Tästä tulee nyt hyvin sielullinen kirjoitus. Niin luulisin. Olen koittanut vähän välttää ihan puhtaasti sielusta nousevia kirjoituksia, koska nehän eivät rakenna kenenkään hengellistä elämää eivätkä siksi ole iankaikkisuuden kannalta oleellisia. Vaan ettei kukaan luulisi, että uskovien kuuluisi jotenkin tukahduttaa tunteensa, niin annan nyt tulla tämänhetkisiä fiiliksiä. Ihan vaan fiiliksiä. Saapahan jonnekin purkaa tämän päivän ahdistustaan.
On tullut puintiaika. Poikkeuksellisen aikaisin tänä vuonna. Joitakin päiviä leikkuupuimuri on jo meilläkin liikkunut pellolla. Keväällä kylvetyt kaurat ja herneet ovat kesän auringossa valmistuneet. Puintisää tähän asti on mitä parhain, ja kuivaa tavaraa saa puida.
Vaan eipä tämä syksyn puintiaika nyt sitten yhtään sen vähemmän ahdistavaa ole kuin kylvöaikakaan. Tai no, on se hiukan kivempaa, kyllä mun mielestä on kivempi ajaa puimuria kuin kylvökonetta, mutta silti. Ihan yhtä lailla nytkin jotenkin koen niin raskaana sen, että minun täytyy olla tekemisissä koneiden kanssa. Pakosta. Ja joskus vielä möyrimässä niiden sisustoissakin, puhdistamassa seuloja ja puimuria ylipäätään. Tänään koko homma tuntui erityisen pahalta eikä intoa lisännyt väsymyksestä kumpuava suuttumus ja ärtymys, jota kohtasin henkilön taholta kenen kanssa puimuria yritin puhdistaa. Itkin samalla kun pistin rasvaprässillä rasvaa puimakelan nippoihin (ja sain kuulla, ettei se itkemällä parane..) Sitä niin menettää kaiken, kun saa osakseen huutoa. Ja naiseutensa, kun likaisissa vaatteissa yrittää söheltää jotain mitä ei yhtään jaksaisi, ei haluaisi eikä osaisi. Tuntee itsensä täysin tumpeloksi ja tyhmäksi. Mutta kun taas hyökkää se Pakko.
Menikö tämä homma jossain kohtaa pieleen? Olenko söösinyt kaiken? Olisiko minun kuulunut jossain kohtaa sanoa ”ei”, mutta kun olen ollut liian kiltti, etten ole siihen pystynyt? Olihan se puimurilla ajaminen joskus nuorempana ihan kivaa. En minä silloin ole osannut ymmärtää, että alan myöhemmin voimaan näin pahoin koneiden kanssa. En minä ole voinut tietää, että minusta voi tulla niin nainen, että sisikuntani ahdistuu kun käteen lyödään rasvaprässi. Olenhan tehnyt sitä joka vuosi. Ja kuitenkin, vuosi vuodelta se onkin nyt kamalampaa ja kamalampaa.
Meneehän se yksi syksy taas tässä, ei siinä mitään. Mutta kun ei voi olla ajattelematta eteenpäin. Tämä vain ei toimi tällä lailla. Ahdistun tästä niin järkyttävän paljon. Ja häpeän niin paljon tätä olosuhteiden pakossa olemistani. Asiat vain ovat menneet niin. Katson ja ihmettelen itsekin itseäni. Kuka on tuo joka ahdistuksissa ajelee puimuria ja viljakärryjä? Miten minä tämmöiseen juttuun olen päätynyt mukaan? En ainakaan omasta vapaasta tahdostani. Onko minulla muka maatila? En sitä ainakaan itse ole hommannut..
Lapsuuden ammattihaaveen lähetyssaarnaajan (kerhossa oli puhuttu jotakin lähetyssaarnaajista) lisäksi olen varmaan haaveillut aikanaan muista matkustamiseen liittyvistä ammateista. Valas- ja hyljetutkija oli myös joku haave joskus. Ympäristönsuojelija oli joskus. Muita en sitten oikein muistakaan. Ihan kauheasti en varmaan ole edes haaveillut ammatteja, kun jotenkin on tiennyt että on maatila ja vanhat vanhemmat. Ettei tule olemaan sellaista aikaa, että voisi tehdä mitä haluaa. Koko vuoden ympäriinsä. Vasta uskoon tultua on uskaltanut ylipäänsä haaveilla edes pikkuisen enemmän.
Ensimmäiset puinnit menossa siskon kanssa ”omiin nimiin”. Tämän nyt sitten vissiin kuuluisi olla jotenkin hienoa. Itselle on kyllä kaikkea muuta. Tai siis justiinsa samanlaista kuin viime vuonnakin. Mutta eipä tässä kokonaisuudessa ulkoisesti kyllä mikään olekaan muuttunut. En ole ottanut vastuuta yhtään enempää eikä vanha sukupolvi ole ottanut vastuuta yhtään vähempää. Asumisjärjestelyt ja toimenkuvat ovat kaikki aivan samat (paitsi että minä hommasin kesäyksiön keskustasta). Vain kukkokiekuu on uutta, mikään muu ei. Surullisena luin Maaseudun Tulevaisuuden tekstaripalstalta jonkun nuoren isännän viestiä, jossa sanoi jotenkin että ”Sukupolvenvaihdos tehtiin 11 vuotta sitten. Miten sen saisi kerrottua vanhalle isännälle?” Tietyt asetelmat voivat jäädä lukkiutuneeseen tilaan liki loputtomiksi ajoiksi ja joskus vasta sairaus tai kuolema muuttaa kuvioita. Jos ei pystytä keskustelemaan tunteista. Ja mennään vain oletusasetuksilla tyyliin lapsi on lapsi.
En minä epäile, etteikö tämäkin syksy tästä jotenkin menisi. 5 henkeä meitä tässä pyörii, joista 2 x 75-vuotiasta ja 2 x naista (ja kukaan viidestä ei tykkää erityisesti koneista..) Vanhat kuitenkin vanhenevat vuosi vuodelta ja naiset naisistuvat. Lopputulema on, että jos Jumala ei apua anna, homma loppuu kuin kananlento. Mutta minä uskon Jumalaan. Ja jos tulee loppu tai välipää (esim. peltojen vuokraus), niin ei sekään ole mikään loppu. Tämä ahdistuksen, epätietoisuuden, voimattomuuden ja ilottomuuden jatkuva vaihe on pahinta. Ainoa tapa selvitä, on uskoa Jumalan mahdollisuuksiin näyttää tie ulos. Ja kun kiinnittää mielensä Jeesukseen eikä maallisiin, niin ei tarvitse päivästä toiseen murehtia maallisia.”Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6-7) Kiitos Jeesus maatilasta, jätän sen sinun käsiisi. Saat tehdä sillä ihan mitä haluat.
