Umpitunnelissa

Bonjour! Hämmästyksekseni havaitsin, että viimeisen kuukauden aikana blogia oli katsottu enemmän Ranskasta kuin Suomesta. En tunne Ranskasta ketään enkä tiedä, että kukaan tuttuni olisi siellä nyt lomalla ja silti joku on sieltä innokkaasti selannut blogia. Terveisiä ja siunausta sinne Ranskaan! Vuosien varrella muita hämmentäviä tilastoseikkoja on ollut blogin lukemiset Venäjältä, joita on myös ollut välillä yllättävän paljon. Toki katsojia on ollut milloin mistäkin, mutta vähäiset käyntimäärät on helppo laittaa vahinkosurffailun piiriin. Koskaan aiemmin ei kuitenkaan ole ollut lähelläkään, että ulkomailta olisi ollut enemmän katseluja kuin Suomesta.

Sain aika kovan kesäflunssan ja se hillitsi menoa. Mutta on tässä silti tapahtumiakin ollut. Ja toki kanaelämän seuraamista myös. Kaakattajat ovat nyt eläneet hyvin vapaata elämää ja pysyneet pihassa tarpeeksi hyvin. Koskaan ei voi tietää, mistä ne löytää kuopsuttamasta, mutta jostain kuitenkin ovat löytyneet. Ja tosi innokkaasti juoksevatkin aina ihmistä kohti, kun toivovat jotakin herkkua saavansa. Maatilalta iltapäivällä/illalla lähtiessäni ei ole mitään ongelmaa saada kanoja takaisin häkkiin, kun tulevat sinne aivan helposti ihmisen ja auringonkukansiementen perässä. Hauskoja tilanteita on ollut, kun Kanatuinen on tullut seuraamaan milloin mitäkin touhuja mitä pihassa tapahtuu.

Pitkään aikaan en ole saanut hakea pesästä ehjää munaa, paitsi perjantaina oli yksi ehjänä. Eilen työntekijämme on kuulemma löytänyt piilopesiä ja niistä ehjiä munia. Aikaisemmat kanat olivat niin säntillisiä munijoita – klo 10 mennessä kaikki olivat munineet ja sitten oli hyvä päästää ne päiväkävelyille. Nämä puolestaan tuntuvat munivan paljon vähemmän aikataulun mukaan ja ilmeisesti munintaa on nyt sitten tapahtunut munintapesän ja häkin ulkopuolellekin. Puhumattakaan siitä, että kana nimeltä Potpot tulee joka aamu itsekseen häkin ulkopuolelle, ottaa omat ulkoilut ja muut jäävät sisäpuolelle ihmettelemään. Aivan villiä menoa, ei näiden kanssa pärjää 😂

Omia prosesseja on nykyään ehkä vähän vaikeampi kuvailla tai sitten en sitä enää niin kovin julkisesti halua tehdäkään. Kaikkea ei ehkä halua kirjoittaa, vaikka livenä voisikin kertoa. Yksi teema on kuitenkin ollut itseviha. Kuinka se voi vääristää kaiken ja saada verhokseen vääristyneen nöyryyden. Ja kuinka sitten voi rakastaa ketään toista, jos vihaa itseään? Kuinka pitää itsestään huolta normaalilla tavalla ilman pahoja laiminlyöntejä esimerkiksi terveyden suhteen, jos ei yhtään ajattele olevansa edes sen arvoinen? Jos itsevihan kautta kaikki vääristyy suorituksiksi, hyväksikäytöksi ja todistelemiseksi, eikä mikään ole aitoa ja vilpitöntä?

Sain viime viikolla kuulla kunnon solvauksen, ei mitään pikku piikittelyä. Se oli hyvin loukkaavaa, mutta olen kiitollinen Jumalalle, että hän antoi voiman sanoa rauhallisesti tilanteessa ääneen, että tuo oli loukkaavaa. Oli minulle jotakin hyvin uutta sanoa ääneen tälle henkilölle, että hän loukkasi minua, kun normaalisti vaikenen vain kivussani tai sitten isken takaisin. Silti tuntuu, että vaikka näin kipeitä sanoja ei kovin usein sanota, sama asenneilmapiiri on ollut kuitenkin olemassa ja vaikuttanut pelkoa ja stressiä. Itsevihaakin. Haluaisin pystyä ajattelemaan että olen ihan tavallisen ookoo, mutta se on ollut hyvin vaikeaa. Ja sitten elämästä tulee helposti yritystä todistaa ja hakea hyväksyntää, vaikkei hyväksyttynä olemista voi eikä tarvitse todistaa. Jumalan totuus siitä että minäkin olen ihan tavallinen ihminen ja rakastamisen arvoinen on eri juttu, kuin valheet siitä, etten kelpaa. Se valhe sanottiin taas erittäin kovasti ja voimakkaalla äänellä. Ja se meni tosi syvälle sieluun, mutta siellä sisimmässä oli kuitenkin henki, joka puhui nyt toista sanomaa. En silti ihmettele, että olen lähtenyt aikanaan pakomatkalle, kauas pois yhteydestä, joka on ollut niin haavoittava. Jumalan pelastusoperaatio ja noutaminen pikkuhiljaa sydämessäkin takaisin ihmisten pariin tuntuu vähän samalta kuin thaipoikien pelastusoperaatio kilometrien pituisesta pimeästä luolasta. On vain pitänyt mennä aina kauemmaksi ja kauemmaksi ja lopulta jäädä jonnekin kyyhöttämän, kun ei omin avuin pääse enää takaisin yhteyden pariin. Mutta uskon ja Raamatusta näen, että Jumalan suunta on aina kuitenkin yhteyden suunta ja rakkauden suunta. ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi ja kaikella ymmärrykselläsi” ja ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 22: 37,39) Eikö se ollutkaan että pelkää Jumalaa yli kaiken ja halveksi lähimmäistä niin kuin itseäsi? Onneksi ei.

Kanojen kuuluisi munia ja välillä alkaa hautomaankin muniaan, pitää niistä huolta. Ei rikkoa ja syödä niitä itse. Hajottavat ja syövät omat poikastensa alut. Semmoista tapahtuu, mutta se ei ollut Jumalan suunnitelma. Hän haluaa tehdä ehjäksi rikotut sydämet. ”Hän parantaa ne, joilla on särkynyt sydän, ja sitoo heidän haavansa.” (Ps. 147:3)

  Mä ja mun lauma. Auringonkukansiemeniä maassa.

Kanatuinen - kaikkien kaveri. Siskontyttö 5 v:n "hellässä" roikotuksessa ;) Mutta Kanatuinen ei yhtään räpistele, että haluaisi heti pois. 

Pääseekö krokettiin mukaan? 

Potpot ulkona - muut sisällä. Järjen ja siipien käyttö on sallittua!