Kirjoitus alkaa hengityssuojain naamalla. Terveisiä mökiltä,
pitkästä aikaa taas kirjoitus täältä. Kuluneeseen viikkoon liittyy hyviä hetkiä
ja sitten näitä korona-ahdistuksia. Jumala tekee syväkaivauksia nyt tämän koronan
kautta tai sen keskellä.
Minulla on naamari, koska välillä pelkään niin kovasti että
tartutan tautia muihin. (Ja täällä on nyt samaan aikaan toinenkin henkilö.)
Kuluneella viikolla minulla on aina välillä ollut jotain ihan pieniä oireita,
välillä pikkuisen kurkkukarheutta, hetken pienenpieni nuha, pikkuriikkisen
päänsärkyä joskus ja yhtenä yönä outo
hikoilukohtaus. Oma olo on ihan hyvä, mutta esille nousee kovasti pelko, että
jos tämä olisikin koronaa ja tartuttaisin muita. Eniten pelkään 84 v
vanhempieni takia, mutta en kyllä ketään muutakaan haluaisi tartuttaa.
Pelkään, pelkään, pelkään. Toisaalta on rauha ja luottamus,
toisaalta pelon vyöryt. Olen pelännyt vanhempieni kuolemaa ihan muutenkin ja ennenkin.
Tämä korona ei sitä saanut aikaan, vaan alleviivaa jotakin, mikä on ollut
olemassa kauan. Ja virus tuo tullessaan sen ajatuksen mahdollisuuden, että
jonkun toisen ihmisen tartuttava vaikutus voisi olla vaikuttamassa siihen,
koska viimeinen päivä on. Tämä on itselle kaikkein ahdistavinta. Että jos se
joku olisin vielä MINÄ.
Katselin dokumenttisarjan ”Omavaraiset” ja jälkeenpäin jäin
miettimään tuota sanaa. En haluaisi olla omavarainen vaan Jumala-varainen.
Jotenkin tämä vanhempieni menettämisenkin pelko liittyy tuohon ”omavaraisuuteen”.
Että jossain kohtaa elämä ei ole täysin Jumalan varassa, kun tällaista pelkää.
Toisaalta muutoksia ja toisaalta sitä että itse olisi syyllinen. Aivan kuin
Jumala olisi tällä kohtaa pienenpieni ja itse voisin vaikuttaa siihen koska joku
otetaan ajasta ikuisuuteen. Aivan kuin sitä ei olisi Jumalan kirjoihin
kirjoitettu, vaikka Raamatussakin sanotaan ”Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja
hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi.” (Job. 14:5) ja ”Kaikki päivät oli
luotu ja kirjoitettu sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut.”
(Ps. 139:16).
Niin, olen mökillä. Arkeologisten kaivausten huoneeseen on
valmistunut juuri uusi lattia. Sitä jo oikeastaan ehti tottua siihen kuoppaan,
että uusi lattia ja paikallaan olevat huonekalut hätkähdyttävät nyt melkein
yhtä paljon kuin kuoppa aikanaan. Lopputulos on nätti, vaikka olen ehtinyt olla
itsesyytöksissä myös pintamateriaalin suhteen. Olin ajatellut että olisi hyvä,
jos pintamateriaali olisi jotakin, mikä tuntuisi jalkoihin lämpimältä.
Valintatilanteessa en kuitenkaan ollenkaan jaksanut perehtyä eri
materiaalivaihtoehtoihin ja otin vain ensimmäisestä liikkeestä ulkonäön
perusteella materiaalin ja luulin, että se olisi jotenkin vanhaa laminaattia
lämpimämpi. Oikeasti en yhtään edes tiennyt mitä vinyylilaminaatti ollenkaan on
ja sitten olinkin pettynyt kun selvisi että se olikin ”kylmää muovia”. Oma
valinnan osuuteni meinaa hukuttaa alleen kaiken sen kiitollisuuden mitä muuten
koen koko projektista. Että kaikki vanha on mennyt ja uusi sijaan tullut. Aika
näyttää onko talo nyt terve ja kuka täällä tulee asumaan ja olemaan.
Uusi lattia.
Tämä kirjoitus on ehkä vähän kaoottinen, mutta niin on
mielenikin. Vaikka pelkokertoimia on käsitelty ennenkin, näyttää niitä edelleen
löytyvän. Ja toisaalta sekin tuntuu hyvältä. Että saa olla pieni ja pelätä. Saa
sanoa ääneen että pelkää, eikä tarvitse esittää muuta. Muutenkin rukoukseni on,
että saisi vapautua vääristä velvollisuuksista ja oikeasti matkata Jeesuksen
kanssa johonkin uuteen, missä Hän on perustana ja Kalliona. Ettei tarvitse
rakentaa mitään omaan varaan, vaan oikeasti Kristus-kalliolle. Mutta se on
työtä, minkä vai Jumalan Pyhä Henki voi itse kussakin tehdä. Kunpa ei yrittäisi
kiirehtiä Jumalan työtä itsessä eikä toisissa, vaan opetella vain uskossa
lepäämään Hänen varassaan kaikessa rauhassa. Mahdollisten muutostenkin
keskellä.
