Aivopesuun

Tämä ei välttämättä ole paras olotila kirjoittaa, mutta nyt on aikaa enkä ole taas hetkeen kirjoitellut. Joulukuun lyhyt iltapäivä on jo pimentynyt, kynttilä palaa ja kupissa on glögiä. Mutta olotila ei tosiaan ole paras mahdollinen. Minulla on viime aikoina ollut jotenkin vaikeaa, ehkä vähän koko syksyn. On rauhatonta oloa, ajatukset sirpaleisia ja nukun huonosti. Välillä on sitten taas ihan hyvä olla.

En osaa sanoa mitään selvää, mistä tämä rauhattomuus johtuu. Siihen voi olla useita syitä. Ainakin 4 muutosta on tapahtunut tässä viimeisen reilun vuoden aikana, joilla on ollut vaikutuksia arkeen ja tuonut kovasti lisää stressaavaakin ajattelua. Yksi on tietysti korona ja kaikki siitä seurannut Suomessa ja maailmalla. Olen ollut siitä tavallaan hyvin kiinnostunut, se on hyvin ajankohtainen ja täysin uusi aihe, jonka seuraaminen ja vaiheet sinänsä kiinnostavat kovasti. Toisaalta se on myös hyvin stressaava aihe ja on tuonut elämään sellaisia jännityksiä ja ajoittaisia pelkoja sekä toisaalta turhautumista ja ties mitä hämmästelyä, että kyllä siitä ajatusmaailmansa on välillä saanut ihan täyteen. Plus sitten kuulumiset tuttujenkin vakavista sairastumisista ja toisaalta vakavista rokotusseurauksista. Tarina ei näytä osoittavan loppumisen merkkejä ollenkaan.

Toinen mieltäni raskaasti kuormittanut asia on ihmissuhdekuviot. En seurustele, koska se aiheutti kesällä mielessäni niin paljon rauhattomuutta, ettei siitä tullut mitään. Kuitenkin ollaan kavereita ja tietyllä lailla ajatusmaailma pyörittää jatkuvasti jotakin tähän liittyvää pohdintaa. Se on usein tosi raskasta myös.

Kolmas asia on äidin kuolema. Se muutti kuvioita maatilalla ja vaikka on varmasti hyvä ottaa vastuuta terveellä tavalla, olen huomannut stressaavani maatilan asioita myös aivan uudella intensiteetillä. Äidin kuolema yhdistettynä koronaan on tehnyt sen, että arki on ollut tekemisen tasolla paljon yksitoikkoisempaa, kun ei ole ollut mitään matkoja jossa saisi hetkeksi aivan muuta mietittävää ja täydellisen irtioton.

Neljäs asia on se, että en samalla lailla hiljenny Raamatun äärelle kuin ennen. Tämä johtuu siitä että olen nyt yli 1,5 vuotta osallistunut zoomin kautta (melkein) joka aamu raamattupiiriin, jossa yhdessä luetaan ne samat raamatunkohdat, jotka aikaisemmin luin yksin. Tämä on ristiriitaista, koska toisaalta on hienoa olla yhdessä ja kuulla sitten muiden ajatuksia näistä raamatunkohdista, mutta toisaalta se tekee sen, että en pysty samalla lailla keskittymään Sanaan ja siihen mitä se puhuu minulle, kun keskityn kuuntelemaan toisia. Joskus sitten tulee sitäkin että saattaa vähän nähdä vaivaa jonkun kommenteista ja ainakin kuulee paljon kaikenlaisia mielipiteitä ja käsityksiä. Niin seurauksena on, että se hetki, mikä aikanaan oli Raamatun äärellä keskittymisen ja hiljentymisen hetki, saattaakin tuoda paljon lisäajatuksia jo valmiiksi seonneeseen päähän.

Joskus haluaisin vain mennä johonkin aivopesuun tai vaihtaa pään tyhjempään versioon. Muisti pätkii aivan valtavasti ja sekin stressaa. Minun on vaikea pitää asioita itseni ulkopuolella, kun kaikki jutut tulevat niin helposti vaikuttamaan tosi paljon mieleen. Ja on vaikea suojella ajatuksia, en sitä oikein osaa. Mutta ehkä Jumala jotakin tämän kaiken keskellä myös opettaa.

Toisaalta olen monista yllämainituista asioista myös kiitollinen. On hienoa että korona-aikana on ollut ”koronakaveri”, kun muuten olisi ollut varmaan kauhean yksinäistä. Zoom-piirissä on saatu rukoilla paljon yhdessä eikä koronakaan mitään oikeasti kamalaa ole tuonut minulle. Silti ajatusmaailmassa on ollut käynnissä kovat taistelu ja kovasti huolet ja murheet ovat pyrkineet tukahduttamaan sitä mikä on Jeesuksen elämää. Ajatukset ovat olleet maailmassa, maailman murheissa ja omassa itsessä hyvin paljon. Ja sitten on vielä siitäkin ollut huolestunut.

Saksalainen kaverini lähetti minulle raamatunkohdan 2. Moos. 14:14: ”Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa.” Tämä oli lohduttava, kun niin usein ajattelee, että mitä pitäisi tehdä ja pitäisiko olla jotenkin toisenlainen ja käyttäytyä toisella lailla ja kuinka tästä raskaasta olosta pääsisi eroon. Kiitos Herra, että sodit meidän puolestamme.

Siunattua loppuvuotta!

Kananaskel vapauteen

”Vihreille niityille hän vie minut lepäämään, tyynten vetten äärelle hän minut johdattaa.” (Ps. 23:2)

Blogitusta torstaina keskellä päivää eli luksusta. Ajattelin kuunnella sitä ääntä, joka kaipasi sairaslomaa, vaikka lääkäriltä sitä ei tullutkaan. Tämän viikon olen ollut pois maatilalta ja ollut omassa kodissa ilman sen suurempia suunnitelmia. On jännä, kun täällä sitten tulee mieleen kaikenlaista, mitä haluaisi tehdä tai voisi tehdä ja jotenkin elämä vaan tuntuu huomattavasti enemmän omalta, kuin niinä viikkoina kun vanhat rutiinit pyörivät. Maatilaviikkoina en meinaa saada aikaiseksi mitään omia juttuja hoidettua, ainoastaan aivan pakolliset kuviot.  Nyt on tyytyväinen fiilis, kun eilen sain viimein ostettua uudet lenkkarit, mitä olen suunnitellut jo ainakin puoli vuotta. Toinen ostos, millä melkein yllätin itsenikin, oli karvapohjasukset (ja muu setti)! (Vaikka sitäkin olen ajatellut ainakin parina viime talvena.)

Tämä viikko ei ole niinkään tuntunut lomalta, vaan enemmänkin tavalliselta elämältä, jossa on ihan valinnan mahdollisuuksia. Pitää koittaa ottaa tämän viikon oppeja käytäntöön enemmän muutenkin eikä olla sitten niin liimaantunut sinne maatilalle, sitten kun sinne taas menee. Viime viikolla jostakin pukkasi esiin ajatus ”olen väsynyt olemaan hyvä ihminen”. Kaikenlaisia huomioita nousi sitten sen mukana. Hyvä ihminen kuulosti aika paljon siltä elämäntyylin mallilta, mitä olen läheisellä ihmisellä katsellut. Ja sitten kun nousee niitä omia tarpeita ja ajatuksia ja haaveita jotka ovat jossain kohtaa toisenlaisia, niin sitten on sitä jatkuvaa sisäistä ristiriitaa, kun se ”hyvä ihminen” odottaa tietynlaista käytöstä ja se ei-hyvä-ihminen toisenlaista. Kai siinä sairasloman kaipuussa oli juuri tuota hyvän ihmisen väsymystä – se kun ei lomaile kuin sairaslomalla, ja muuten on muiden palveluksessa, tai ainakin kauheasti yrittää olla vaikkei oikeasti yhtään jaksakaan olla.

Otin myös askeleen lääkärin määräämän keltarauhashormonin napsimiseen. Kohta on kolme viikkoa täynnä ja sinänsä olen tyytyväinen, että kaikista ennakkoluuloistani ja peloistani huolimatta sain sitten voimaa kokeilla enkä edes lopettanut heti alkuunsa. Kaikenlaisia sivuvaikutuksia on tullut, mutta osa on sitten ehkä jo mennytkin. Yksi tympeimpiä on vaikutukset nukkumiseen. Minun on vaikea arvioida kuinka suuri vaikutus valmisteella on huonoon nukkumiseeni, koska nukuin huonosti jo ennen pillereitä. Nyt nukun sitten vielä huonommin. Jotain muitakin juttuja on, mutta säästän lukijat yksityiskohdilta. Ensi viikolla minulla on soittoaika sille ensimmäiselle lääkärille, joka näki ne muodostumat, mitä se seuraava ei nähnyt. Haluan nyt häneltä kysellä vielä jotakin.

Yksi hulluimpia ajatuksia tällä viikolla on ollut, että mitä jos joskus vielä alkaisin tekemään videoita. Olen viime vuosina katsellut niin paljon tubettajien tekemiä videoita, että tavallaan se on ”arkipäivää”. Ja sitten kuitenkin niin villi ajatus omalle kohdalle. Isoja kynnyksiä on tekninen puoli, koska ne videot mistä pidän, ovat yleensä todella hyvin tehtyjä ja editoituja, visuaalisesti kauniita ja rauhallisia (mistä ne kaikki taustamusiikitkin löytyy..?) . En osaa editoida ollenkaan ja siinä olisi hyvin paljon opeteltavaa. Toinen iso kynnys on sitten omalla naamalla esiintyminen. Ja ehkä se ääneen puhuminen ylipäätään. Toisaalta taas kuitenkin haluaisi oppia vielä joskus jotakin uutta. Olen niin jässähtänyt ja ajatus uuden opettelemisestakin on jotenkin pelottava. Että pystyykö enää oppimaan yhtään mitään, kun muisti vain menee. Niin, tämmöisiä ajatuksia.  Puhelimeen latasin ilmaisen videoeditorisovelluksen ja johonkin omaan videoon lisäsin sitten vähän puhetta päälle, nopeutettua kuvaa ja pari hymiötä hyppimään. Sitten olinkin jo aivan väsynyt J

Tämmöistä täällä. Mukavan tavallista. Kiitos Jeesus.

”Hän virvoittaa minun sieluni. Hän johdattaa minua vanhurskauden tiellä nimensä tähden.” (Ps. 23:3)

Mitä tapahtui?

Pari päivää sitten kävin naistentautien poliklinkalla ja tulin sieltä ulos hyvin hämmentyneenä e-pillerireseptin kanssa. Tämä lääkäri ei nyt sitten ollenkaan nähnyt niitä samoja isoja nesterakkuloita, mitä se edellinen näki kaksi viikkoa sitten ja alkoi puhua leikkauksesta. Mitä ihmettä tapahtui? Antoiko Jumala niiden pienetä tässä parissa viikossa? Onko se jotenkin luonnollistakin että niin voi tapahtua?  Vai onko mahdollista, että tämä lääkäri ei saanut ultraäänilaitetta osumaan oikeaan kohtaan? Se mikä nyt ainakin oli selvää, oli se, että syövän merkkiaineet eivät olleet koholla. Kiitos Jumalalle siitä.

Olen todella epäileväinen sen suhteen, että tuo e-pilleri oikeasti sopisi minulle ja hirvittää edes kokeilla. Mutta kai se nyt tässä kohtaa on sitten paras vaihtoehto mitä saattoi tapahtua. Tämä tarina nyt sitten vielä jatkuu.

Oli kyllä mielenkiintoiset nuo kaksi viikkoa poliklinikka-aikaa odotellessa. Vaikka välillä tuli ahdistuksen aaltoja, sai silti jättää itsensä myös turvallisesti Herran käsiin. Nyt on tosiaan hämmentynyt olo. Olin niin varma, että jonkunlainen leikkaus on tulossa, että aloin jo miettiä kaikkia sairausloman hyviä puolia. Haaveilin todellisesta katkosta tähän rutiinienpyöritykseen. Että sitten en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, kun tuli vain pilleriresepti. Sisin kaipaa edelleen jotakin suurta lepoa.

Youtube tarjosi minulle vähän aikaa sitten läheisriippuvuus-videota. Se kolahti yllättävän paljon nyt. Toisten kautta ajattelu on hyvin usein ongelmani. Tämmöisessä blogikirjoittamisessa on helppoa olla avoin, kun kukaan ei ole lähellä, jotta ajatteluni mukautuisi toisen vaikutuksesta yhtään. Mutta sitten mitä läheisempi ja tarvitsevampi toinen ihminen on, sitä hankalammaksi kaikki menee. Kai tämä sairaalloinen sairaslomasta haaveilu jotenkin liittyy tähän. On vaan muuten niin vaikea antaa itselleen vapautusta arjen rutiineista, kun ympärillä on tarvitsevia ihmisiä. On vaikea sanoa muille, että en tee tätä kun tämä asia ei nyt vaan kiinnosta, jos se on jotakin mitä on normaalisti tehnyt jo vuosia. Se on vaikeaa, kun ei halua loukata tai aiheuttaa hankaluuksia. Ja miksi ei halua? Koska toisen tunnereaktiot vaikuttavat niin paljon itseen. Tätä kai se läheisriippuvuus ainakin osittain on. Lisäksi on vaikea päästää muita ihmisiä hyvin läheiseen arkiseen yhteyteen, koska sitten tulee vain lisää siteitä ja vaikutteita ja kokemusta siitä, että oma tila pienenee ja toisen ajatteleminen valtaa niin suuren osan omasta ajatuskapasiteetista. On ylipäätään vaikea sanoa yhtään mitään, missä tietää toisen olevan eri mieltä. Ja näitähän asioita maailma on täynnä.

Kiitos Jeesus, että autat näissä läheisriippuvuus ym. ihmispelkoasioissa.

Suuri nollaus

Ensi viikolla menen verikokeeseen, josta tutkitaan syövän merkkiaineita.  Olihan se vähän yllätys. Ja sitten kuitenkin myös paluu menneisyyteen. Olen ollut tässä samanlaisessa tilanteessa v. 2010. Useampaan vuoteen en ole enää käyttänyt e-pillereitä endometrioosin estoon sen jälkeen, kun gynekologi sanoi, että silloin käyttämäni valmiste ei ole hyvä yli 40-vuotiaalle. Uutta sopivaan ei muutaman kokeilun seurauksena löytynyt, enkä kovin motivoitunut myös lukuisiin kokeiluihin ollut. Olen oma-aloitteisesti käynyt säännöllisesti noin vuosittain seurannassa, mutta nyt oli sitten osittain koronankin takia kahden vuoden väli. Ja pum, ultrasta löytyi taas munasarjasta endometrioosin nesterakkuloita ja lisäksi joku epämääräisen näköinen juttu, mikä erityisesti herätti lääkärin huomion. Endometrioosia ja/tai munasarjasyöpää ja varmaankin on jonkunnäköinen leikkaus tulossa joka tapauksessa. 11 vuotta sitten syöpä pystyttiin sulkemaan pois vasta leikkauksessa, kun endometrioosikin nostaa samoja merkkiaineita kuin munasarjasyöpä. Tosin kuulemma diagnostiikka on kehittynyt tänä aikana.

Ihan mielenkiintoista. Toisaalta niin kamalaa, ja toisaalta niin hienoa olla taas jotenkin Jumalan käsittelyssä vähän uudella tavalla. Vakavan sairauden mahdollisuus ja kuoleman varjo tuovat elämään todella erilaisia näkökulmia, mitä muuten tasapaksussa ja jotenkin tylsässä arjessa ei näe. Miten eläisin ja mitä tekisin, jos elinaikaa olisikin jäljellä vain muutama kuukausi tai vuosi? Usein ajattelee, että on juttuja mitä haluaisi tehdä, mutta että nyt ei ole voimaa tai uskallusta ja asiat vain lykkääntyvät.

Mutta oikeasti ei ole ollut voimia aiemmin tarttua uusiin juttuihin. Energiaa menee vaan johonkin – kenties semmoiseen yleiseen elämänpelkoon ja jännityksiin, ihmispelkoihin ja muuhun jäykistävään. Tämän kesän aikana myös fyysinen kuntoni on huonontunut. Pidemmän kävelyn jälkeen saatan olla hyvin uupunut toisin kuin ennen, hengästyn helpommin ja tämmöistä kaikkea epämääräistä on ollut. Ja sitten muisti on aivan onneton. Mittautin aikaisemmin syksyllä veriarvoja, eikä niissä ollut mitään ihmeellistä. Ferritiinikin oli pikkuisen noussut viime mittauksesta. Nämä epämääräiset oireet yhdistettynä tuohon munasarjalöydökseen ovat nyt sitten tietysti vähän huolestuttavia. Toisaalta on ihan hienoa päästä tutkimuksiin, kun tämmöisiä yleistilan oireita on kuitenkin ollut, vaikka itse endometrioosista ei minulla ole juurikaan vaivaa ollut. Monillahan se on jo itsessään niin kivulias, että sen takia on pakko käyttää e-pillereitä, mutta minulla on ollut jotakin eri tyyppiä, missä kivut eivät ole mainitsemisen arvoisia.

Lapsettomuus, syöpähoidot, kuoleman mahdollisuus  - ja Jumalan mahdollisuudet vielä uuteen aikakauteen täällä tai sitten kirkkaudessa. Ajatuksia todella tulee. Edellisen leikkauksen seurauksena käynnistyi prosessi, jonka lopputulos oli irtisanoutuminen palkkatyöstä. Tälläkin kertaa on taas tuntemattoman äärellä. Jotakin muutosta todella kaipaisin, mutta itse en pysty itseäni muuttamaan. Haluaisin rakastaa Jeesusta ja ihmisiä ja tehdä jotakin aidosta sydämen halusta nousevaa, mutta sitten oma sydän on kylmä, turta, kyyninen ja pelkääväinen. Ja tekemiset tapahtuvat usein velvollisuudesta tai ainakin sellainen on jollain osuudella mukana, vaikka omaa haluakin olisi joku prosenttiosuus myös. Usein on semmoinen puolisydäminen olo ja jonkunlainen raskaus kaikessa mukana.

Kun ajatusmaailma on tämmöinen vähän raskas, tuo tämä uusi sairauskuvio jotenkin mielenkiintoisen uuden tilanteen tähän talveen. Että kaikki ei vain jatku sitä samaa yksitoikkoista rataansa, vaan että tuleekin jotakin tämmöistä uutta. Vieläkö Jumalalla olisi keinoja puhutella ja antaa uutta suuntaa minullekin? Kaikessa outoudessaan tämä tilanne tuo uusia näköaloja esiin.

”Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra, sillä niin paljon kuin taivas on maata korkeampi, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.” (Jes. 55:8)

Pohdintojen vankiloissa

Täälläpä jälleen kirjoitellaan pitkästä aikaa – lokakuuta jo ja syyskuun tekstit jäivät kokonaan välistä. Vaikka onhan tänä vuonna näitä pidempiä kirjoitusvälejä ollut ennenkin. Lieköhän tämä se kuuluisa uusi normaali?

Kolme viikkoa olen asunut takaisin kerrostalolla. Nopeasti tänne omaan kotiin kotiutui 3,5 kk maatilalla asumisen jälkeen. Nyt on sitten putkiremontti takana, mikä on hieno asia. Konkreettisia seurauksia ovat  asuntokohtaiset vesimittarit ja putkiremontin maksaminen.

Syyskuussa oli aivan hienoja juttuja, ystävän vierailua, hieno sähköposti ihmiseltä, jonka kanssa en ole ollut yhteydessä kymmeneen vuoteen, kaunista syksyä ja lomantapaistakin. Suunnitelma oli pitää viikko vapaata maatilakuvioista, mikä ei sitten aivan onnistunut kokonaisuudessaan, mutta oli ihan hyvä aloitus kuitenkin. Yhdessä kansallispuistossa oltiin kävelemässä, mikä oli aivan kiva reissu, kun nyt niin pienet ympyrät on muuten ollut.

Hyvien ulkoiset asioiden lisäksi on sitten ollut tätä jatkuvaa sisäistä kaaosta ja pähkäilyä erinäisten asioiden parissa. Mietin väsymiseen saakka ihmissuhdeasioita ja sitten toinen asia, mitä myös aika paljon ajattelen ja pohdiskelen, on nämä koronarokotukseen liittyvät kuviot. Molemmissa asioissa miettii ja kyselee Herran tahtoa ja näkökulmaa, mutta samalla koittaa sitä myös itse pähkäillä ja pelkää vääriä ratkaisuja, niin kyllä siinä sitten pienen nupin aika sekaisin saa. Minua ihmetyttää, ettei julkisessa keskustelussa juuri ketään tunnu kiinnostavan mRNA-rokotteen eettinen puoli eli että onko ihmisellä oikeus laittaa ihmiskeho tuottamaan keinotekoisesti viruksen proteiinia. Maataloudessa EU on pitkään vastustanut geenimuunneltujen kasvien käyttöä ja nyt yhtäkkiä ilman mitään eettistä pohdintaa geeniteknologian käyttö tuodaan ihmiskehoon tuosta vain. Minua pientä pallopäätä sitten ihmetyttää näin iso kysymys, jonka äärellä koen olevani jotenkin yksin. Ja sitten tällaista pohdintaa pidetään vielä foliohattuiluna ja ties minä hyvin pahana asiana. Enkä todellakaan halua että kukaan sairastuu, niin siksi tämä on niin ahdistava asia.

Sitten nämä ihmissuhdeasiatkin ovat sellaisia että niissäkin koen pohjimmiltaan jotakin yksinäisyyttä, kun eihän sitä kukaan toinen voi niissäkään asioissa tehdä valintaa toisen puolesta. Aina tuntuu olevan näkökulmia suuntaan ja toiseen ja niiden aalloilla sitten heittelehtii sinne tänne.

Oma ymmärrys on huono neuvoja. ”Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi, älä nojaa omaan ymmärrykseesi. Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän sinun polkusi tasoittaa.” (Snl. 3:5-6) Itse olen aika ajattelevainen ja se tuo omat sudenkuoppansa, kun päätyy niin helposti tällaisiin miettimisten kierteisiin, mistä sitten yrittää vapaaksi lisääntyvällä miettimisellä, mikä vie vai syvemmälle eikä pois. On niin vaikea saada sydämestään kiinni ja Herraan turvaamisesta samalla kun heittää ajattelunsa syrjään. Että aivanko oikeasti luottaisi Herraan eikä omaan ymmärrykseen? Että aivanko oikeasti Hän pitäisi huolen eikä minun tarvitse yrittää ymmärtää näitä asioita? Ilman Jumalaa en kyllä pysty yhtään edes turvaamaan Häneen. Hänen pitää auttaa siinäkin. On kyllä pelkoja, jotka estävät turvaamasta kokonaan oikeasti vakavissa asioissa.

Joo, tällaista täällä. Aika sekavaa välillä. Mutta nyt pitää alkaa valmistautua lähtemään seuraavaan juttuun.

"Ahdingossani minä huusin Herraa. Hän vastasi ja vei minun avaralle paikalle." (Ps. 118:5)

Syksyn luopumisia

Pitkästä aikaa oikein kaunista ja lämmintäkin. Kenties kesän viimeinen kesäinen viikonloppu. Nyt on vähän huono aika istua sisällä, mutta toivon voivani ehtiä nauttimaan ulkoilmasta vielä myöhemmin.

Kenties tämä on myös kesän viimeinen blogikirjoitus maatilalta. Jossain kohtaa syyskuuta olisi tarkoitus muuttaa takaisin kerrostalolle. Tämä on myös viimeinen kokonainen päivä, kun kanat ovat täällä. Huomenna palautan niistä kukon ja kaksi kanaa sinne, mistä ne tulivatkin. Kaksi puolestaan pääsee toiseen pikkukanalaan tässä omalla paikkakunnalla. Se tuntuu johdatukselta, kun menin aivan muissa asioissa käymään tässä paikassa, enkä edes muistanut silloin että sielläkin on kanoja. Sitten vain tuli kanat puheeksi ja tämä nainen olikin kiinnostunut lisäämään pientä parveaan kahdella kanalla. Annan oikein mielelläni pari tähän lähelle ja loput sitten palautukseen.

On vähän haikea luopua kanoista, vaikka kesäkanaperiaatteella nämäkin tulivat. Kyllä tässä syksyllä on pyöritetty mielessä kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta jotenkin tuntuu nyt vain parhaalta luopua näistä tässä kohtaa. En halua velvoittaa ketään muuta hoitamaan kanoja viikonloppuisin ja jos rakentaisi talvikanalan, niin kyllä sitä sitten vähän paremmin pitäisi suunnitella, vaikka se ei mikään ihmeellinen asia olisikaan. Jotenkin on vain vähän semmoista luopumisen aikaa taas kaikki.

Luovuimme myös tapailusta eli takaisin kaveripohjalle. On vain sellainen olo, ettei ole resursseja mihinkään. Ei talvikanalaan eikä vakavampaan suhteeseen. Tuntuu surulliselta, että tilanne on tämä, mutta sitten taas kun on realismia että se on tämä, niin ei sitä sitten väkisin kannata yrittää rakentaa mitään kyhäelmiä, jotka eivät ole yhtään vahvalla pohjalla.

Yksi teema mitä viime aikoina olen miettinyt on semmoinen eräänlainen lapsellisuus, mitä itsessä on paljon. Vastuu tuntuu helposti aivan liian raskaalta ja pelottavalta, arkinen palvelu äärimmäisen tylsältä ja kaipaa vaan kivoja hauskoja juttuja. Ja sitten masentuu kun niitä ei ole eikä kukaan järjestä. Omista asioista huolehtiminen on myös jotenkin ristiriitaista. Vaikka ikää on 44, parisuhdeasioissa henkinen ikä tuntuu olevan lähempänä 15 v tyyliä. On kiva hengailla ja tehdä jotain asioita yhdessä, puhua syvällisiä jne, mutta aivan oikeasti avioliittoon sitoutuminen on jotakin käsittämättömän kaukaista ja ”aikuista”, mihin tässä tilanteessa ei vain ole resursseja. Tuntuu että elämä on liian ”täynnä” nytkin eikä uudelle ole tilaa. Äidin kuolema läväytti päälle lisää vastuuta ja nyt sitten räpiköi niissä eikä ole ollut voimia paljoa muuhun. Joku perusasenteeni on niin synkkä ja kuitenkin siitä on hyvin vaikea saada kiinni, että ymmärtäisin mistään mitään.

Tässä kesän vaihtuessa syksyyn olen useana vuotena ollut vähän sisäisen tyhjyyden äärellä. Kesäisin on aina ohjelmaa ja sitten syksy ja talvi on vähän erilaista. Ja sitten kuitenkin Jumala on niihin aina jotakin tuonut. Joo, loman tarpeessa olen ja kyllä olisi taas tarpeen semmoinen erilainen viikko vailla velvollisuuksia. Jos vaikka syyskuussa johonkin kohtaan.

Ja tähän kohtaan tulikin luova tauko kirjoituksessa ennen loppukaneetteja. Naapuri oli lähettänyt siskolleni viestin että onko meillä kanoja, kun viimeisen päivän kunniaksi karkukana olikin lähtenyt pöheikköjen läpi naapurin puolelle. Sieltä sain sen sitten lopulta kaapattua kiinni. Tämä muistuttaa mieleen myös hauskan tilanteen jokunen viikko sitten kun näinkin yllättäen sisällä kanan isäni sylissä. Ovi oli ollut auki ja karkukana olikin marssinut olohuoneeseen ja ollut kuulemma olkkari pöydällä, mistä isä oli sen napannut. Niin, tällaisia ovat lapselliset ilot, mutta oli vaan hauskaa, ei voi mitään.

Huomenna on sitten tiedossa kanojen kiinni jaakaamista ja kuljetusta 100 km päähän. Haikeus voi vähän iskeä, mutta jos sitten olisi vielä elämässä tilaa jollekin muullekin.

"Mutta hän sanoi minulle: "Minun armoni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa."" (2. Kor. 12:9)

                                            Hananjaa tulee ikävä.

Syksyntuntuinen elokuu

Sateisesta sunnuntaista päivää. Hetki aikaa taas rauhoittua blogin äärelle. Huomaan kuitenkin, että tämä rauhoittuminen on minulle täällä maatilalla jotenkin vaikeampaa kuin omassa kodissa tai mökissä. Kun tiedän, että isäni on myös talossa, tuntuu, että koska tahansa voi tulla keskeytys, niin valitettavasti on sitten vaikeampi keskittyä ja kokea sitä rauhaa, mitä täysi yksinolo tuo. On kahtaalle jakautunut tai vähintäänkin varuillaan oleva olo, eikä se ole kivaa.

Puinnit alkoivat tänä vuonna ennätysaikaisin kauran osalta. Kuuma ja kuiva kesä valmistutti aikaiset kauramme niin, että puinti alkoi jo 5.8. Sateita on sen jälkeen saatu kyllä sen verran, että puituna on nyt noin 70 %. Tämän viikon sääennuste näyttää hyvin sateiselta, että nähtäväksi jää, koska seuraavaksi korjuu on mahdollista. Mutta on toki kiitollinen olo, että jo noinkin suuri osa on saatu puitua.

Mieli on taas alkanut kaipailla lomaa - useampia päiviä vailla velvollisuuksia ja jokapäiväisiä samoja rutiineja. Tämä maatilalla asuminen tuo sen haasteen, että viikonloputkaan eivät kovin paljon erotu, vaikka lepopäivän kyllä pidänkin. Lankoni lähti Lapinvaellukselle ja joitain tuttujani on viikon päästä lähdössä Ruotsiin siellä minullekin tuttuun paikkaan. Kai sitä itsekin sitten kaipaisi taas pitkästä aikaa vähän jotain muutakin maisemaa. En ole yli puoleentoista vuoteen nukkunut muualla kuin omassa sängyssä. Alkaa olla aika koronajämähtänyt olo ja iso kynnyskin lähteä yhtään mihinkään. Eikä niitä lähtemistilaisuuksiakaan ole kovasti ollut. Mutta kai sitä ensin pitää tulla edes jonkinlainen halu lähteä jonnekin ennen kuin mitään voi tapahtua oikeasti.

Elokuussa kerrostalolla on menossa oman asuntoni kohdalta käyttövesiputkien uusiminen ja on toki äärimmäistä luksusta, ettei tarvitse asua siellä remontin keskellä. Ehkä sitten syyskuussa jossain kohtaa palaan takaisin kerrostaloasujaksi ja sitten saa miettiä elämää taas sieltä suunnasta. On harmi ja vaikea asia, että tähän maatilaan ja perhesuhteisiin liittyvät asiat ovat minulle niin helposti taakka ja velvollisuus eikä vapaaehtoisuudesta ja kiitollisuudesta kumpuava asia. Viikon päästä on kulunut vuosi äidin kuolemasta ja jotkut hänen toimensa ja ajatusmallinsakin olen ottanut annettuna. On vaan niin vaikea olla muiden ihmisten seurassa oma itsensä ja kaikkien äänten seasta löytää se oma polku ja oma tapa toimia.

Tämmöiset tapailuunkin liittyvät asiat ja ajatukset ovat minulle vaikeita, kun sitten niihinkin niin helposti hukkuu ja se joku hiljainen sisimmän ääni katoaa. Toisaalta on hienoa, että lähellä on peili ja saa huomata uusia asioita ja Jumala käyttää häntä ja sitten on taas se puoli, että lähden helposti ihmisten miellyttämisen linjalle ja väsyn sitten siinä. En ymmärrä kuinka niin usein asiat ovat niin ristiriitaisia, mutta semmoista se vaan on.

Mutta onhan tämä sitten ihan mielenkiintoistakin. Ja kun on joskus romahtanut, ei sitä enää sillä lailla pelkää. Melkein odottaakin ja ehkä voi antaa luvan romahtaa jo paljon aikaisemmin kuin sitten vasta kun ei enää yhtään jaksa.

Vettä sataa kaatamalla. Tänään voisin lukea kirjaa. Sellaista en ole tehnyt aikoihin.

”Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa. Häneltä tulee minulle apu. Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni, sillä häneltä tulee minun toivoni.” (Ps. 62:2,6)

Kuvassa on karkukana. Tämä kana on oppinut reitin pois isosta aitauksesta ja yleensä aina se löytyy verkon ulkopuolelta. Yksi seikkailemassa, neljä aitauksessa. Tämä toistuu nykyään joka kerta, kun päästän kanat vapaaksi isoon aitaukseen.

Kesävirroilla

Heinäkuun viimeinen päivä. Vielä on kesää jäljellä, mutta ehkä on ilmassa jo jotain häivähdyksiä syksyynkin päin käymisestä. Vaikka kesä on ollut peltokasveille liian kuiva, on silti kiitollinen mieli runsaista aurinkoisista päivistä ja lukuisista uintiretkistä. Vajaa viikko sitten vuokrasin ekaa kertaa sup-laudan ja sehän oli oikein mukavaa toimintaa. Suppailtiin pikkujoessa ja sitten myös kauniissa järvimaisemissa. Kiitos Herralle niistäkin päivistä, joissa pääsi kovastikin lomatunnelmaan. Myös naapurikaupungissa vuoden tauon jälkeen järjestetty kristillisen musiikin kesätapahtuma oli oikein mukavaa ja iloista vaihtelua. Vaikka en isoja tapahtumia juurikaan kaipaa, oli tuolla kuitenkin hyvä olla ja kiva nähdä paljon tuttuja ja tuntemattomiakin naamoja pitkästä aikaa.

Kanoille kuuluu edelleen oikein hyvää. Muniminenkin on opittu sisätiloihin, mikä on hieno juttu. Sitten päivät kulunut tonkimisessa, kuopsutuksessa ja pörriäisten perässä juoksennellessa. Ihmisten perään tulevat myös oikein innokkaasti ruuan toivossa ja ihan iloisia ja reippaita kavereita ovat. Rauhallisin ja ihmisaroin on silkkikukko, mutta kyllä sekin kanalaumansa kanssa ihan hyvin pärjää, vaikka ei kooltaan isompi olekaan, painoltaan varmaan kanoja kevyempikin. En ymmärrä miten joskus minulla on voinut olla joka toinen päivä jotakin kana-asioita kerrottavaksi ja kirjoitettavaksi. Nyt on kanapuoli aika äkkiä raportoitu. Mutta olen iloinen, että Herra antoi intoa kanat hankkia tänäkin vuonna. Nähtäväksi jää, mitä syksy tuo tullessaan. Päätä pölkylle vai talvikanalan rakentamista.. Tätä en vielä tiedä. Ai, niin olihan se palautusmahdollisuuskin. En vaan tiedä tarkoittaako sekin, että sitten vaan siellä päässä laitetaan päätä pölkylle.

No sitten on tämä tapailu, joka on avoin kortti ja rukousaihe. Tuntuu, että avoimia asioita on niin paljon, ettei ole pystynyt edes seurustelusta puhumaan. Koska kyseessä ei ole mikään kaukosuhde (vaan aivan päinvastoin), yhteistä hengailuaikaa tulee aika helposti ”ihan itsestään”. Mutta sitten on liuta isoja asioita, joista ei voi päästä eteenpäin, muuta kuin että Jumala niissä eteenpäin vie. Ja jos ei vie, niin sitten on turha yrittää itse potkia eteenpäin, vaikka joskus sellaista kovasti haluaisikin. Ja sitten taas kuitenkaan ei halua itse potkia, kun sillä tyylillä pääsee sitten vain syvemmälle karikkoon. Onhan tämä tapailu yhdenlainen tämän kesän teema ollut ja sillä asialla olen ainakin pientä päätäni väsyksiin saakka vaivannut. En yhtään tiedä, mikä asia voisi tuoda selvyyden suuntaamme, mutta uskon, että kyllä Jeesus voi. Toivon todella, ettei tämä olisi taas joku epämääräinen jämähdyssuhde, mihin jää vain roikkumaan, kun ei muutakaan osaa. Toisaalta tyypillisempi käyttäytymiseni on ollut juosta hyvin äkkiä karkuun enkä nyt haluaisi toimia silläkään lailla. Herralta tähän apua ja vastausta pyydämme. Antaakohan hän rakkauden virtojen nousta ja viedä yli nyt hankalilta tuntuvien asioiden vai tekeekö selvyyden jollakin muulla lailla, että tästä ei paatti eteenpäin kulje? Se jää nähtäväksi.

Alkava elokuu muistuttelee myös vuodentakaisista tapahtumista eli äidin sairastumisesta ja kuolemasta. Aina välillä on ikävä. Joskus haluaisi kertoa jotakin. Joskus toivoisi, että hän olisi vielä kantamassa vastuuta eikä se kaatuisi minun päälleni. Tuntuu, että olen ollut äidin kuoleman jälkeen vakavampi ja taakoittuneempi vastuista, kun nyt sitten vasta opettelee näiden uusien taakkojen heittämistä Herran haltuun. Joskus on yksinäinen olo. Mutta on tämä vuosi sitten hyvinkin mennyt. Kiitos Jumalalle, 85 v isäni on ollut kuluneen vuoden ihan tarpeeksi hyvässä kunnossa, eikä ole hänen vointiaan tarvinnut murehtia. Äidin kuoleman jälkeen ajattelin, että olisi kamalaa, jos isä kuolisi hyvin pian perään. On se kuolema niin valtavan työllistävää toimintaa kaiken muun surutyön jne lisäksi. Mutta kyllä Herra siinäkin auttaa ja voimat antaa eli hyvin on kaikki mennyt.

Tämmöisissä mietteissä sitten kohti elokuuta. Varmaankin puintiaikaakin sitten luvassa, jos sopivia ilmoja suodaan ja muutenkin saadaan homma käyntiin.

”Olkoon ilosi Herrassa, niin hän antaa sinulle, mitä sydämesi pyytää. Anna tiesi Herran haltuun ja luota häneen, niin hän sen tekee.” (Ps. 37:4,5)

Stressimunia

Johonkin tämä aika vain menee, en edes oikein tiedä mihin. Taas on neljä viikkoa hurahtanut edellisestä kirjoituksesta. Omat rauhalliset hetket vailla mitään velvollisuuksia ovat tulleet harvinaisemmiksi ehkä vielä enemmän sen jälkeen kun muutin kesäasumaan maatilalle. On uusi ja vaikea asia oppia elämään ympäristössä, jossa silmissä on jatkuvasti tekemättömiä juttuja ja kuitenkin ottaa rauhallisesti ilman murheita ja paineita. Tässä kyllä tarvitsen hyvin paljon Jumalan apua. On ihanaa olla täällä maalla ja luonnon helmassa, mutta sitten on se tekemisen ja siitä stressaamisen puoli. Ja siitäkin olen melkein hämmästynyt, kuinka paljon täällä talossa saa jatkuvasti kävellä eestaas, hyvin eri meinigillä kuin pienessä kaksiossa.

No, omasta sopeutumisestani en niin tiedä, mutta kanat ainakin ovat kotiutuneet oikein hyvin. Ne kulkevat vapaana kuopsuttelemassa ja matoja kaivamassa ja toistaiseksi ei ole ollut mitään ihmeellistä alkujännityksiensä jälkeen. Muninta alkoi parin viikon täällä olon jälkeen ja nyt on omien kanojen munia runsaasti saatavilla. Munintapesiin kanat eivät ole oppineet munimaan vaan munat pyöräytetään yleensä niin että kolme munii olkipehkulle ja yksi munii ulos maahan. On vähän harmillista että munat tulevat helposti likaisiksi, varsinkin se maamuna, mutta eipä näille ole sitten munintapesä ollut mitenkään puoleensavetävä. En tiedä johtuuko siitä, että ovat tehomunijoiksi jalostettuja eikä mitään haudontaviettiä ainakaan ole olemassa. Kanat ovat aika kesyjä ja ne saa suht helposti napattua syliin. Silkkikukko on varovaisempi ja vaikka toivoinkin voivani silitellä sen pehmeitä karvoja, se haave ei ole toteutunut. Mutta muuten on oikein mukava kukko.

Kuluneella viikolla oli ihan hieno tapahtuma täällä maatilalla. Pidettiin kesäseurat ja väkeä tuli yllättävän paljon. Sitten äidin hautajaisten ei täällä ole oikein ketään vieraita pahemmin ollut ja nyt oli sitten yhtäkkiä 35 hengen kokoontuminen Sanan äärellä. Yhtään ei tiennyt etukäteen paljonko väkeä tulee ja ketä, mutta sitten kokoonpano olikin hyvin monipuolinen kylänmiehistä aina 200 kilometrin päästä tulleisiin asti. Vaikea tietää (eikä asiani olekaan), mitä Jumala itse kunkin sydämessä teki, mutta oli kyllä aivan hienoa saada antaa näitä tiloja tuollaiseen käyttöön. Olihan siinä sitten oma valmistelunsa ja jännityksensäkin eli varmaan nyt olen vielä vähän väsynyt siitäkin. Väsynyt, mutta onnellinen, mitä seuroihin tulee.

Sitten on vielä tämä tapailunpoikanen, jossa pause-napin painamisesta huolimatta tuntuu, että Jumala kuitenkin myös työstää jotain, nostaa esille asioita ja jollain lailla vie eteenpäin. Minua vähän ahdistaa, kun en TIEDÄ mitä tapahtuu ja tulee tapahtumaan, pelkään kovasti sydänsuruja ja jotain häpeällisiä käänteitä tai yllätyksiä, hylätyksi tulemista tai hylkäämistä jne. On välillä masentavaa, kun asiat eivät voi olla aivan selviä ja on tullut selväksi että Jumalalle on vielä paljon työstettävää itse kussakin. Kukaan ei voi tietää, johtaako työstämiset sitten yhteen vai erikseen, mutta toivottavasti kuitenkin Jumalan suuntaan. Jotakin nöyryyttä kai vaatii tämäkin vaihe, että suostuu tähän epäselvyyden kaaokseen ja ottaa vastaan erilaiset pelottavatkin mahdollisuudet. Sydänsuruharavana ihmettelen, miksi tässä nyt sitten asiat olisivat jotenkin toisin, kun aina ennenkin ihastukseni ovat päättyneet siihen, että Jumala on irrottanut tavalla tai toisella. Jotakin katkeruuttakin menneestä on saanut huomata, vaikka toisaalta kiitollisuutta johdatuksestakin. Muunkinlaista hämmennystä löytyy ja onhan tämä epäselvyys toinen stressinaihe sen lisäksi että tekemättömät työt vilkkuvat silmissä. Toivottavasti saisi irrottaa kaikesta omasta yrittämisestä ja ulkokuorien pitämisestä. Nämä uudet elämänvaiheet tosiaankin tuovat esiin taas uudet murheet ja uudet tarpeet saada opetella luottamaan Isään syvemmälle sydämessään.

Kuluneella viikolla kävi sitten vihdoin homekoira haistelemassa mökkiä, joka on ollut nyt puoli vuotta asumattomana. Kyllä se sieltä hometta haukahteli eri kohdista eli siitä sitten taas osviittaa saatiin, mitä avata seuraavaksi. On se kyllä aika projekti ollut, mutta ei nyt kuitenkaan mikään erityisempi stressin aihe. Nähtäväksi jää, tuleeko se vielä joskus asumiskelpoiseksi.

Tästäkin tuli nyt vain tämmöinen päivityspläjäys, kun näin harvoin pääsee kirjoittamaan. Jotakin lomafiilistä tähän kesään vielä kaipaisin, mutta katsotaan miten Jumala asioita järjestää tai uskallanko itse todeta itselleni sen tarvetta. En vaan oikein tiedä, mitä se sitten käytännössä tarkoittaisi. Ehkä olisi vain hienoa olla joku aika ilman kellonaikojen mukaan menemistä.

Mutta joo, heikkouteen, herkkyyteen, avoimuuteen, rehellisyyteen – siinä ainakin jotakin suuntia mihin Jumala vie näiden kaikkien vaiheiden keskellä. Luotetaan, että Hän osaa käsitellä itse kutakin parhaiten.

”Katso, niin kuin savi on savenvalajan kädessä, niin te olette minun kädessäni, te Israelin heimo.” (Jer. 18:6)

                                Kanalauma, Lucy-leikkikoira ja siskonpojan vartalo

Omat kanat, muiden munat

Terveisiä taas täältä! Näköjään ehti ihan viisi viikkoa vierähtää edellisestä kirjoituksesta. Tuntuu oikein hyvältä pitkästä aikaa rauhoittua tekstin äärellä. On tässä ollut ihan kaikenlaista ja koen itseni jotenkin uupuneeksi.

Kirjoittelen tätä blogia maatilalta. Viimeksi olen tainnut tästä osoitteesta kirjoitella tänne vuonna 2009. Tuon kesän jälkeen en ole maatilalla varsinaisesti asunut, mitä nyt jotain ihan yksittäisiä öitä viettänyt. Mutta nyt sitten olen taas täällä. Ostin uuden sängyn, kun täällä kaikki vierassängyt ovat aika kamalia lavereita ja kai tässä sitten parissa viikossa on ihan kotiutunut. No, tietysti kaikenlaisia ajatuksia liittyy tähän kuvioon, mutta ne eivät nyt ole olleet niin päällimmäisinä. Talo on sen verran iso, että 85-v isäni elää vähän niin kuin omaa elämäänsä toisessa reunassa taloa ja minä sitten taas vähän toisessa reunassa, niin omaa tilaa on kyllä ihan sopivasti.

                                              Hananja ei tässä vielä uskalla astua ulos.

Viikon verran täällä on asustellut myös kanoja. Ostin ”kesäkanavälityksestä” 4 Brown Nick –rotuista kananuorikkoa, joiden muninta pitäisi alkaa viikon päästä. Kukoksi sain samaisesta paikasta silkkikukon. Kanojen luovutus tapahtui ko. paikassa vähän kummallisella kiireellä, joten alkutietoni kanoista ja varsinkin kukosta ovat poikkeuksellisen huonot. Ehkä pitäisi rohkaistua vielä kysymään tietoja kukosta, jos niitä enemmän saisi, mutta sen kiireen keskellä en pystynyt juuri mitään kyselemään. Minulle oli sanottu, että saan valita kukon useista vaihtoehdoista. Etukäteiskuvitelmani valintatilanteesta oli hieman toisenlainen kuin mikä varsinainen hätäinen valintatilanne oli. Mutta olin etukäteen päättänyt, että jos jonkinlainen silkkikukko vaihtoehdoista löytyy, niin sellaisen otan. Muutaman vähän rujon kukon lisäksi paikasta sitten löytyi kyselyiden jälkeen myös silkkikukko, joten valinta oli sinänsä hyvin helppo. Silkkikukko Hananja on ihan hellyyttävä otus. Kanat ovat saaneet nimikseen Mahla, Nooga, Milka ja Tirsa, mutta en vielä päättänyt mikä on mikäkin.

 

                                 Hananja, Mahla, Nooga, Milka, Tirsa

Kanoille on kaikki selvästi aivan uutta, ovathan ne tähän asti olleet vain isossa laumassa sisätiloissa. Ulosmeno oli aluksi hyvin jännittävää, orrelle meno ei niin luontevaa, kaikki ulkoilman äänet hyvin ihmeellisiä jne. Parina aikaisempana vuotena kanat tulivat tuttuni luota eli olivat hyvin tottuneita kaikkeen normaaliin kananelämään, mutta nyt saadaan taas ihmetellä vähän avuttomien totuttelua vapaan kanan arkeen. Eiköhän se näiltä nuorilta ala ihan mukavasti sujua, vaikka toisaalta erityisesti munintaan jalostettuina ja emon opetusta vaille jääneinä jotain maatiaisrotuisten terävyyttä saattaa kyllä puuttua.

Kevätkylvöt saatiin aikanaan hyvin valmiiksi, kiitos Herralle siitäkin. Ja sitten kaiken muun lisäksi tässä ohessa on ollut semmoista pientä erään miehen tapailuntapaista, minkä aiheuttamien ajatusten johdosta pääni on kaikkein eniten ollut räjähtämässä. Olen vähintäänkin yhtä hukassa kuin kanat uudessa aitauksessa enkä ollenkaan tiedä mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Ja kun oikeastaan ei edes jaksaisi tai haluaisi ajatella yhtään mitään, kun ei se ajattelukaan auta mitään. Olen itseni jo aivan väsyksiin ajatellut tätä asiaa ja muutaman viikon tapailun jälkeen olen jo aivan burnout-loman tarpeessa kaikesta ajattelustani! Positiivista on, että tämä tapailtava on muuten vain tuttuni useiden vuosien ajalta, eikä tämä pelkääväisyyteni, herkkyyteni ja uupumustilani ole täysin yllättävää hänelle. Mutta kyllä uusi tilanne on saanut aivan uusia erikoisia asioita pintaan, että on tosiaan ollenkaan tiedä mitä tästä pitäisi ajatella.

Niin, yritän sitten vain rauhoittua ja luottaa että Jumala hallitsee tässä uudessakin tilanteessa ja pystyy siinä johdattamaan ja ohjaamaan, avaamaan tai sulkemaan. Itselle nämä lähi-ihmissuhteet ovat tosiaan aivan kamalan vaikeita asioita, joissa tuntuu että elämän eväitä ei ole ollenkaan tarpeeksi taskuissa ja sitten on aivan hukassa ja tuuliajolla oleva olo. Hyvää tarkoittavat asiat saatan nähdä aivan kummallisesti ja tosiaan koko rakkauden määritelmä on edelleen melko mysteeriä. Ahdistavista ajatuksista en tiedä ovatko ne Jumalan varoitusta vai jotain sairaita pakkoajatuksia ja tosiaan sydämessä pyörii kaikenlaista äärestä laitaan.

Eli tämmöistä kaoottista kanakauden avausta tällä kertaa. Saa rukoillakin ja katsotaan sitten miten Herra johdattaa. Siunattua kesän alkua kaikille!

"...ja minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen." (Jer. 31:9)

Ajankohtaiskatsaus

Hyvää äitienpäivää. Tämä on ensimmäinen äitienpäivä äidin kuoleman jälkeen, mutta tämä päivä ei tunnu mitenkään pahalta vaan melkein päinvastoin. Oloni ei ole yhtään äiditön, vaan hän elää vahvasti muistoissa ja vielä vahvemmin onnellisena ikuisuuden puolella. Jonain vuosina äitienpäivänä olen surrut myös omaa lapsettomuuttani, mutta viime aikoina sekään ei ole murhetta tuottanut eikä ainakaan tänään aiheuta mitään ahdistusta. On siis äitienpäivä vailla velvollisuuksia ja suruja eli oikein mukava äitienpäivä.

Viime aikoina kristittyjen parissa paljon rukousta ja keskusteluja herättänyt asia on ollut se, että valtakunnansyyttäjä on nostanut syytteet Päivi Räsästä ja Juhana Pohjolaa vastaan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Yleinen vieraantuminen Raamatusta tulee nyt näkyviin Suomessa tavalla, jollaista ei koskaan aikaisemmin ole esillä ollut. Jumalan Sana on törmäyskurssilla maailman hengen kanssa ja kaiketi on ollut vain ajan kysymys, milloin tällainen tilanne tapahtuu.

Itseä keskustelussa tympii synnin käsitteen niin suppea käsittäminen. Kaikki Jumalan Sanan vastainen toiminta on syntiä ja seksuaalisuuden alueellakin Jumalan Sanan vastaisesti voi elää hyvin monella muullakin tavalla kuin homoseksiä harjoittamalla, vaikka vain ihan ”perinteisessä” avoliitossa. Kaikki miehen ja naisen avioliiton ulkopuolella tapahtuva seksi on Raamatun mukaan hauretta (ja uudelleenavioituminenkin on syntiä tietyissä tilanteissa) eikä Raamattu anna homoseksin harjoittajille yksinoikeutta syntisyyteen vaan Jumalan Sana paljastaa synnin jokaisesta ihmisestä, ”sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat Jumalan kirkkautta vailla”. (Room. 3:23).

Onko Jumalalla oikeus Suomessa vielä ääneen sanoa Hänen pyhyytensä ilmoitukset ja pelastuksen tie Jeesuksen kautta? Tämä on mielenkiintoinen asetelma, joka varmasti herättää ihmisiä rukoilemaan ja paastoamaan ja nähtäväksi jää, miten Herra toimii. Ainakin tilanne erottaa ne, jotka ovat Jumalan Sanan puolella ja ne, jotka siitä luopuvat yleisen paineen alla. Ihmiset, jotka eivät usko eivät voi luopuakaan, kun ei ole mistä luopua, mutta jakoviivat tullevat tulemaan erilaisiin kristillisiin yhteisöihin ja varmaankin erityisesti ev. lut. kirkkoon, joissa tätä keskustelua on toki käyty jo vuosikausia.

Vaikka haluaisin sanoa tästä asiasta jotakin painavaa, en nyt näköjään yhtään osaa ja rukous vain on, että saisi pysyä Jumalan Sanan puolella ja tukemassa niitä, joita Jumala näkyvämmin tässä tilanteessa käyttää.

Kevätkylvöt aloitettiin viime viikolla, mutta kovin on vielä alussa se. Koitetaan ottaa päivä kerrallaan siinäkin asiassa. Kanoistakin lähetin kyselyn ja kyllä niitä ostettavissa olisi. Varausmaksua en ole vielä maksanut. Enkä tiedä koska ja miten muuttaisin maalle tänä kesänä.

”Paetkaa haureutta. Kaikki muu synti, jotka ihminen tekee, on ruumiin ulkopuolella, mutta haurauden harjoittaja tekee syntiä omaa ruumistaan vastaan. Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, hänen, joka asuu teissä ja jonka olette saaneet Jumalalta? Te ette ole itsenne omat, teidät on kalliilla hinnalla ostettu. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne.” (1. Kor. 6:18-19)

Kevätvalossa

Lämpötila 2 astetta, kylmää ja tuulista. Viime viikonlopun kesäiset lämpötilat muuttuivat takaisin viileään ilmanalaan, mikä toisaalta rauhoittaa kevättöissäkin arkartelevaa mieltä. Lumisateet tapaista on nyt oikein kiva katsella puhtaiden ikkunoiden läpi, kun semmoisen pesuoperaation sain aikaiseksi viime viikonloppuna. Ja kuumana juomana nautiskelen sikurikahvia, mikä on ollut uusi kiva tuttavuus. En yhtään ihmettele, että sikuria on käytetty kahvin korvikkeena – minusta se on oikein hyvää. Vain kofeiini puuttuu ja sekin on oikein hyvä juttu.

Maatilalla on tehty kevääseen valmistavia asioita viljelysuunnitelmien ja muiden valmistelujen osalta. Itse en kuvittele pellolla juurikaan olevani. Tuntuu hyvältä, ettei sitä nyt kukaan oleta ja tämä on iso muutos, mikä tässä vuosien varrella on tapahtunut. Suurin syy itsellä, miksi en oikein pysty traktoriin nykyään menemään juuri ollenkaan on niskaongelmat. Korvani soivat valmiiksi jo aika paljon ja en haluaisi tehdä mitään, mistä etukäteen tiedän asian voimistuvan. Pellolla tärisevä traktori on yksi niistä jutuista. Viimeksi asia paheni aika paljon hammaskiven poistossa ultraäänilaitteella. Koskaan aiemmin tästä ei ole tullut ongelmaa, mutta nyt tuli. Hiljaisuuden kuuleminen on haaveita, joihin vain Jumala voi vastata.

On vaikea kertoa, mitä sisällä tapahtuu. Häpeään liittyvät asiat ovat aina vaikeita. Jossain siellä sisällä haluaisi vain piilotella eikä tulla näkyviin sellaisena kuin on. Ja kun ei itsekään tiedä mitä se sitten on. Ehkä kyseessä on osittain naiseuden herkät terälehdet, ehkä toisaalta kaikki mahdollinen sisimmän elämä Jumalan valossa ja tutkittavana. Onko se lämpöä hehkuvaa armon valoa vai kylmää ja raakaa led-loistetta? Ensimmäistä varmastikin, mutta ehkä sisimmässä silti jokin aina säikähtää, kun valo paljastaa jotakin homehtunutta pimeässä kellarissa.

Joosuan kirjassa kerrotaan, kuinka Jordanin ylityksen ja heti luvattuun maahan saapumisen jälkeen ”Herra sanoi Joosualle: ”Tee itsellesi kiviveitsiä ja ympärileikkaa jälleen israelilaiset”. (Joos. 5:2) Vaikka israelilaiset olivat erämaassa saaneet lain, jossa poikalapset piti ympärileikata 8 päivän ikäisinä, tätä ei kuitenkaan oltu 40 vuoden erämaavaelluksen aikana vauvoille tehty ja nyt se piti tehdä eri ikäisille miehille. Toimenpide oli kipua tuova ja ehkä häpeälliseltäkin tuntuva, kun kyseessä oli jo aikuiset miehet. Tämä Jumalan sanan mukainen toimenpide kuitenkin vieritti heidän päältään ”Egyptin häpeän”, kuten samassa luvussa sanotaan.

Uudessa liitossa ei ole fyysistä ympärileikkausta, vaan Jumalan Sana tekee sen sydämessä. Muisti alkaa mennä ja olen tästä kyllä ennenkin kirjoitellut, mutta näin se menee, että samatkin teemat puhuttelevat aina uudelleen ja  uudelleen. Monet Jumalan Sanaan liittyvät asiat olisivat siis helpompia, jos olisi tavallaan tottunut niihin nuoruudesta asti – aivan kuin vertauskuvallisesti pikkuvauvan ympärileikkaus on helpompi kuin aikuisen miehen. Jos lapsesta asti olisi oppinut kunnioittamaan ja pitämään esillä Jumalan Sanaa, keskustelemaan siitä, elämään perheessä, jossa Jeesus on puheissa aina mukana ja yhdessä rukoilu hyvin luontevaa. Ja ties mitä muuta. Kun näitä sitten aikuisena alkaa opetella, monet asiat tuntuvat jotenkin häpeällisiltä. Sydämen ympärille on kertynyt niin paljon poistettavaa ja kuitenkin ylpeys haluaisi pitää siitä kiinni. Vanhempien kunnioittamisen opetteleminen tuntuu hyvin nöyryyttävältä aikuisena, samoin jotkut naisiin liittyvät raamatunkohdat. Ja ties mikä muu. Kuitenkin samalla kun tuntuu niin hävettävältä Jumala poistaa häpeää ja puhdistaa omaan käyttöönsä. Myös rakastettuna oleminen tuntuu jotenkin hävettävältä. Näin kieroon ihminen voi mennä.

Tuskallisia ja hävettäviä aiheita, että puhutaanpa mieluummin vaikka kanoista taas J Kahtena edellisenä kesänä minulla oli kesäkanat tutulta kesävieraina, mutta se ei nyt enää ole mahdollista – vaikka senkin takia että kanojen määrä väheni heillä paljon, kun kettu(?) viime vuonna tappoi kaikki meillä olleet. Tori.fi:stä olen katsellut mahdollisuuksia ja kyllä sieltä ainakin jonkinlaisia kesäkaakattajia näyttäisi löytyvän. Näyttää olevan syksyisin myös palautusmahdollisuus, että tämmöinen on sitten ainakin aika matalankynnyksen mahdollisuus ottaa kanoja, kun ei edelleenkään tiedä pystyykö ja haluaako niitä alkaa ympäri vuoden pitämään. Aina välillä haaveilen erilaisista roduista, mutta ei niitä sitten kannata ottaa, jos aikoo pitää vaan kesän. Eli ehkä jotain perusmunijoita kesäkuun alkupuolella voisi tulla. Katsotaan, kuinka käy.

”Jumalani, sinuun minä luotan. Älä salli minun joutua häpeään, älkööt viholliseni saako riemuita minusta. Ei yksikään, joka sinua odottaa, joudu häpeään. Häpeään joutuvat ne, jotka ovat syyttä uskottomia.” (Ps. 25:2-3)

Pääsiäisenä

Hyvää pääsiäistä!

Sitten viime kirjoituksen on se ihme tapahtunut, että työntekijämme on parantunut tai on ainakin huomattavasti paremmassa kunnossa ja pystyy aika hyvin normaalipituista työpäivää jo tekemään. Tästä olen tietysti valtavan kiitollinen Jumalalle. Pahin sairastaminen osui tammi-helmikuulle, jolloin oli tosi hiljaista töiden suhteen muutenkin. Täydellistä aikataulua jälleen kerran, niin vaikealta kun tämä kuvio välillä on tuntunutkin.

Yksi juttu mikä ei ole edennyt on mökin homeasiat. Tammikuussa kirjoitin, että homekoira on tulossa käymään, mutta haukku ei nyt sitten ole kuitenkaan toistaiseksi saanut tassujaan sovitettua sinnepäin. Tietysti olisi hienoa, jos voisi selvitä, missä ongelman ydin on ja voiko mökissä vielä asua. Kevät ja kesä kovasti kolkuttelevat ja varmaan aika pian alkaa itselläkin mieli taas vetää maalaisasumiseen. Nähtäväksi jää saadaanko mökkiä edes minun kesäasumiseeni sopivaan kuntoon.

Toinen kesäasumispaikkani voisi olla maatila. Maatilan päärakennus on sen verran iso, että vaikka isäni asuu siellä, tietynlaista omaa oloa löytyisi kyllä jos sinne haluaisi muuttaa kesäasustelemaan. Äidin kuoleman jälkeen tämä on tietyllä lailla uusi mahdollisuus, jota ei aikaisempina vuosina ole ollut vaihtoehtona. Toki kerrostalossa voi myös olla, mutta tulen kyllä varmastikin kesän myötä kaipaamaan maalle asumaan. Toisekseen täällä kerrostalossa on alkamassa jossain kohtaa kesää käyttövesiputkien uusimisremontti, mikä varmaankin myös edesauttaa kaipuuta asua jossain muualla, vaikka sinänsä remontti ei muuttoa edellytäkään.

Hyvien uutisten sarja jatkuu sillä, että viime viikolla kysyin alustavasti eräältä taloyhtiön hallituksen jäseneltä (meitä on yhteensä vain 3), voisiko hän ajatella puheenjohtajuutta. Ja tämä henkiö sanoi, että voi harkita! Aivan mahtavaa. Olisin niin kiitollinen ja helpottunut, jos tämä asia voisi tässä kevään yhtiökokouksessa toteutua ja saisin vapautuksen puheenjohtajuudesta. Tätä asiaa toivoisin ihan ilman tätä putkiremonttiakin, mutta varsinkin tässä tilanteessa toivon sitä todella paljon ja olisi melkein suoranainen ihme, jos joku oikein mielellään ottaisi puheenjohtajuuden tässä kohtaa. Mutta jos olisi nyt Jumalan aika vapauttaa minut siitä hommasta, niin sitten voi ihmeitäkin tapahtua.

Toinen asia, mistä odotan vapautumista on tekninen lautakunta. Kalenterissa on enää kaksi kokousta sitä lajia jäljellä ja hyvin mielellään olen senkin toimen jättämässä uusille innokkaammille. Kuntavaaliehdokkaita kyllä riittää, että siinä kohtaa ei ole yhtään samanlaista ongelmaa kuin pienessä taloyhtiössä saada hallitusta kasaan.

Niin. Kaikenlaista sitä omassa mielessä ja sisällä pyörii. Haaveita johonkin uuteen vaiheeseen ja sitten taas paljon pelkoa, epävarmuutta ja sekavuutta. Tuleeko vielä kykyä ja mahdollisuuksia elää jonkun kanssa yhdessä, vai onko luonteeni sen verran suuresti seurassa väsyvä introvertti, että yksin on parempi? Tämä on yksi niitä kysymyksiä, mihin minulla ei vastausta ja Jumala tietää tämän asian niin paljon paremmin kuin minä. Toisaalta on kaipuu yhteyteen ja toisaaltaan oma rauha on niin luksusta kunhan sitä ei ole aivan liikaa. Toisten seurassa havainnon ympäristöä niin paljon, että tavallaan menetän kosketuksen siihen kuka itse olen ja se on väsyttävää. Niin kuin aiemmin kirjoitinkin, on ollut helpottavaa ja mielenkiintoista löytää tämä INFJ persoonallisuus ja siihen liittyvä materiaali mm. (amerikkalaisista) youtube videoista. Siitä löytää niin täysin itsensä ja on tosiaan kiva, että tälle kaikelle siihen liittyvälle on tämmöinen ”diagnoosi”. Mutta toisaalta en halua ajatella sitä asiaa liikaa ja jäädä minkään määritelmän vangiksi.

Olen erään miehen kanssa ollut jonkun verran tekemisissä ja tämä kaverillinen, mutta kuitenkin hyvin henkilökohtainenkin tutustuminen on saanut hyvin paljon ajatusrattaita pyörimään – ajoittain ahdistavankin paljon. Toisaalta se on sitten taas ollut hyvin antoisaa ja opettavaista. Aina kun tutustuu toiseen, tutustuu myös itseensä ja se ei aina ole ollenkaan kivaa. Lisäksi ylianalysoiva mieli karkaa aina liian kauas ja kaikenlaisten skenaarioiden miettimiseen myös ihmissuhdeasioissa, eikä meinaa pysyä tässä hetkessä ja luottaa Jumalan johdatukseen. Kun yksin en tiedä huomisesta päivästä, miksi jonkun toisen kanssa pitäisi olla sitten valtavan paljon eteenpäin nähtynä ja kuviteltuna? Kun elämä ei tähänkään asti ole mennyt yhtään niin kuin olisin kuvitellut sen menevän, miksi se sitten yhtäkkiä parisuhteessa alkaisi mennä jotain kuviteltua rataa? Ei miksikään, mutta tässä on Jumalalla paljon opetettavaa. (Ja varsinkin jos edes seurustelisi, mutta jo ilman sitäkin pystyy saamaan päänsä sekaisin.)

Eli näin, tämmöistä täällä. Kirjoittaminen on edelleen hienoa ja liittyy siihen rauhan tilaan, jossa on mahdollisuus omiin ajatuksiin ja niiden esille tuomiseen. Se on kai osasyy siihen miksi tämä blogi on hengissä vielä näin monen vuoden jälkeen.

”Mooses vastasi kansalle: ”Älkää pelätkö. Pysykää aloillanne, niin näette pelastuksen, jonka Herra antaa teille tänä päivänä. Sellaista, mitä näette tänään tapahtuvan egyptiläisille, ette enää koskaan tule näkemään. Herra sotii teidän puolestanne, olkaa te hiljaa.”” (2. Moos. 14:13-14)

Usko ainoastaan

Vuoden päivät ollaan sitten jo eletty korona-arkea. Vuosi sitten tähän aikaan oli aika ihmettelevä olo ja seuraaviin pariin kuukauteen liittyi myös pelonsekaisia ajatuksia. Kauhukuvissa joka toinen tuttu ja tuntematon oli kuolemankielissä hengityskoneessa ja kevään myötä kävi ilmi, että nämä tosiaan olivat pelon piirtämiä kuvia, vailla arjen todellisuutta. Arjen todellisuus  ainakin minulla sen sijaan on ollut vähentyneet tilaisuudet ja kohtaamiset sekä maski päässä milloin missäkin. Ja muuten sitten aika tavallinen arki, jossa korona on ehkä jonkinlaisena pilvenä taustalla.

Vähän aikaa sitten täytin 44 v ja juuri siihen päivään korona tulikin vähän tuomaan tuulahdustaan. Minulla meni juuri sinä päivänä maha sekaisin ja koska tämmöistä ei ole aikoihin tapahtunut päädyin sitten synttäripäivän kunniaksi tilaamaan koronatestin ja olemaan melkein vuorokauden omaehtoisessa karanteenissa eli sen ajan kuin testin tilaamisesta meni tuloksen saamiseen. Negatiivinen oli tulos ja mahaoireet loppuivat jo ennen testiin menoa, mutta tämmöisiä tilanteita tämä aika sitten pukkaa.

Kirjoitin jo viimeksi jotakin pelkojen ja jännitysten kohtaamisesta ja jotenkin se on yksi teema mikä tässä itsellä koko ajan vähän pyörii ja mistä Jumala varmaankin haluaa puhutella, kun milloin minkäkin pelon edessä seisoo. Koska pelkoja on niin paljon, on se selvästi jo jonkinlainen asenne, mikä sitten kyllä tekee elämän hankalaksi ja ahdistavaksi. Ja jotenkin liittyy epäuskoon ja omassa varassa olemiseen.

Viime aikoina minua on ahdistanut eniten työntekijämme sairastuminen. Hän on ollut voimaton normaaliin työntekoon koko alkuvuoden eikä mitään selkeää käännettä parempaan ole tapahtunut. Tuntuu oikein hullulta, miten monena vuotena vuosien varrella olen täällä miettinyt, että mitenkähän maatilan kevättyöt sujuvat. Mikähän siinä on, että juuri se asia on niin kovin jännittävä ja murhetta aiheuttava? Koen siitä kai jotakin vastuuta ja sitten en kuitenkaan pysty asiaan mitään vaikuttamaan ja näin ollaan melkein jokavuotisen ahdistuksen äärellä. Siitä huolimatta että joka ikinen vuosi asia on mennyt aivan hyvin. (Viime vuonna taisin etukäteen pelätä sitä, että kaikki kenen pitäisi olla pellolla ovat koronassa..)

Kai sitä kaikissa näissä asioissa Jumala vain kärsivällisesti opettaa luottamaan häneen itseensä. ”Älkää luottako ruhtinaisiin, älkää ihmiseen – ei hänestä ole pelastajaksi. Autuas se, jonka apuna on Jaakobin Jumala, se, joka panee toivonsa Herraan, Jumalaansa.” (Ps. 146:3,5) Vaikka Jumalan apu saattaa usein tullakin ihmisen muodossa ja jotenkin jonkun kautta, olisi kuitenkin niin tärkeä luottaa Jumalaan ja antaa Hänelle vapaat kädet päättää mitä kautta Hän apunsa antaa. Minä pelkään, että jos työntekijä ei pysty hommiin niin sitten asiat kaatuvat minun päälle ja minä en pysty ja sitten se ahdistaa jne.

Väärä vastuuntunto tuo pelkoa. Jos ajattelen olevani vastuussa maatilasta, ajatus työntekijän sairastumisesta on ahdistava. Jos ajattelen Jumalan olevan vastuussa maatilasta, niin silloin on huomattavasti helpompi olla ja ajatella, että Hän sitten hoitaa kuviot tavalla tai toisella. Tyttärensä kuolinviestin kuulleelle synagogan esimiehelle Jeesus sanoi ”Älä pelkää, usko ainoastaan!”  Sama sana sopii varmasti meille kaikille kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. ”Älä pelkää, usko ainoastaan.”

Läpi Raamatun näemme lukemattomat mahdottomat tilanteet, joissa vain Jumalan apu on voinut pelastaa. Ihmiset ovat voineet joutua näihin tilanteisiin joko omasta syystään tai sitten aivan Jumalan johdatuksesta. Mooses oli israelilaisten kanssa monessa toivottomassa tilanteessa (kuten vaikka esimerkiksi Kaislameren rannalla) vihollisen ahdistamana vain siksi, että Jumala oli heidät siihen johdattanut ja avasi sitten tien eteenpäin. Opetuslapset olivat kauhuissaan myrskyssä Genesaretinjärvellä vain siksi, että Jeesus oli kehottanut heitä nousemaan veneeseen. On helpottava nähdä, etteivät vaikeudet ole aina mitenkään ”oma vika”, vaan sitä varten, että Jumalan apu voisi tulla esiin ja että Hän saisi tulla tilanteiden hallitsijaksi.

”Minä nostan silmäni vuoria kohti – mistä minulle tulee apu? Apu minulle tulee Herralta, taivaan ja maan Luojalta.” (Ps. 121:1-2)

”Älä pelkää, usko ainoastaan!.” (Mark. 5:36)

Jännitystä

Lomaviikko on takana ja nopeasti meni jo senkin jälkeinen viikko. Oli kyllä oikein hienoa olla lomalla ilman sen kummempia suunnitelmia ja katsoa millaiseksi päivät muodostuvat. Olin siis omassa kotona ja viikossa oli sitten lepoa, hiihtoa, maalailua, muutama ravintolalounas ja muutenkin vähän erilaista ruokaa kuin maatilalla, vähän perusteellisempaa kodin siivousta jostakin kohtaa ja kaupoilla pyöriskelyä. Kaikenlaista hyvin tavallista, mutta mihin muka ei vaan ole ollut pitkään aikaan aikaa. Ja kyllä tämä kaikki ihan rentoutti ja vapautti. Kävin myös lääkärissä kertomassa muistin heikkenemisestä, jos syynä olisi joku muukin kuin stressi. Verikokeissa paljastui varastorautaa kuvaavan ferritiiniarvon olevan 25 eli alakantin suunnalla. Tarina ei kerro, aiheuttaako tuollainen lukema vielä raudanpuutosoireita (kun viralliset viitearvot ovat 10-150), mutta ei liene haitaksi koittaa sen nostamista. Onhan minulla lähes aina vetämätön olo, mutta se on jo niin tuttu juttu, ettei oikein muuta osaa ajatellakaan.

Ja sitten oli tietysti aikaa ajatella. On konkreettisia asioita mitä voisi pikkuisen muuttaa ja sitten on niitä omassa päässä olevia syvempiä asioita, mitä on paljon vaikeampi muuttaa. Yksi ajatus on, että maaliskuussa olisin maatilalla vain neljänä päivänä viikossa ja yhden arkipäivänkin käyttäisi selkeämmin omiin käytännön asioihin. Vaikka niihin siivouksiin ja järjestelyihin, mitkä täällä omassa kodissa ovat odottaneet jo vaikka kuinka kauan, mutta mihin ei ole ollut muka aikaa ja ei ainakaan energiaa. Tämä tuntuu mukavalta ajatukselta.

Mutta sitten yksi syy stressiin on se, että olen vaan niin kamalan stressaavainen ihan luonteeltani ja sitä on huomattavasti vaikeampi muuttaa. Itselle se on suorastaan mahdotonta. Jännitys nousee päälle niin pienestä ja niin herkästi, että sitä on hyvin vaikea estää ilman että jotenkin eristäytyy kaikesta. Mitä enemmän vastuuta, sitä stressaavampana asiat koen. Ja kun jotenkin on niin vastuun- ja velvollisuudentuntoinen ja sitten ajattelee helposti asioissa sitä, mikä voi mennä pieleen ja missä voi saada syytteitä päälleen, itseltään tai muilta, niin sitten jännittää kaikkea.

Äidin sairastuminen ja kuolema on jotenkin lisännyt vastuuntunnon taakkaa ja vakavuuttani ja vähentänyt iloisuuttani. Tämä siis erityisesti maatilan asioihin liittyen, mutta ehkä vähän elämään muutenkin. Maatila on äidiltä ja hänen suvultaan peritty ja vaikka virallisesta sukupolvenvaihdoksesta on jo 11 vuotta, äitini kuitenkin oli siellä tietyssä mielessä perinnönkantajana viimeiseen asti. Varsinaisia maatilaan liittyviä asioita hän ei ole vuosiin tehnyt, mutta silti on niin, että kuitenkin häntä on mieltänyt jonkunlaisena vastuunkantajana ja nyt on sitten vähän outo ja ahdistava olo, kun häntä ei enää olekaan ja tuntuu, että joku sellainen taakka, mitä en pysty kantamaan meinaa valua omaan niskaan.

Alkuvuoden huoli on myös ollut työntekijämme sairastuminen. Hän ei ole pystynyt olemaan töissä kahteen kuukauteen eikä voinnissa ole tapahtunut käännettä parempaan. Toistaiseksi töiden osalta asia on ollut ihan ookoo ja talvikuukaudet on parasta aikaa olla poissa, mutta kevättä kohti mentäessä tämäkin painaa mieltä. Vastuuntunto maatilasta, jonka käytännön asioita (koneet, rakennukset) ei itse pysty (tai ole innostunut) hoitamaan on jotenkin niin huono yhdistelmä. Olisi niin ihana saada maatilaa kohtaan joku oma innostus, mutta aika usein repussa painaa velvollisuuksien paino. Ja silloin tietysti miettii myös sitä, onko tämä Jumalalta tullutta suuntaan ollenkaan, kun semmoinen näky puuttuu ja pelottaa usein, että mitä tästä oikein tulee.

Kai nämä maatilan asiat ovat sellaisia, ettei tähänastisessa elämässä ole tarvinnut niissä vielä opetella Jumalaan turvaamista aivan syvälle saakka. Kun on olleet ne omatkin vanhemmat jotenkin siinä välissä, mihin luottaa ja turvata ja joidenka toiveiden mukaan asioita hoitaa. Ja tietysti edelleen on 85 v isä siellä asumassa ja hänellä omat mielipiteensä. Ja sitten itse leijailee siellä visiota vailla, mutta velvollisuuksia kantaen, niin ei kai se ihme sitten ole että vähän stressaa joskus ja tuntuu vaan kivalta, että saa järjestää omassa asunnossansa omaa vaatekaappiansa. (Ja kyllä, haluaisin myös jo eroon tästä taloyhtiön puheenjohtajuudesta..)

No ei tässä muuta voi kuin katsoa ja ihmetellä mitä Jumala tekee ja mihin suuntaan Hän vie. Ja toivottavasti pikkuhiljaa oppia luottamaan ja turvautumaan Häneen yhä syvemmin, ettei niin kovasti tarvitsisi aina jännittää ja pelätä milloin missäkin tilanteessa.

”Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi, älä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän sinun polkusi tasoittaa.” (Sananl. 3:5-6)

”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon” (1. Joh. 4:18)

Romahdus lomalle

Mie romahin.Se tapahtui kaksi päivää sitten. Olin tyhjentänyt ostoskärryt kauppakasseista parkkipaikalla autoon ja olin palauttamassa kärryjä takaisin muiden kärryjen luo. Kävelin kärryjen säilytyspaikan luo ja seuraavaksi huomasin olevani takaisin auton luona edelleen kärryjen kanssa. Kun vähän ajattelin samalla jotain toista asiaa, en huomannutkaan palauttaa kärryjä paikalleen.

Joo, ei ehkä kovin vakava asia, mutta minulle tästä tuli yhdenlainen viimeinen pisara. Kun maatilalla kerroin tapauksesta siskolleni aloin itkemään ja jotenkin on nyt vaan selvää, että päässä on kaikkea sekalaista aivan liikaa. Muistin heikentymistä on tapahtunut viimeisten vuosien aikana, mutta jotenkin tämmöistä sekoilua ehkä paljon enemmän vielä nyt syksyn ja alkutalven aikana. Voisi kenties sanoa, että äidin kuoleman jälkeen. Ajatusmaailma tuntuu jotenkin pirstaleiselta kaaokselta eikä sellainen ole minulle tyypillistä.

Sovittiin siskoni kanssa, että olen viikon poissa maatilan ja isän huoltamisen rutiineista. Lomalla, jonka tarpeessa varmasti kovasti olen, mutta jota en ilman tätä romahdusta olisi pystynyt itselleni ottamaan. On hyvin kiitollinen olo ja vähän outoakin. Viikoksi pystyn kyllä karsimaan jutut, mutta muihin muutoksiin en kyllä itse pysty. Jos Jumala ei auta ja muuta asioita ja ajatteluani sama meno jatkuu sitten taas. Mutta ehkä juuri nyt, minun ei tarvitsisi ajatella sitäkään.

Joku aika sitten tein persoonallisuustestin https://www.16personalities.com/fi/persoonallisuustesti  . Tulos INFJ(asianajaja) ja sen kuvailut olivat jotenkin hämmästyttävän avaavia. Ajatukset ”en olekaan viallinen, tämä on vain harvinaisempi persoonallisuustyyppi muiden joukossa” olivat helpottavia. Tämän jälkeen on ollut vähän helpompi ymmärtää itseä ja muita erilaisina yksilöinä. Ja ehkä antaa lupa tällekin romahdukselle, kun voi lukea senkin että tämä tyyppi helposti stressaantuu ja uupuu hukkuessaan toisten asioiden alle. Niin todellakin tekee..

Olen pitkään hämmästellyt Jeesuksen kykyä tulla toimeen kaikkien erilaisten ihmisten kanssa. Hänellä on ihmeellinen kyky toimia jokaisen kohdalla niin yksilöllisellä tavalla. Uskovien kesken saattaa kuitenkin olla enemmän esillä joku tietty ääni, esimerkiksi kehotus toimintaan ja väsyneelle henkilölle se voi olla sillä hetkellä aivan väärä ääni, eikä ollenkaan sitä mitä Jumala uupuneelle lapselleen juuri sillä hetkellä haluaisi sanoa. Onneksi Raamatusta löytyy myös lepoon kannustavat ja rohkaisevat Jumalan sanat. Jotkut meistä tarvitsevat kovasti rohkaisua lepoon ja lomaan.

Ja kyllä tämä korona-aikakin ehkä oman lisämausteensa kuvioon tuo. Kuviot pyörivät helposti samanlaisina ja irrottautuminen rutiineista on vaikeampaa varsinkin yksinäiselle, kun mitään tapahtumia ei oikein järjestetä tai ainakaan niin että lähtisi yöksi jonnekin. En ole vuoteen ollut yötä missään muualla kuin omassa kotona ja kai sekin sitten jotakin tekee. Katselen ihmetellen ikkunasta näkyviä lentokoneen vanoja ja mietin että kuka nyt lentää ja mihin. Olen niin koronajässähtänyt, että ajatus ihmisjoukoista ja matkustamisesta muuten kuin omalla autolla tuntuu ihan käsittämättömältä. Ja kyllä, Israeliin on vähän ikävä.

En tiedä mitä tällä viikon lomalla teen. Lähinnä tiedän sen, mitä en tee ja loma on nyt sitä, mitä en tee. Hiihtäminen on yksi ajatus, mitä voin tehdä ja sitä olen jo tehnytkin. Kiitos Herralle hienosta talvesta, siitä olen kiitollinen. Ja ehkä piirtelen vähän kukkasia. Sen on tässä oppinut, että visuaalinen kauneus on yksi tärkeä asia minulle myös. Jonkun eläimen rapsuttaminen olisi myös mukavaa, mutta en nyt äkkiseltään tiedä mikä se voisi olla. Kissoista ja koirista en ole niin kiinnostunut. Katsotaan mitä Herra johdattaa.

Tämä oli nyt tällainen lomanaloituskirjoitus. Ja täytyypä sanoa, etten ihan heti muistakaan koska viimeksi olisin ollut lomalla.. (kun kaikki matkat eivät välttämättä ole lomaa tai siltä mikä minusta tuntuu lomalta.)

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te, jotka teette raskasta työtä ja kannatte taakkoja, niin minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämeltäni. Näin te löydätte levon sieluillenne, sillä minun ikeeni on sopiva ja minun kuormani kevyt.” (Matt. 11:28-30)

Homekoiran paluu

Ensi viikolla pitäisi homekoiran tulla käymään. Samaan kohteeseen kuin viime maaliskuussa eli mökkiin.. Piskin nuuskimat homeet poistettiin viime keväänä perusteellisessa yhden huoneen lattian avauksessa. Omassa kesäasumisessani en saanut mitään oireita. Syyskuussa asukiksi tuli vuokralainen, joka edellisellä asumiskerrallaan reagoi ja häipyi kolmen kohteesta päivän jälkeen. Nyt samaisen henkilön syksy sujui ilman suurempia selviä reaktioita, mutta joulukuun lopussa alkoivat oireet ja sairastelu, joita ensin arvuuteltiin koronaksi ja myyräkuumeeksi ja ties miksi. Lopulta epäilys iski jälleen homepuoleen, jonka jälkeen asukasta ei sitten enää ole ollutkaan.

Haukku tulee ensi viikolla haistelemaan, josko se vielä löytäisi uusia homeita. Hohhoijaa. Eniten harmittaa vuokralaisen sairastuminen ja taloon liittyvät harmitukset ovat sinänsä vähän sivuseikka. Tietyssä mielessä tuntuu vähän epätoivoiselta, että voiko mökistä koskaan täysin terve tullakaan. Ja kuinka paljon ollaan valmiita purkamaan kaikkea sitä hyvää pintaa, mikä 2014 tehtiin. Pitäisikö vessa ja suihkuhuone avata aivan kokonaan, vaikka se vesieristeillä on asianmukaisesti tehty?  Pitäisikö kahden muun huoneen lattiat räjäyttää? Missä tämä home asustaa ja voiko sen vielä saada pois? Kenties koira voi antaa jotakin vinkkejä.

Voisi kuvitella, että olisin näiden useampien homekuvioiden takia jo useamman kerran katunut koko mökin hankintaa. Näin ei kuitenkaan ole. Nyt en kyllä enää vastaavaa toista kohdetta ostaisi, mutta siitä huolimatta en ajattele, että tuon mökin osto olisi ollut väärä päätös. Niin paljon kaikkea hyvää on siellä kuitenkin ehtinyt tapahtua ja jotenkin kaikkine ongelmineen se vaan kuuluu kalustoon ja maatilan kokonaisuuteen. Itse olen saanut viettää siellä kiitollisena kesäaikoja ja muitakin vuokralaisia se on palvellut onneksi heitä sairastuttamatta. Ja sitten tämä yksi jo aiemmin elämässään homeille herkistynyt on joutunut kovaonnisiin tilanteisiin, joista kuitenkin pidemmän päälle on ollut iso hyöty, kun homeet ovat paljastuneet. Nähtäväksi jää, mitä nyt sitten seuraavaksi tapahtuu. Ainakin on tapahtumaa ja raportoitavaa ja toivottavasti myös opittavaa. En vaan tiedä kuinka monta vertausta siitä kuinka Jumalan Henki tekee alati paljastavaa ja puhdistavaa työtään enää viitsin kirjoittaa! J

Näiden tapahtumien keskellä on ollut helppoa olla taas hyvin kiitollinen tästä kerrostalokodista. Vaikka olisi kuinka pientä ja vaatimatonta, niin sisäilmaltaan terve koti on kyllä valtavan iso asia. (Ja tietysti työpaikka myös.)

Itse olen saanut olla Jumalan koulussa myös tässä kaikessa. Toisaalta jo tuttujakin aiheita, mutta ehkä sitten taas jotenkin syvemmälle ja vähän uusista näkökulmista. Yksi aihe on omat ja toisten rajat. Mikä on aitoa auttamista ja mikä toisen puolesta elämistä ja halua vaikuttaa toisen asioihin? Missä astuu toisen ihmisen tai Jumalan tontille? Mikä on oma vastuu ja mikä toisen? Näissä kysymyksissä on itsellä aina hiomisen varaa varsinkin mitä läheisimmistä ihmisistä on kysymys. Kuinka elää omaa elämää ja keskittyä itse Jeesukseen, vaikka ajatukset kiertyvät toisten asioihin ja niiden vatvomiseen. Mikä on aitoa esirukousta ja mikä turhaa murehtimista? Ei näitä oikein teoriassa oppia voi, ennen kuin asiat tulevat omakohtaisiksi ja niitä joutuu oikeasti miettimään ja rukoilemaan tilanteiden ollessa käsillä.

Jotenkin kaiken keskellä tuntuu, että Jumala auttaa minua myös ymmärtämään vähän paremmin omaa luonnettani. Se on ollut haastavaa läpi koko elämän, kun sisäisessä maailmassa on tietynlainen ja sitten ulospäin jotenkin vähän toisenlainen.  Tai ainakin hyvin varovainen tuomaan toisille näkyviin sitä mikä on sisällä ja sitten siitä tulee tietysti jonkinlainen seinä väliin. Joidenkin kanssa enemmän, joidenkin vähemmän. Mutta koska en ole koskaan asunut kenenkään kanssa enkä edes vakavasti seurustellut, niin paljon esteitä on jäänyt kohtaamatta. Ja sitten taas toisinpäin – nämä esteet ovat varmasti olleet myös esteitä sille, ettei ylipäätään ole koskaan kunnolla seurustellut, kun ei ole ehkä ollut itsellä edes kunnolla uskallusta lähteä esteidenpurkutalkoisiin. Niissä kun räjähtäisi ilmoille niin paljon kaikkea, että on vahva epäilys, ettei sitä kukaan oikeasti jaksaisi. Tai sitten minä en jaksaisi.

Käsittämätöntä on, että vaikka minä en jaksa ja tuskin kukaan muukaan, Jumala vain jaksaa edelleen. Jatkuvasti ja jatkuvasti. Yksilössä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Ja ihmiskunnassa vuosisadasta ja tuhannesta toiseen. Jeesus sanoo, että ”Minun Isäni on tehnyt työtä tähän asti ja tekee yhä, ja niin teen minäkin.” (Joh. 5:17). Aivan käsittämätöntä. Hänellä on aivan jatkuva rakennusprojekti menossa. Ja mitä isompi inhimillinen pettymys, sitä suuremmat mahdollisuudet Hänellä on toimia ja saada tilaa tehdä uutta.

Jumalan armollisuus, kärsivällisyys ja pitkämielisyys omia heikkouksia kohtaan toivottavasti tuottaa myös edes jotakin heijastuksia lähimmäisiä kohtaan. Niin perin vajavaista tämä kaikki on.

”Herra ohjatkoon sydämenne Jumalan rakkauteen ja Kristuksen kärsivällisyyteen.” (2. Tess. 3:5)

”..me keskaamme myös ahdistuksista, tietäen, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä..” (Room. 5:3)

Alkutekiöissä 2021

Lunta satelee ja pakkasta -5 astetta. On kiitollinen olo, että tällaistakin tähän talveen tulee. Nähtäväksi jää tuleeko hiihtoa kuulumaan seuraavien kuukausien ohjelmaan.

Uusi kalenterivuosi on alkanut vaihtelevaisissa tunnelmissa. Sydänsuruja ja –kipujakin ihan suomeksi sanottuna. Välillä kaivetaan syvältä ja kyllähän se kamalalta tuntuu aina silloin kuin tilanne päällä on. Masentunut mieli ja murtunut sydän, itsesyytöksiä ja ihmettelyjä kuinka näin taas pääsi käymään ja enkö ole mitään oppinut vuosien varrella. Toisaalta taas toinen ääni kiittää Jumalan johdatuksesta ja siitä, ”että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa” ja pystyy ajattelemaan jopa että ihan mielenkiintoinen vaihe tämäkin. Ja tavallaan on mielissään ja kiitollinen siitä, että kaivetaan syvältä ja paljastetaan omaa syntisyyttä ja sydämen kovuutta. Vaikka se sitten sattuukin eikä energiaa oikein muuhun riitä. Vuosien varrella Jumala on myös opettanut asioita ja sydämensä varjelemista, vaikka huonolla hetkellä tuleekin ajatus, ettei muka olisi oppinut yhtään mitään.

Mitä oppimiseen tulee, voinen ehkä kertoa yhden ”salaisuuden”, mihin olen aikaani viimeisen reilun vuoden aikana käyttänyt youtuben maailmassa. Jossain vaiheessa löysin sieltä  amerikkalaisten nuorten kristittyjen avioparien videosarjat matkalla seurustelusta perheen perustamiseen ja kaikenlaista enemmän tai vähemmän teemaan liittyvää. Suomeksi ei kai vastaavia tubettajia ole olemassakaan tai en ainakaan ole törmännyt. En tiedä onko säälittävää, että 43-vuotiaana olen kiinnostunut lähinnä 25-30-vuotiaiden jenkkien tekemistä parisuhdevideoista, mutta näin se nyt vaan on ollut. Ajattelen, että tämä on alue, jolla perhetaustasta riippuen ihmisten ”lähtötaso” vaihtelee todella paljon. Jollain on 20-vuotiaana todella terve lähtökohta Jumalan mielen mukaiselle seurustelulle ja joku toinen rämpii suossa näillä alueilla vielä monia vuosikymmeniä myöhemmin. Suomessakin on ollut aika paljon kristillistä avioliittotyötä, mutta se ei paljon auta niitä, jotka eivät ole sinne asti päässeet. Youtubessa olen katsellut mm. seuraavien tubettajien videosarjoja: Nate and Sutton, ApplyGodsWord.com/Mark Ballenger, Tiffany Dawn, Kian Tilton, Tori and Chad Masters jne. Herran vaikutuksesta rohkeita avoimia ihmisiä ja oikein hienoa että youtubesta tällaistakin materiaalia löytyy.

Pienet tapahtuneet ravistelut nostivat pintaan oman itsekkyyden ja kateuden, joka ei haluaisi nähdä onnea toisten elämässä, kun ei sitä itselläkään ole. Mustasukkaisuus, kateus, katkeruus, kontrollinhalu ja muut myrkylliset syntisen luonnon ominaisuudet ovat kovasti olemassa, eikä voi kuin pyytää, että Jumala näiden voimista vapauttaisi ja auttaisi vielä rakastamaan oikeasti ja ilman oman edun tavoittelua. Että voisi vielä haluta oikeasti onnea toisille eikä vain itselle eikä toisten onni olisi minkäänlainen uhka itselle vaan päinvastoin ilo. Varmasti Jumala voi sydäntä muuttaa, eihän tässä muuten mitään toivoa olisikaan.

Reilu viikko on uutta kalenterivuotta kulunut ja on jo päästy kokemaan kateutta, katkeruutta, masennusta jne! Mutta nyt en kylläkään ole niissä tunnelmissa ja on hienoa, että vaikka jollain hetkellä sydän on kipeä, aika nopeasti tilanne voi taas olla ihan tyyni ja rauhallinen. Jumalan muovailua - toivottavasti. Puhdistusta, sydämen vahvistamista ja luottamuskoulua, että Jumala tietää niin paljon paremmin kuin minä mitä on tekemässä. Itsekkyys vääntää niin kummallisille urille, mutta niin pikkuhiljaa Herra opettaa rakkautensa koulussa pyyteettömyyttä. Hänen mielensä laatua ja sitä sydämen vahvuutta, missä rakkaus ei kadehdi – ei etsi omaan etuaan, ei katkeroidu eikä muistele kärsimäänsä pahaa. Minusta siihen ei ole, mutta Jeesuksesta on.

Näiden lisäksi on sitten vielä tietysti muuta ihmettelyä kuten koronarokotus, USAn tilanteet presidentin vaihtuessa, 85-vuotiaan isän terveys ja ties mitä muuta. Ehkä ei sitten ihme, että on joskus väsynyt olo, eikä oikein energiaa muuhun riitä. Ja sitten kuitenkin saa tässä kaikessa olla kannettuna ja opetella luottamaan, että KAIKKI asiat ovat Isän kädessä ja että Hän PITÄÄ HUOLTA ja välittää ihan oikeasti lapsistaan. Uudet tilanteet vahvistavat uskoa uudella lailla, kun saadaan luottaa että tässäkin asiassa Jumala auttaa.

”Kaiken se [rakkaus] peittää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” (1. Kor. 13:7)
”Joka ei rakasta, ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:8)