuu niin huomaamattomasti, että ihminen luulee, että ajatukset ovat hänen omiaan, vaikka oikeasti ne ovatkin vihollisen syöttämiä tuhoavia ajatuksia. Ja eihän sitä eroa muusta voi tietääkään kuin sitten siitä kun vähitellen tutustuu Jeesukseen, joka on totuus. Silloin saatanan valheita alkaa paljastua ja sitten huomaakin miten suorastaan kieroon on kasvanut monissa asioissa.
Raamattu puhuu saatanasta mm. syyttäjänä ja ”kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä.” Lisäksi sanotaan esim. ”saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi”. Olisi kyllä itsenkin syytä paremmin tuntea vihollisen toimintatyyliä, ettei itse sortuisi esim. syyttämään jotakuta ihmistä jostakin asiasta, joka on satuttanut itseä, kun asian takana on kumminkin tämä varsinainen vihollinen, joka sitten vain osaa kätkeytyä eri tilanteisiin. Raamattu muistuttaa tästä asiasta kyllä erittäin selvästi: ” Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa.”
Onhan se hurjaa, että tämmöisessä taistelussa pitää olla. Että joku tyyppi yrittää niin usein masentaa ja eri tavoin aiheuttaa hankaluuksia. Ja siis tietysti erityisesti uskoville, heidän elämäänsä ja heidän keskinäisiin väleihinsä. Eihän sellainen tässä vihollisen pommituksessa ole, joka ei ole Jeesuksen puolella.
Mutta sitten kumminkin on voittajan puolella eikä ole mitään pelättävää. Vihollinen kyllä nimenomaan yrittää koko ajan pelotella ja siinä usein kohdallani onnistuukin, mutta kuitenkin saa olla Jeesuksen puolella ja valkeuden voima on suurempi kuin pimeyden voima. Ehkä tässä sitten vähitellen oppii tätä ”hengellistä sodankäyntiäkin”. Onhan siihen ainakin raamattu täynnä opetusta. En vain ole tähän mennessä pystynyt ottamaan vielä sitä puolta kunnolla vastaan, vaan olen ehkä peloissani vältellyt aihetta ja sitten jossain asioissa perkele on vienyt meikäläistä 6-0. Vaikka Raamattu sanoo vihollisesta että ”hänen juonensa eivät ole meille tuntemattomat”, niin minulle ne ovat kyllä jossain määrin olleet tuntemattomat ja ovat edelleenkin, kun vieläkin takkuan tiettyjen asioiden kanssa eivätkä ne voi johtua muusta kuin tästä ikävästä valheen isästä, jonka juonet ovat verkot kutoneet.
Rukoillen ja Jeesuksen ohjeita noudattaen on kuitenkin mahdollisuus sotia vihollisen linnakkeita vastaan. ”Vaikka me vaellammekin lihassa, emme kuitenkaan lihan mukaan sodi; sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä hajottamaan maahan linnoituksia.”
Jos joku luulee, että uskovan elämä on tylsää, niin erehtyy pahoin. Hengen maailmoissa tapahtuva sodankäynti on yksi ihmeellisimpiä osia siitä. Itse olen kyllä tosiaan väärä henkilö puhumaan asiasta kauheasti enempää, moni muu on ollut paljon enemmän eturintamassa näissä asioissa, kuin minä. Itse olen lähinnä viettänyt aikaa haavoittuneiden osastolla tietämättä edes rintamalla tapahtuu.
Kaipaisi kyllä niin paljon, että olisi joku uskova ”työtoveri”. Kanatkin saavat kukolta varoituksia kanahaukoista ja itsekin kokisi tarvitsevansa kovasti apua näihin vihollisen hyökkäyksiin. Sitä on niin oman elämänsä vanki, ettei edes osaa erottaa, mikä on vihollisen juttuja. Niin monet masentavat valheet erityisesti itsestä menevät niin helposti läpi. Sanotaanhan Raamatussakin: ”Ja yksinäisen kimppuun voi joku käydä, mutta kaksi pitää sille puolensa”. Kaikkien tällaisten asioiden takia kuitenkin uskovien yhteys on kamalan tärkeää. Jos ei koskaan ole uskovien yhteydessä, on valtavan helppo nakki viholliselle. En tarkoita sitä, että menettäisi uskoaan Jeesukseen ja taivaspaikkaa, mutta kaiken muun mitä Jumala olisi halunnut antaa voi tavallaan vihollinen silloin viedä (jos ei tajuakaan, mitä kaikkea ihmeellistä Jumalalla olisi ollut varattuna). ”Varas ei tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan. Minä (Jeesus) olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.”
Tässä nyt sitten vain katsellaan ja rukoillaan, että Jumala varjelisi kanahaukoilta ja muuten elämässä, että voisi päästä erilaisista ahdistavista vihollisen asettamista pauloista ja siteistä vapauteen. ”Kiitetty olkoon Herra, minun kallioni, joka opettaa minun käteni taistelemaan, minun sormeni sotimaan, hän, joka antaa minulle armon; minun linnani, varustukseni ja pelastajani, minun kilpeni, jonka turviin minä pakenen”.
En ole oikein kanahaukoista osannut missään vaiheessa murehtia. No tietysti olen ajatellut, ettei se murehtimisesta parane, mutta tavallaan en myös ole edes halunnut ajatella, että semmoisia on edes olemassakaan. Kun en ole koskaan tiettävästi nähnytkään, tai ainakaan että tunnistaisin. Viime vuonnahan naapuri sanoi, että kanahaukkoja istuu välillä puussa heidän kanakoppinsa (jossa joka puolella verkot) vieressä. Ja heiltä sadan metrin päässä meillä minä en sitten ole koskaan nähnyt ensimmäistäkään haukkaa ja kanat ovat vapaina.. Edelleenkin tietysti toivoisi, että kanat saisivat varjeltua haukoilta. Jos haukka nimittäin nappaisi yhden kanan, niin sitten olisi tylsän tilanteen edessä, koska joutuisi miettimään kanojen pitämistä jatkuvasti häkissä. Ja se taas ei olisi yhtään kivaa, nyt kun ne ovat jo niin tottuneet vapauteen. Joka aamu kaikki ovat innolla tulossa ulos häkistä, niin olisi tosi kurjaa jättää ne sinne sisälle. Mieluummin vapaus ja riski, kuin turvallinen vankila. Ainakin tässä tilanteessa. Ja onpahan ainakin kukolla koulutusta vastaava työ, kun pitää haukkoja silmällä.
Katselin kanahaukkaa netistäkin ja onhan se hurjan näköinen kaveri http://www.luonnossa.com/Lintulajit/Petolinnut/Kanahaukka/kanahaukka.html . Siipivälikin voi olla 1,5 metriä, varpaat ja kynnet iskevät ja voimallinen nokka. Yksillä nettisivuilla kanahaukasta sanottiin: ”Metsän kanojen näkökulmasta kanahaukka on eräänlainen ilmestyskirjan peto. Jos riekko ja teeri näkisivät ihmisten tavoin painajaisia, kanahaukka olisi niiden vakioaihe”. En tiedä mitä omat kanat tuumailevat, mutta kyllä kukko selvästi tarkkailee myös ilmasta tulevia mahdollisia uhkia.
Kuten välttääkseni ylimääräistä murhetta ja haluamatta tutustua kanahaukkaan olen myös tietyllä lailla pistänyt pääni pensaaseen todellisen ja varsinaisen vihollisen eli saatanan suhteen. Siinä on kaiken pahan aiheuttaja ja tyyppi, joka haluaa kaikille vain pahaa. Jotenkin minusta on tuntunut suorastaan kurjalta, että joku inhoaa minua ja haluaa minulle pahaa. En ole kauheasti halunnut ajatella koko asiaa. Enkä ole osannut vihata saatanaa. Ehkä sen takia vihollinen onkin pystynyt pitämään minua monissa asioissa otteessaan. En ole oppinut kunnolla tuntemaan sen toimintatapoja, että osaisin väistellä ansoja. Olen ottanut itseeni saatanan syytökset, ajatellut että minussa on vika ja olen ollut masentunut ja pitänyt itseäni mitättömänä ja huonona. Olen uskonut ties mitä valheita, mitä saatana on saanut minut ajattelemaan itsestäni, muista ihmisistä ja Jumalasta. Kun kaikki tämä tapahtuu niin huomaamattomasti, että ihminen luulee, että ajatukset ovat hänen omiaan, vaikka oikeasti ne ovatkin vihollisen syöttämiä tuhoavia ajatuksia. Ja eihän sitä eroa muusta voi tietääkään kuin sitten siitä kun vähitellen tutustuu Jeesukseen, joka on totuus. Silloin saatanan valheita alkaa paljastua ja sitten huomaakin miten suorastaan kieroon on kasvanut monissa asioissa.
Raamattu puhuu saatanasta mm. syyttäjänä ja ”kun hän puhuu valhetta, niin hän puhuu omaansa, sillä hän on valhettelija ja sen isä.” Lisäksi sanotaan esim. ”saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi”. Olisi kyllä itsenkin syytä paremmin tuntea vihollisen toimintatyyliä, ettei itse sortuisi esim. syyttämään jotakuta ihmistä jostakin asiasta, joka on satuttanut itseä, kun asian takana on kumminkin tämä varsinainen vihollinen, joka sitten vain osaa kätkeytyä eri tilanteisiin. Raamattu muistuttaa tästä asiasta kyllä erittäin selvästi: ” Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa.”
Onhan se hurjaa, että tämmöisessä taistelussa pitää olla. Että joku tyyppi yrittää niin usein masentaa ja eri tavoin aiheuttaa hankaluuksia. Ja siis tietysti erityisesti uskoville, heidän elämäänsä ja heidän keskinäisiin väleihinsä. Eihän sellainen tässä vihollisen pommituksessa ole, joka ei ole Jeesuksen puolella.
Mutta sitten kumminkin on voittajan puolella eikä ole mitään pelättävää. Vihollinen kyllä nimenomaan yrittää koko ajan pelotella ja siinä usein kohdallani onnistuukin, mutta kuitenkin saa olla Jeesuksen puolella ja valkeuden voima on suurempi kuin pimeyden voima. Ehkä tässä sitten vähitellen oppii tätä ”hengellistä sodankäyntiäkin”. Onhan siihen ainakin raamattu täynnä opetusta. En vain ole tähän mennessä pystynyt ottamaan vielä sitä puolta kunnolla vastaan, vaan olen ehkä peloissani vältellyt aihetta ja sitten jossain asioissa perkele on vienyt meikäläistä 6-0. Vaikka Raamattu sanoo vihollisesta että ”hänen juonensa eivät ole meille tuntemattomat”, niin minulle ne ovat kyllä jossain määrin olleet tuntemattomat ja ovat edelleenkin, kun vieläkin takkuan tiettyjen asioiden kanssa eivätkä ne voi johtua muusta kuin tästä ikävästä valheen isästä, jonka juonet ovat verkot kutoneet.
Rukoillen ja Jeesuksen ohjeita noudattaen on kuitenkin mahdollisuus sotia vihollisen linnakkeita vastaan. ”Vaikka me vaellammekin lihassa, emme kuitenkaan lihan mukaan sodi; sillä meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä hajottamaan maahan linnoituksia.”
Jos joku luulee, että uskovan elämä on tylsää, niin erehtyy pahoin. Hengen maailmoissa tapahtuva sodankäynti on yksi ihmeellisimpiä osia siitä. Itse olen kyllä tosiaan väärä henkilö puhumaan asiasta kauheasti enempää, moni muu on ollut paljon enemmän eturintamassa näissä asioissa, kuin minä. Itse olen lähinnä viettänyt aikaa haavoittuneiden osastolla tietämättä edes rintamalla tapahtuu.
Kaipaisi kyllä niin paljon, että olisi joku uskova ”työtoveri”. Kanatkin saavat kukolta varoituksia kanahaukoista ja itsekin kokisi tarvitsevansa kovasti apua näihin vihollisen hyökkäyksiin. Sitä on niin oman elämänsä vanki, ettei edes osaa erottaa, mikä on vihollisen juttuja. Niin monet masentavat valheet erityisesti itsestä menevät niin helposti läpi. Sanotaanhan Raamatussakin: ”Ja yksinäisen kimppuun voi joku käydä, mutta kaksi pitää sille puolensa”. Kaikkien tällaisten asioiden takia kuitenkin uskovien yhteys on kamalan tärkeää. Jos ei koskaan ole uskovien yhteydessä, on valtavan helppo nakki viholliselle. En tarkoita sitä, että menettäisi uskoaan Jeesukseen ja taivaspaikkaa, mutta kaiken muun mitä Jumala olisi halunnut antaa voi tavallaan vihollinen silloin viedä (jos ei tajuakaan, mitä kaikkea ihmeellistä Jumalalla olisi ollut varattuna). ”Varas ei tule muuta kuin varastamaan ja tappamaan ja tuhoamaan. Minä (Jeesus) olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.”
Tässä nyt sitten vain katsellaan ja rukoillaan, että Jumala varjelisi kanahaukoilta ja muuten elämässä, että voisi päästä erilaisista ahdistavista vihollisen asettamista pauloista ja siteistä vapauteen. ”Kiitetty olkoon Herra, minun kallioni, joka opettaa minun käteni taistelemaan, minun sormeni sotimaan, hän, joka antaa minulle armon; minun linnani, varustukseni ja pelastajani, minun kilpeni, jonka turviin minä pakenen”.
perjantai 13. elokuuta 2010
Hullutuksen ihanuus
Kanakautta on jäljellä noin kaksi viikkoa. Tarkalleen ottaen en vielä itsekään ollenkaan tiedä, miten tänä vuonna kanakausi päättyy. Henkilöt, jotka olivat viime vuonna päättämässä kanssani kanojen päiviä, ovat parhaillaan kumpikin tahollaan evankeliointimatkoilla ulkomailla. Heillä on nyt tärkeämpää tekemistä kuin miettiä meikäläisen kanoja ja kyllä sitä sitten ehkä pystytään sopimaan päivää senkin jälkeen kun ovat saapuneet – jos tämä menee nyt samoin kuin viime vuonna.
Jos joku haluaisi ottaa kanoja talveksi, niin täältä saisi. Itsellä ei ole kuitenkaan ainakaan toistaiseksi tiedossa ketään joka haluaisi, eikä meillä edelleenkään ole mahdollisuutta pitää kanoja talvella. Näkee nyt sitten, miten tämä homma tänä vuonna oikein johdattuu. Apuja ainakin tarvitsen kanakauden päättämiseen – tavalla tai toisella. Olisi kyllä kamalaa, jos yksin pitäisi alkaa niitä tappamaan – jotenkin siinä kaipaa henkistä tukea kovasti. Ei se kumminkaan mitään erityisen mieltä ylentävää hommaa ole. Ei mitään ihan kamalan kauheaakaan, mutta kuitenkin vähemmän miellyttävää. Ei kuolema ole koskaan kivaa. Vaan kuitenkin se kuuluu tähän aikaan, jota elämme. ”Aika on syntyä ja aika kuolla.”
On kyllä niin jäänyt mieleen se viimevuotinen poliisiepisodi. Se taitaa olla yksi käsittämättömämpiä asioita, mitä elämässäni on tähän mennessä tapahtunut. (Eli ei paljoa juu oo tapahtunu.. ;)) Siinä tuli kyllä mielenvirkistystä ja on ollut kerrottavaa muillekin. Että tosiaankin poliisit tulivat kyselemään, että onko täällä suunnitteilla uskonnollista kanantapporituaalia! (En tänä päivänäkään aivan tarkalleen tiedä, miten tällainen ”vihje” oli annettu. Jotakin vähän tiedän, mutten aivan kaikkea. Eikä sillä ole mitään väliä.)
Kyllä Suomessakin ihan kummallisia aikoja eletään. Jos vaikka vielä esim. 80-luvullakin, 50-60 -luvusta puhumattakaan olisi kerrottu, että jossain maalaistalossa lopetetaan ennen talvea pari kanaa, niin sellainen ei kyllä varmastikaan olisi millään lailla voinut herättää kenenkään kiinnostusta – virkavallan nyt ainakaan. Ollaan niin älyttömästi vieraannuttu tavallisesta elämästä. Ja sitten tietysti uskon asioista. Jos joku kertoo olevansa uskovainen, niin sitten tosiaan näköjään nykyään voidaan pitää ihan jonain rituaaliteurastajanakin. En kyllä edelleenkään käsitä, voiko joku ihan oikeasti luulla, että Jeesukseen uskovat maalaistytöt ovat tuoreen kananveren perään..
Totta kyllä on, että veri on välttämätön asia, kun uskosta puhutaan. Muttei kuitenkaan kananveri.. Verta tarvitaan ja uhri tarvitaan, jotta Jumalaa voi lähestyä. Kenelläkään ihmisellä ei ole mitään asiaa lähestyä pyhää Jumalaa ilman uhria syntiensä puolesta, koska ihmisen syntisyys erottaa ihmisen Jumalasta. On aivan sama tekeekö hyviä tekoja vai ei, Jumalan silmissä jokainen ihminen on syntinen eikä mikään "hyvä elämä" muuta asiaa mihinkään. Jumala kuitenkin valmisti uhrin, joka on hänelle mieluinen. Uhrin syntien puolesta, kun viaton karitsa, Jumalan Poika Jeesus, tehtiin synniksi ihmisten syntien tähden. Hänen veriuhrinsa ansioista jokainen, joka haluaa, voi lähestyä Jumalaa – Jeesuksen nimessä ja antamalla kunnian Jeesukselle. ”Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.”
Olen viime aikoina ollut hurmaantuneena Raamatun hebrealaiskirjeen äärellä. Siinä on valtavan hyvin selitetty tätä veriuhrihommaa. Kuinka vanhan liiton aikana Jumalan kansan piti uhrata viattomia eläimiä syntiuhreina, jotta ymmärrettäisiin, että synnin palkka on kuolema ja kuinka se oli kaikki esikuvaa siitä, kuinka Viaton Karitsa – Jeesus, tulisi antamaan ruumiinsa koko maailman synnit kantavaksi syntiuhriksi ja avaamaan tien Kaikkeinpyhimpään (esikuva ilmestysmajassa ja temppelissä) eli Jumalan läsnäoloon.
”Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydelliseksi ne, jotka pyhitetään” ”Meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi” ”Mutta kun Kristus tuli tulevaisen hyvän ylimmäiseksi papiksi, niin hän suuremman ja täydellisemmän majan kautta, joka ei ole käsillä tehty, se on: joka ei ole tätä luomakuntaa, meni, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan lunastuksen. .. kuinka paljon enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!”
Jumala tietää ja kertoo Raamatussa, että tämä uhri- ja verihomma on ihmisen järjelle täysin käsittämätön asia -hullutus. ”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.”
Tämän ei kuulukaan olla järkeenkäypää, vaan sitä mitä Jumala on ihmisille pelastukseksi valmistanut – että se olisi Jumalan antama lahja eikä ihmisen teoista tai filosofioista kiinni: ”Juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta, me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset.”
Jeesuksen veriuhriin suhtautuminen tulee viimein jakamaan ihmiset: ”Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.”
Kertakaikkinen uhri on annettu ja tie iankaikkiseen elämään avattu: ”Sillä niin on Jumala maailmaan rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä."
Kyllä tämä on verinen tie, muttei kuitenkaan sillä lailla verinen, että jotain uhreja vielä uhrailtaisiin. Uhriveri minunkin syntieni takia vuoti Jeesuksen ruoskitusta, ristiinnaulitusta ja keihäällä puhkaistusta ruumiista Golgatan ristillä. On maailman ihanin asia se, että saa tämän asia omakohtaisesti uskoa. Tämä usko on tarjolla kenelle tahansa – uhri on annettu kaikkien puolesta.
Jos joku haluaisi ottaa kanoja talveksi, niin täältä saisi. Itsellä ei ole kuitenkaan ainakaan toistaiseksi tiedossa ketään joka haluaisi, eikä meillä edelleenkään ole mahdollisuutta pitää kanoja talvella. Näkee nyt sitten, miten tämä homma tänä vuonna oikein johdattuu. Apuja ainakin tarvitsen kanakauden päättämiseen – tavalla tai toisella. Olisi kyllä kamalaa, jos yksin pitäisi alkaa niitä tappamaan – jotenkin siinä kaipaa henkistä tukea kovasti. Ei se kumminkaan mitään erityisen mieltä ylentävää hommaa ole. Ei mitään ihan kamalan kauheaakaan, mutta kuitenkin vähemmän miellyttävää. Ei kuolema ole koskaan kivaa. Vaan kuitenkin se kuuluu tähän aikaan, jota elämme. ”Aika on syntyä ja aika kuolla.”
On kyllä niin jäänyt mieleen se viimevuotinen poliisiepisodi. Se taitaa olla yksi käsittämättömämpiä asioita, mitä elämässäni on tähän mennessä tapahtunut. (Eli ei paljoa juu oo tapahtunu.. ;)) Siinä tuli kyllä mielenvirkistystä ja on ollut kerrottavaa muillekin. Että tosiaankin poliisit tulivat kyselemään, että onko täällä suunnitteilla uskonnollista kanantapporituaalia! (En tänä päivänäkään aivan tarkalleen tiedä, miten tällainen ”vihje” oli annettu. Jotakin vähän tiedän, mutten aivan kaikkea. Eikä sillä ole mitään väliä.)
Kyllä Suomessakin ihan kummallisia aikoja eletään. Jos vaikka vielä esim. 80-luvullakin, 50-60 -luvusta puhumattakaan olisi kerrottu, että jossain maalaistalossa lopetetaan ennen talvea pari kanaa, niin sellainen ei kyllä varmastikaan olisi millään lailla voinut herättää kenenkään kiinnostusta – virkavallan nyt ainakaan. Ollaan niin älyttömästi vieraannuttu tavallisesta elämästä. Ja sitten tietysti uskon asioista. Jos joku kertoo olevansa uskovainen, niin sitten tosiaan näköjään nykyään voidaan pitää ihan jonain rituaaliteurastajanakin. En kyllä edelleenkään käsitä, voiko joku ihan oikeasti luulla, että Jeesukseen uskovat maalaistytöt ovat tuoreen kananveren perään..
Totta kyllä on, että veri on välttämätön asia, kun uskosta puhutaan. Muttei kuitenkaan kananveri.. Verta tarvitaan ja uhri tarvitaan, jotta Jumalaa voi lähestyä. Kenelläkään ihmisellä ei ole mitään asiaa lähestyä pyhää Jumalaa ilman uhria syntiensä puolesta, koska ihmisen syntisyys erottaa ihmisen Jumalasta. On aivan sama tekeekö hyviä tekoja vai ei, Jumalan silmissä jokainen ihminen on syntinen eikä mikään "hyvä elämä" muuta asiaa mihinkään. Jumala kuitenkin valmisti uhrin, joka on hänelle mieluinen. Uhrin syntien puolesta, kun viaton karitsa, Jumalan Poika Jeesus, tehtiin synniksi ihmisten syntien tähden. Hänen veriuhrinsa ansioista jokainen, joka haluaa, voi lähestyä Jumalaa – Jeesuksen nimessä ja antamalla kunnian Jeesukselle. ”Sillä synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.”
Olen viime aikoina ollut hurmaantuneena Raamatun hebrealaiskirjeen äärellä. Siinä on valtavan hyvin selitetty tätä veriuhrihommaa. Kuinka vanhan liiton aikana Jumalan kansan piti uhrata viattomia eläimiä syntiuhreina, jotta ymmärrettäisiin, että synnin palkka on kuolema ja kuinka se oli kaikki esikuvaa siitä, kuinka Viaton Karitsa – Jeesus, tulisi antamaan ruumiinsa koko maailman synnit kantavaksi syntiuhriksi ja avaamaan tien Kaikkeinpyhimpään (esikuva ilmestysmajassa ja temppelissä) eli Jumalan läsnäoloon.
”Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydelliseksi ne, jotka pyhitetään” ”Meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi” ”Mutta kun Kristus tuli tulevaisen hyvän ylimmäiseksi papiksi, niin hän suuremman ja täydellisemmän majan kautta, joka ei ole käsillä tehty, se on: joka ei ole tätä luomakuntaa, meni, ei kauristen ja vasikkain veren kautta, vaan oman verensä kautta kerta kaikkiaan kaikkeinpyhimpään ja sai aikaan lunastuksen. .. kuinka paljon enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa!”
Jumala tietää ja kertoo Raamatussa, että tämä uhri- ja verihomma on ihmisen järjelle täysin käsittämätön asia -hullutus. ”Mutta luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti.”
Tämän ei kuulukaan olla järkeenkäypää, vaan sitä mitä Jumala on ihmisille pelastukseksi valmistanut – että se olisi Jumalan antama lahja eikä ihmisen teoista tai filosofioista kiinni: ”Juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset etsivät viisautta, me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Sillä Jumalan hulluus on viisaampi kuin ihmiset, ja Jumalan heikkous on väkevämpi kuin ihmiset.”
Jeesuksen veriuhriin suhtautuminen tulee viimein jakamaan ihmiset: ”Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.”
Kertakaikkinen uhri on annettu ja tie iankaikkiseen elämään avattu: ”Sillä niin on Jumala maailmaan rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä."
Kyllä tämä on verinen tie, muttei kuitenkaan sillä lailla verinen, että jotain uhreja vielä uhrailtaisiin. Uhriveri minunkin syntieni takia vuoti Jeesuksen ruoskitusta, ristiinnaulitusta ja keihäällä puhkaistusta ruumiista Golgatan ristillä. On maailman ihanin asia se, että saa tämän asia omakohtaisesti uskoa. Tämä usko on tarjolla kenelle tahansa – uhri on annettu kaikkien puolesta.
maanantai 9. elokuuta 2010
Kuulolla
Joitain aikoja sitten yksi kana hengaili sen verran huolimattomasti lähelläni, että sain sen kiinni ja syliin. Tänä vuonna sylikanat ovat olleet vielä aikaisempia vuosia harvemmassa, kun mukana ei ole ollut ketään hidasliikkeistä yksilöä. Nappasin siis kanan syliin. Kukko näki sen ja kiivastui oikein kunnolla. Kertaakaan aiemmin se ei ole tuolla lailla ihmisille kukkoillutkaan. Se meinasi melkein tulla päälle, muttei sitten kuitenkaan. Kuitenkin selvästi sitä vihastutti, kun joku nappasi yhden hänen laumastaan. Minulle sanottiin kukkoa hakiessani, että kukkoa ei kannata ärsyttää. En olisi tähän mennessä oikeastaan edes tiennytkään tapoja, miten kukkoa voisi ärsyttää. Nyt tiedän, että kanan nappaaminen silmien edestä kiristää kaiken eniten sen hermoja. En taitaisi edes uudelleen uskaltaa yrittääkään, nyt kun tiedän, kuinka kukko siitä suuttuu.
Pidin kanaa jonkun aikaa sylissä, vaikkei se siitä oikein tykkääkään. Otin myös lähikuvia kanasta. Yksi on tämmöinen silmään ja korvaan tsuumattu:
Kanan (linnun) korvat ovat ulkoisesti jokseenkin erilaiset kuin ihmisillä tai nisäkkäillä. Ulkokorvat puuttuvat (olisihan se aika hassun näköistä jos ne olisivat) ja on vain pikkuhöyhenten peittämä alue, jossa kohtaa on reikä päässä ja korva siellä. Niillä ne sitten kuulostelevat. Tarkkana ollessaan nostavat kaulansa mahdollisimman pitkiksi ja sieltä korkealta katselevat ja kuuntelevat ympäristöä. Kyllä ne korvat toimivat, vaikkei korvalehtiä olekaan. (Erityisen positiivinen puoli kanojen korvalehdettömyydessä muuten on se, ettei EU voi vaatia niille korvamerkkejä..)
Jeesus sanoi usein: ”Jolla on korvat, se kuulkoon”. ”Siis te, lapset, kuulkaa minua; autuaat ne, jotka noudattavat minun teitäni!” ”Autuas se ihminen, joka minua kuulee”.
Kuuleminen on molemminpuolista, Jumalallakin on korvat: ”Jumala, kuule minun rukoukseni, ota korviisi minun suuni sanat.” ”Sinä kuulet nöyrien halajamisen, Herra, sinä vahvistat heidän sydämensä, sinä teroitat korvasi,” ”Joka on korvan istuttanut, hänkö ei kuulisi? Joka on silmän luonut, hänkö ei näkisi?”
Harvalla tuntuu vain olevan aikaa pysähtyä kuuntelemaan mitä Jumala haluaisi kertoa. Pysähtyä Raamatun äärelle tai pysähtyä kuuntelevaan rukoukseen. Pysähtyä kysymään Jumalalta, että mitä sinä haluaisit minulle sanoa. Jos ei pysähdy kuuntelemaan Jeesuksen sanomisia, ei voi tulla uskoonkaan: ”Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.”
Jokaisen elämä on täynnänsä omia ajatuksia, suunnitelmia, haaveita, murheita, tekemistä jne. Kaikki ne peittävät niin helposti Jumalan äänen. Kuka uskaltaisi huutaa niin lujaa, että se ylittäisi kaikki muut soundit päässä? Huutaa täysillä, niin kuin Jesajaakin kehotettiin: ” Huuda täyttä kurkkua, älä säästä, korota äänesi niinkuin pasuna, ilmoita minun kansalleni heidän rikoksensa ja Jaakobin huoneelle heidän syntinsä.” JEESUS ON KANTANUT KAIKKI SYNTISI RISTILLE JA KÄRSINYT SYNNIN RANGAISTUKSEN PUOLESTASI! OTA VALTAVA LAHJA VASTAAN! HÄN ON ELÄVÄ JUMALA! HÄN RAKASTAA SINUA! ÄLÄ PIDÄ HÄNTÄ HALPANA, ITSESTÄÄNSELVYYTENÄ TAI LEGENDANA! HÄN KUTSUU SINUA SEURAAMAAN HÄNTÄ! TUTUSTU HÄNEEN!
Joo, vois huutaa vaikka kuinka paljon. Koko raamatun läpi. Ehkä ei kannata kuitenkaan, jokainen voi lukea sitä itse ja olla kuulolla Jumalan suuntaan.
Oi voi, kunpa itse saisi olla enemmän korvat auki Jumalan suuntaan. Kyllähän sitä usein itsekin jotkut korvatulpat korvissa menee ja melkein pelkää ettei Jumala nyt vaan puhuisi mitään. Ihminen on tämmöinen, ettei edes halua kuulla Jumalan puhetta. Ja sitten kumminkin haluaakin. Muuten on aivan harhateillä ja elämä tyhjää.
”Kuunnelkaa ja kuulkaa minun ääntäni, tarkatkaa ja kuulkaa minun sanojani.”
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Mustikkapiirakkaa
Leipomisvaihde on taas ollut vähän päällä. Netistä katselin mustikkapiirakan ohjeita – paljon löytyi. Leivontaohjeita katselen mielellään yksityisten ihmisten blogeista – kukaan ei varmasti laita omaan blogiinsa mitään surkeaa ohjetta, vaan parhaaksi testatut ja hiotut. Pitääkseen ruoka-, leivonta-, käsityö- tai ihan mitä tahansa blogia täytyy olla oikeasti innostunut asiasta – se kun on puhtaasti vapaaehtoista. Joku tietysti voi pitää blogia palkkatyönsäkin puolesta, mutta se on kuitenkin hyvin harvinaista.
Annoin kanoillekin mustikoita. Ne tykkäsivät niistä tosi paljon. Olivat aivan innolla nokkimassa. Olen minä muitakin marjoja niille antanut ja kyllä ne vadelmaa ja punaherukkaa ja mansikkaakin syövät, mutta silti vaikutti siltä aivan kuin mustikka olisi ollut suosituin. Kukkokin nokiskeli mustikoita. Sitten olivat nokka mustikassa. Ja vähän päästä pihassa oli tummaksi värjäytyneitä kanankakkoja.. Väriaineiden kierto elimistössä oli todella nopeaa (ajattelin että tulisikohan sinertäviä munia, mutta tulikin vaan jotain muuta sinertävää.)
Itse en ole mustikkametsässä ollut. Vuosikausiin. Ei ole ollut virtaa ja mustikat on ostettu tutuilta. Vanhemmilta ihmisiltä. Tänäkin vuonna taas sain kuulla, kuinka hiljaista mustikkametsässä on, että paljon useampikin sinne sopisi noukkimaan ja marjoja riittäisi. Onhan se sinänsä surkeaa, että niin hienoa marjaa jää metsiin niin paljon. Jumala on sinne laittanut hienot kattaukset mitä terveellisintä hyvää marjaa, mutta ei sitten vaan ole mahdollisuuksia noukkia niitä. Monet, minä mukaan luettuna, notkuvat runsaasti tietokoneidensa ääressä eikä lähdetä metsään (toki tunnen myös paljon sellaisia jotka lähtevät). Olisi kyllä mielenkiintoista tehdä/nähdä tilasto mustikanpoimijoiden ikäjakaumasta. Voi olla että hetken päästä metsissä on vielä hiljaisempaa, ellei minun ikäluokkani löydä tietä marjametsään.
Toinen asia mustikanpoiminnan lisäksi missä olen ottanut vähemmän työläämmän reitin (kaikkien muiden mistä aita on matalin -juttujen ohessa), on kananruokintaan liittyvä. Vaikka meillä olisi itsellä hernettä, josta saisi tarvittavan valkuaisrehun, olen tänäkin vuonna hommannut kanoille rehuteollisuuden pussitavaraa. On huomattavasti helpompaa heittää kaukaloon rehua pussista, kuin keitellä hernettä, jotta kanat voisivat sitä syödä (kokonainen kuiva herne ei oikein mene nokasta alas). Periaatteessa olisi paljon hienompaa ruokkia kanat kokonaan omalla rehulla, mutta käytännössä ei vain ole ollut virtaa siihen.
Rehuteollisuuden kananrehun valkuainen on pääasiassa soijasta. Soijapapuhan ei Suomessa kasva eli on tuontitavaraa. Kysyin rehufirmasta, että onko ko. soija gmo-vapaata ja se oli. Tämäkään ei ole täysi itsestään selvyys, sillä suurin osa maailman soijasta on geneettisesti muunneltua erään jättifirman rikkakasvintorjunta-ainetta kestäväksi. (Sama firma myy omaa rikkakasvintorjunta-ainettaan ja sitä kestäväksi jalostamiaan kasvilajikkeita (kaikki muu vihreä kuolee paitsi kyseinen geneettisesti muunneltu kasvi)). Kytkykauppa on kaamea. Kun perinteisiä kasvilajikkeita menetetään, niitä ei saa enää mistään takaisin, ainakaan missään kohtuullisessa ajassa.) Suomeenkin tuodaan myös tätä gm-soijaa rehuteollisuuteen.
On tavallaan surullista, että mustikat jäävät metsiin ja on tavallaan surullista, että Suomeen pitää tuoda niin paljon soijaa (vaikka ei edes olisi gm). Aivan yhtä hyvin täällä voitaisiin viljellä runsaasti valkuaiskasveja itsekin, hernettä, rypsiä jne sekä saada sitä vaikka bioetanolin valmistuksen sivutuotteena viljasta. Tällä hetkellä kuitenkin melkein kaikki Suomen kotieläimet ovat riippuvaisia ulkomaisesta soijasta. Pikkuisen tulee elukoille ravintovajausta, jos soijaa ei jostain syystä olisikaan saatavilla. Nyt se on ollut halpaa, tähän helppouteen on itsekin mennyt kananrehujen kanssa – ei silti hyvä tämä trendi. Ja luomuksi munia ei ainakaan voi mainostaa, kun rehuni on ties mistä tuhotun sademetsän tilalla kasvavalta suursoijaplantaasilta, missä pienviljelijät on ajettu pois kodeistaan slummeihin huumekauppaan ja prostituutioon suuryhtiöiden tieltä.. oi voi.. josko jo ensi vuonna jaksaisin tarjoilla kaakoille päivittäisen hernekeittonsa..
En oikein edes tiedä, mikä on tämän kirjoituksen pointti. Sitä on itsekin niin kaikessa tässä mukana, jättämässä mustikat metsiin ja syöttämässä kanoille soijaa, ettei osaa ulkopuolisen silmin edes asioita katsoakaan. Ja mitään yksittäisen ihmisen syntejähän nämä eivät olekaan. Tavallaan kansakuntana ja koko maailman mittakaavassa olemme ajautuneet tähän ”globaalin taloudellisuuden” eli toisin sanoen ihmisen ahneuden nimissä. Siinä pyörässä on hirveän vaikea edes toimia toisin, esim. kun ei ole edes vaihtoehtoista kotimaista kanarehupussia saatavilla, niin toinen vaihtoehto on vain se täysi omatoimisuus.
Raamattu antaa ohjeeksi: ”Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä.” (Room. 12:2) Kaikki olemme oman maailmanaikamme ajatusmaailman vankeja. On kamalan vaikea olla erilainen, kun koko maailma on ”ruokittu samalla soijalla”. Jumala kuitenkin kannustaa etsimään ja anomaan Hänestä tulevaa ymmärrystä, tutkimaan Raamattua ja ruokkimaan itsensä hengellisillä asioilla (”Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana.” Kol. 3:16). Vähitellen voi sitten mielikin uudistua ja Jumalan tahto tulee tärkeimmäksi. Ehkä sillä tiellä vielä kaiken muun lisäksi rakastuu myös hiljaisiin metsiin ja pieniin tummiin mustikoihin kuusten siimeksessä. Kanat ainakin tajusivat heti, että ne ovat arvokkaita.
Kanat nokkivat mustikoita. Kukolla vartiointitauko.
sunnuntai 1. elokuuta 2010
Hääpuku myytävänä
Käytetäänpäs nyt tätä blogia vähän kaupallisiinkin tarkoituksiin. Lähipiirissäni on henkilö, joka haluaisi myydä yhdet häät nähneen hääpukunsa. Puku on virheetön ja pesulan jäljiltä. Se on alun perin ollut kokoa 38, mutta sitä on kavennettu niin, että se on nyt ehkä 36. Hääpuvun merkki on Aphrodite ja väri ivory. Pukuun kuuluu bolero. Tässä kuvia puvusta:
Kanatausta ei ehkä ole paras luomaan vakavasti otettavaa kaupallista ilmoitusta. Tästä huolimatta hääpuku on ihan oikeasti myynnissä ja sitä voi tiedustella tai tehdä tarjouksen numeroon 050 520 6676 (sisareni). Jos jollekulle tulee tietoon vaikka ensi kesäksi hoikka morsian, jolle tämäntyylinen puku voisi sopia, niin jääköön tämä mahdollisuus mieleen.
Joskus tuntuu että ”myyntimiehet” ovat luontevimpia evankelistojakin. Heille tuntuu olevan helppoa kertoa mahdollisuudesta rukoilla Jeesusta elämän Herraksi. Itse taas pelkää ja kokee, että siinäkin kohtaa on tyrkyttämässä. Ja kai sekin vaikuttaa, että itse tulin uskoon ollessani yksin. Kukaan ihminen ei kysynyt minulta mitään, enkä minä sanonut kellekään ihmiselle mitään siinä tilanteessa. Hirveän monien kohdalla tämä kuitenkin tuntuu menevän toisin: tarvitaan muita ihmisiä auttamaan uskoon tulossa, tarvitaan joku, jolle voi sanoa, että haluaisin tulla uskoon, kuinka se tapahtuu tai synnit painaa tai jotain semmoista, en edes tiedä mitä kukainenkin voisi haluta sanoa. Tai sitten että joku sanoo, että haluaisitko antaa elämäsi Jeesukselle ja sitten toinen voi vastata että kyllä. Kumminkin että on jotain kommunikaatioita ihmistenkin välillä. Kahden ihmisen tai isomman joukon välillä.
Kun en ole ”myyntimies”-luonne, niin minun on tosiaan järkyttävän vaikea kysyä keneltäkään, että haluaisiko joku kenties että rukoiltaisiin yhdessä Jeesusta jonkun elämään tai ylipäänsä edes ottaa näitä asioita puheeksi. Tästä huolimatta juttelen tai rukoilen kyllä ihmisten kanssa tämmöisiä asioita, jos vain asianomainen yhtään itse sanoisi, että on kiinnostunut. Sitten en kokisi tyrkkyisyyden vaivautuneisuutta, kun tietäisin, että joku ihan oikeasti haluaa puhella tällaisista. Toki voi myös mennä juttelemaan sellaisten evankelistojen kanssa, joille Jeesuksesta puhuminen on paljon luontevampaa kuin minulle. Onneksi heitä on myös paljon.
Tavallaan minäkin kaupittelen hääpukuja (myös miehille sopivia). Tai kerron, että semmoinen olisi ilmaiseksi saatavissa, Sulhanen on sen kalliin maksun maksanut. Taivashäihin ei ole enää kauaa aikaa, nyt kuulutetaan Karitsan häitä. Morsiamen on aika kaunistautua. Uskovien puhdistautua ja kaunistautua, ja niiden, jotka haluavat myös häihin, mutta joilla ei vielä ole pukua eli Jeesusta omana Herranaan, on aika kääntyä Hänen puoleensa ja rukoilla, että saisi uskon. Jeesuksen veri puhdistaa kaikesta synnistä. Jokainen on kutsuttu. Tulemaan uskovaiseksi tässä ajassa ja ivailua ja kärsimystäkin kohtaamaan. Saamaan syntinsä anteeksi ja iankaikkisen elämän. Tahdotko sinä olla taivaassa Karitsan häissä? Jos haluat, niin kannattaa kertoakin siitä jollekulle.
"Taivasten valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka laittoi häät pojallensa. Ja hän lähetti palvelijansa kutsumaan häihin kutsuvieraita, mutta nämä eivät tahtoneet tulla.” (Matt. 22:2)
”Iloitkaamme ja riemuitkaamme ja antakaamme kunnia hänelle, sillä Karitsan häät ovat tulleet, ja hänen vaimonsa on itsensä valmistanut. Ja hänen annettiin pukeutua liinavaatteeseen, hohtavaan ja puhtaaseen: se liina on pyhien vanhurskautus." Ja hän sanoi minulle: "Kirjoita: Autuaat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle!" (Ilm. 19:7-9)
Tekisi mieli sanoa, että nyt sit vaan hääpukuja hommailemaan, mutta eihän se niin kevyttä ole. Koska kukainenkin on valmis. Olemaan morsian tässä ajassa tai tulemaan Kristuksen morsiameksi. Se on elämän muuttava asia. Minusta ei tähän päivään mennessä ole ollut morsiameksi ja tavallaan ymmärrän ihan hyvin, ettei monikaan ole halunnut tulla Kristuksen morsiameksi. Ajattelen, että kumpikin asia voi vielä kuitenkin muuttua. Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Hän on rakkaus ja rakkaus voi muuttaa kenet vain. Jeesus kutsuu morsiamekseen jokaista siksi, että hän rakastaa - enemmän kuin kukaan voi käsittää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)