Rauhaa

Tasan vuosi sitten tänään oli aika erilainen ilta. Olin Israelissa ja alkuillasta tuli ensimmäinen ilmaiskuhälytys. Oltiin juuri isolla porukalla silloin koolla. Sitten vain rukoiltiin. Ja sen jälkeen syötiin illallista, mutta oli vähän jännittynyt olo, kun ei yhtään tiennyt että alkaako tässä nyt jotakin isompaa ja tuleeko raketteja pian jatkuvalla syötöllä. Illalla oli outoa mennä nukkumaan, kun mietti että tuleeko yöllä hälytys. Mutta ei sitä sitten yöllä tullut. Muutamana seuraavana päivänä vielä tuli muutama yksittäinen raketti, mutta kiitos Jumalalle, kaikki nuo Tel Aviviin saakka tulleet ohjukset pystyttiin torjumaan ilmassa. Eikä tuon viime marraskuun jälkeen vastaavaa tilannetta ole sitten ollutkaan. Sain todella olla siellä kokemassa jotakin erikoista.. Ja vieläkin osaa olla kiitollinen siitä, että Suomessa ei ole tarvinnut ilmahälytyksiä kuunnella. Jotenkin se hälytysääni kyllä painautui mieleen. Sen kuullessaan kaikki pysähtyi. Ja kun tilanne oli ohi, taas elämä jatkui.

Mutta nyt ollaan ihan näissä kotioloissa. Vaan täälläkin minulla on ollut nyt jotenkin mielenkiintoinen viikko. Ja itse asiassa täälläkin on ollut tietynlaisia ”ilmaiskuja”. Raamatussa sanotaan: ”Emmehän me taistele verta ja lihaa vastaan vaan hallituksia ja henkivaltoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita ja taivaan avaruuden pahoja henkiolentoja vastaan” (Ef. 6:12) Näillä hallituksilla ja maailmanvaltiailla tarkoitetaan kaikilla siis näkymättömiä pimeyden voimia eikä ketään ihmisiä tai maallisia hallituksia (taistelu ei ole verta ja lihaa eli ihmisiä vastaan). Joskus kun hengellisesti on tapahtumassa jotain hienoa, joku tulossa uskoon tai muuten jotain tärkeää tapahtumassa, saatan jollain lailla kokea myös tuota pimeyden painostusta. Tulee esimerkiksi selittämätöntä masennusta, joka sitten menee ohi yhtä selittämättömästi. Tällaista ”ilmahyökkäystä” oli jonkun verran tällä viikolla, mutta sitten on ollut niitä hienoja juttuja.

Kuluneen viikon aikana olen saanut jutella kahden uuden ihmisen kanssa Jeesuksesta. Molemmat ovat halunneet antaa elämänsä Jeesukselle. Toisen kanssa olen saanut rukoilla. Ja sitten oli yksi tilaisuus jossa olin puhumassa. Herra antoi siihen sanoman ja luulen että tilaisuudessa oli useampia jotka eivät ole (vielä) tehneet ratkaisua seurata Jeesusta elämässään. Tilaisuuden nimi oli hengellinen ilta. Ja huvittavaa siinä oli, että se oli eteläpohjalaisille suunnattu (vaikka nyt ollaankin ihan toisessa maakunnassa). Kun olen niin paljon edellisessä työssäni ollut eteläpohjalaisten kanssa, niin tuntui taas ihan Jumalan huumorintajultakin että minua nyt pyydettiin puhumaan tuohon iltaan, jossa oli niin paljon eteläpohjalaisia paikalla. Niin, vaikutti siltä että moni kuunteli. Jumalalle sitten jää, mitä sana ihmisissä on saanut vaikuttaa. Mutta oikeastaan en yhtään ihmettele, että alkuviikosta oli hetken aikaa vähän vaikeaakin oloa. Niin paljon on hienoa tällä viikolla tapahtunut.

Israelista tultuani halusin kotona vain rauhoittaa mieleni. Edelleen huomaan, että heti kun tapahtuu jotain normaalista poikkeavaa, menen kyllä aika helposti jotenkin mielessäni ”kierroksille”. Lisääntyvää syvärauhaa mieleeni edelleen kaipaisin. Levollisuutta ja luottamusta Herraan tapahtuu sitten ihan mitä vain – hyvää ja iloista tai sitten jotain muuta. Jeesus lupasi jättää omilleen rauhansa ja uskon että se minussakin on – mieli vaan edelleen tekee omat temppunsa,  helposti tulee myrsky vesilasiin. Mutta kai sitä kuitenkin jotakin tasoittumista on tullut. Ja ainakin ymmärrän nykyään että mielenrauha on todella valtava lahja ja juuri sen Jeesus on omilleen antanut. Näyttää menevän meikäläisellä aika kauan aikaa tämä asian tajuamiseen ja vielä enemmän siihen, että oppii rauhan säilyttämään eri tilanteissa. Mutta kuitenkin voin sanoa: Kiitos Jeesus rauhastasi, jonka olet antanut.

”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko levoton älköönkä pelätkö.” (Joh. 14:27)

”Itse rauhan Herra antakoon teille rauhan, aina ja kaikin tavoin.” (2. Tess. 3:16)

Nyt ei ole kanoja, vaan kyyhkysiä lepäämässä Jerusalemissa Länsimuurilla (=Itkumuurilla). Kuva on vuoden takaa.

Ehtoota II

Aika erikoista Herran johdatusta taas. Edellisessä tekstissäni viikko sitten mietiskelin tämän kerrostalon asukkaita ja sitä olisiko täällä jollain erityistä seuran tarvetta. Tänä iltana olenkin sitten istunut vajaan tunnin erään naapurini luona. Tullessani kotiin tämän henkilön ovi oli auki ja minua odotettiin kynnyksellä. Naapurini oli yli 2 kk sairaalassa vakavan sairaskohtauksen takia, mutta nyt hän oli sitten päässyt kotiin. Oli vähän hurjaakin, kun ihminen oli niin paljon muuttunut parissa kuukaudessa. Itsenäisestä ihmisestä oli tullut liki kaikessa apua tarvitseva. Mutta olen iloinen, että hän on tuossakin kunnossa. Tuntuu, että Jumala on vastannut rukouksiin. Jossain vaiheessa ei edes tiennyt selviääkö tämä henkilö hengissä ja nyt hän on päässyt kotiin. Luulen, että jatkossa minun ei tarvitse miettiä onko tässä talossa joku joka kaipaa juttuseuraa. Täällä on..

Ehtoota

Pitkä ja pimeä perjantaiehtoo tarjoaa jälleen hyvän mahdollisuuden mietiskellä yksinäisyyden ihmeellistä maailmaa. Kuinka vaikea siitä kierteestä onkaan tulla ulos. Haluaisi seuraa, mutta jos sitä olisi, ei olisi mitenkään itsestään selvää että olisi hyvä olla. Mahdollisesti saattaisi vain kaivata takaisin yksinäisyyteen – takaisin tuttuun pakopaikkaan. Ja jos joku kysyisi johonkin – saattaisin hyvinkin vastata kieltävästi. On se niin monimutkaista.

Mietin tämänkin kerrostalon asukkaita. Yhdeksässä asunnossa 15:ta asuu yksinäinen ihminen. Haluaisiko joku heistä seuraa? En minä tiedä. Tavallaan olisi niin paljon mahdollisuuksia ja silti jokainen istuu vain yksin omassa kotonaan. Tai mistä minä sitten tiedän, mitä he tekevät. Muut yksinäiset tässä talossa ovat aika iäkkäitä. Tuntuu, etten osaa kohdata. Tai en jaksa. Mielestäni monet vanhukset puhuvat niin kauheasti omista asioistaan. Väsyn siihen aivan valtavan helposti. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutinaa väliin. Silti otan aina sen kuuntelijan roolin ja sitten nääkähdän. Kun se ei ole aitoa ihmisen kohtaamista.

Ihmettelen edelleen aktiivisuuttani edellisessä asuinpaikassani, jossa kutsuin ennaltaan tuntemattomia kerrostalonaapureita luokseni. Sen on täytynyt olla kyllä täysin Jumalan vaikuttamaa, kun olen semmoista tehnyt. Täällä en ole jaksanut muuta kuin välillä rukoilla naapureiden puolesta – en muuta. Tuntuu edelleen, ettei minussa ole vain sellaista kontaktipintaa, jolla toimia ihmisten kanssa, jolla elää sosiaalista elämää. Kaipaisin, että joku kädestä pitäen selittäisi mitä ja miten ihmisille kuuluu jutella, miten heidän kanssaan olla. Miten olla niin että itsekin viihtyy. Siis että se joku opettaisi minut tykkäämään ihmisistä. Mielessäni ihmiset noin keskimäärin ovat edelleenkin jokin välttämätön ”paha”. Joitakin mötiköitä, joiden kanssa vaan täytyy yrittää pärjätä, kun niitä aina tulee joka puolella vastaan. Ja sitten kuitenkin kaipaisi ihan oikeaakin yhteyttä näihin mötiköihin.. 

Ihmisten seurassa olen yleensä rasittavan tietoinen itsestäni – joku kontrolli aina päällä. Parhaita hetkiä ovat ne, kun joskus harvoin saa oikein unohtaa itsensä toistenkin seurassa ja keskittyä siihen johonkin muuhun. Huomasin tämän erittäin hyvin, silloin kun oli kanoja ja niitä sai esitellä ihmisille. Oli jotain niin kiinnostavaa juteltavaa, että unohti itsensä. En kuitenkaan kulje nykyään ympäriinsä kana kainalossa, joten sitten on taas niin vaikea löytää mitään aihetta, missä ei tarvitsisi jännittää ja mihin itsensä ulkopuolelle voisi mielenkiinnon heittää.

Naapurikerrostalossa on kerhohuone. Ovat siellä joskus pitäneet kuulemma virsi-iltoja (en tiedä pitävätkö enää, silloinkin kuullessani asiasta taidettiin puhua jo menneessä aikamuodossa). Tässä talossa ei ole kerhohuonetta, joten jos kutsuisi naapureita, niin omaan asuntoon pitäisi sitten kutsua. Toki voisin raamattupiiriä pitää, mutta olisiko sitten kiinnostusta. Sitä en tiedä, enkä ole uskaltanut lähteä kyselemään. Tai sitten vain en ole ollut itsekään tarpeeksi halukas asialle. 

Mieli ei kuitenkaan enää masennu niin helposti. Jotakin uutta voimaa olen saanut. Edes jossain määrin pystyn vastustamaan masentavia ajatuksia, tai siis kun sellainen tulee, en jää siihen kokonaan rypemään vaan löydän jo positiivistakin tilalle. Se tuntuu jotenkin hienolta. Ettei ihan jokaiseen kuralätäkköön tarvitse heittäytyä kieriskelemään. Eikä ihan jokaisen masennuksen tunteen viemäksi tarvitse antautua, vaan voi taistella vastaankin. Itsesäälin aaltoihin ei tarvitse syöksyä pää edellä. Nämä ovat itselle isoja asioita havaita. Tunteiden ei tarvitse viedä minua, vaan voin tehdä valintoja. Tällaisenakaan iltana ei valtaa epätoivo, mietiskely vain, toki jokunen kyynel voi tulla.

Niin, mitäs hienoa voisi sitten tehdä tällaisena pimeänä perjantai-iltana? Tänään – tänään voisi vaikka rukoilla eri ihmisten puolesta.

”Kun Job rukoili ystäviensä puolesta, Herra käänsi Jobin kohtalon.” (Job. 42:10)

Tuikku pimeässä

Talviaikaan on siirrytty ja pimeä tulee jo kovin varhain. Muistan kuinka viime vuonna tähän aikaan valmistauduin Israeliin lähtöön. Välillä tuntui, että olisi tehnyt vain mieli jäädä kotiin nukkumaan talviunta, mutta olihan se matka valtavan antoisa ja sieltä auringosta ja lämmöstä oli tietysti hurja tulla takaisin tänne pimeyteen. Tänä syksynä en ole lähdössä Israeliin. Neljänä edellisenä syksynä olen siellä saanutkin käydä eli tämä on näköjään poikkeuksellinen syksy. Nyt jään siis tänne nukkumaan talviunta. Seuraava Israelin matka on suunnitelmissa ensi vuoden puolella.

Viime vuonna lokakuuni oli poikkeuksellisen liikunnallinen. Minulla oli kuukauden kuntosalikortti ja kävin liikkumassa kuukauden ajan kolme kertaa viikossa. Siinä kyllä kunto kohosi, äkkiä sen huomasi. Tuon lokakuun jälkeen ei sitten vastaavaa innostusta ole ollutkaan ja tämä kulunut lokakuu oli aivan toisenlainen kuin vuosi sitten. Kuun alussa sairastuin flunssaan ja vieläkin yskin. Liikkumista en ole harrastanut ollenkaan ja kovin veltoksi on mennyt olotila. Mutta kai tässä jo taas vähitellen voisi taas vähän aktiivisemmaksi alkaa.

No, ainakin on ollut aikaa sitten erilaisille tavoille kuunnella Raamattuopetusta. Olen katsellut TV7:n arkistoa, lukenut Raamattua ja hengellisiä kirjoja, kuunnellut radiota ja CD-levyjä ja osallistuin yhteen raamattuviikonloppuunkin. Aina välillä toivoo että elämä olisi muutakin kuin Sanan kuuloa, siis myös sen mukaan elämistä. Mutta kovin paljon vain edelleen tarvitsen Sanan opetusta ja tuntuu, että nytkin Jumala on johdattanut eteeni sellaisia aiheita, jotka ovat olleet minulle todella tarpeen. 

Ehkä jotakin olen taas oppinut Jumalan rakkaudesta. Ja siitä että ihmisellä on aina mahdollisuus valita – valinnanvapaus on rakkauden ominaisuus. Olen huomannut kuinka paljon kapinoin Jumalaa vastaan, kuinka paljon pelkään ja ajattelen negatiivisesti, Herrastakin. Kuinka pääni on täynnä vihollisen valheita Jumalasta ja itsestäni. Kuinka äärettömän itsekeskeinen olen. Kuinka vähän tai ei ollenkaan haluan palvella muita. Kuinka käsittämätöntä on Jeesuksen kärsivällisyys ja rakkaus. Miten hän saattoi mennä vapaaehtoisesti ristille syntisten ihmisten takia? Kuinka Jumalan rakkaus ei väistynyt vaikka ihminen lankesi syntiin. Kuinka pieni ja mitätön on ihminen ja hänen ajatuksensa ja kuitenkin hän uhmaa Luojaansa ja halveksii Herraa. Kuinka vaikea minun on tunnustaa syntejäni ja näyttää heikkouttani. Kuinka kylmä on sydämeni ja kuinka kipeä ja särkynyt se on. Kuinka paljon kaipaan rakkautta ja kuinka vaikea minun on sitä ottaa vastaan.

Olen ”aina” halunnut jotenkin kokopäiväiseen Jumalan valtakunnan työhön tajuamatta ollenkaan kunnolla kaikkia motiivejani. Ehkä olen halunnut sitä siksi että olisi ”jotain”. Tai siksi, että ajattelen että niin vain asioiden kuuluisi mennä tai ajatellut että silloin Jumala todella hyväksyisi ja rakastaisi – ihan vinoon siis. Olen kiitollinen Herralle, että edelleenkin saan kuitenkin elää tätä hiljaista arkeani. Aiemmin saatoin ihmetellä, kun kuulin vaikka jonkun puhetta, sitä miten Herra antoi sanoja ja voimaa puheeseen jne. Nykyään en oikeastaan ihmettele sitä, vaan ennemminkin sitä asennetta ja rakkautta millä Herran palvelijat jaksavat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen Jumalan asialla. Minä kun puhun yhdellä raamattuviikolla, niin sitten olen jo ihan poikki enkä kaipaa pitkään aikaan mitään seuraavaa tilaisuutta. Toisilla on monia juttuja viikossa ja keskusteluja ihmisten kanssa päivittäin. Olen kiitollinen että saan vieläkin olla näin isossa roolissa hiljaisena kuuntelijana. Että Herra hoitaa ja korjaa minua. Auttaa minua näkemään mikä elämässä on tärkeää. Uudistaa ajatuksiani, hoitaa sydäntäni. 

Rakastaako Jumala todella näin penseää tapausta? Rakastaako Herra, vaikka en tee juuri mitään? Rakastaako Herra, vaikka en puhu Jeesuksesta oikein kellekään? Rakastaako Herra, vaikka niin usein pelkään enemmän ihmisiä kuin Jumalaa? Jne jne. Pikkuhiljaa uskallan uskoa: Kyllä Hän rakastaa. Hän on itse Rakkaus. Hän toimii olemuksensa mukaan. "Itseänsä kieltää hän ei saata". Hän rakastaa. Ja sitä rakkautta minä saan oppia ihmettelemään, siitä elämään. Päivä kerrallaan. 

"Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta.” (Jer. 31:3)

 "Joka ei rakasta, se ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus." (1. Joh. 4:8)

Kana kynittävänä

Saapa nähdä millainen kirjoitus tulee, kun on näin kökkö olo tätä aloittaessa. Olisin ehkä halunnut mennä tuossa lähellä olevaan hengelliseen tilaisuuteen (uusi paikka, uudet järjestäjät), mutta enpäs sitten yksin uskaltanut. Tai kehdannut tai mitä se sitten oli. Jotain että pelot ja ylpeys voittivat ja paha olo tuli. Olen vain niin väsynyt menemään yksin uusiin juttuihin. Enkä sitten tosiaan mennytkään. Mutta kyllä siinä ristiriitaan joutuu. Äh. 

On kyllä ollut taas niin ”riisumista” tämä viikko. Termi, jota usein käytetään nöyrtymisestä ja tosiasioiden havaitsemisesta itsestään. Termi, joka on kyllä aivan Raamatusta otettu. Riisuutumista omasta itsestä, jotta voisi pukeutua siihen, mitä Jumala haluaa antaa. Mutta onhan tuo riisuminen aina ihan oma juttunsa – ei niin kivaa.

Yhdessä vaiheessa tällä viikolla huusin Jumalalle että olen väsynyt olemaan ”hyvä”. Ja todella olen. Jotenkin jostain on niin syvälle juurtunut tällainen valhe, että minun pitäisi jotenkin olla hyvä omassa voimassani. Kai se johtuu siitä, kun sisimmässäni on vahva syyllistävä ajatus siitä että olen ”paha”, niin sitten on pitänyt jotenkin yrittää todistaa itselleen ja muille että näin ei ole.  Ja sitten onkin tullut tämä valheellinen hyvän ulkokuori, jossa ei ole ollut tilaa olla totuudellinen ja sitä mitä itse on, kun pitää niin kuoresta kiinni. Ja väsyy siihen. Ja väsyy toisten ihmisten seurassa. Päätyy yksinäisyyteen ja sekään ei ole hyvä.

Viimeksi jo kirjoitin itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä ja siihen olen nyt myös jotenkin havahtunut. Siihen, kuinka äärimmäisen vähän ajattelen toisia ihmisiä. Ajatuksista varmastikin 99 % pyörii sen ympärillä mitä minun elämässäni tapahtuu tai ei tapahdu, kuinka minua kohdellaan ja on kohdeltu, kuinka minun tarpeisiini ei vastata, kuinka minua ei kuunnella jne jne. Muille ihmisille ja Jumalallekin tulee siinä lähinnä vain tarpeiden tyydyttäjän rooli. Huh. Yksi kuvaava asia tästä oli, kun katselin TV7:n arkistosta ohjelmasarjaa ”Rakasta tositarkoituksella”. Ohjelman yhdessä kohtaa pyydettiin valitsemaan lukuisasta määrästä verbejä itselleen parhaiten sopivat siitä kuinka haluaa elämässä palvella toisia. Ja minulla oikeastaan löi vain tyhjää. Palvella toisia..? Öö.. Miksi palvelisin toisia kun omatkin asiat ovat aivan rempallaan.. Ja sitten kuitenkin tuntuu että siinä on yksi avain ja syy depressioihin – elämästä puuttuu toisten palveleminen.

Jeesuksen opetuksen tunnetuimpia juttuja on: ”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää tekin heille” (Luuk. 6:31) Se on ollut ehkä itselleni liiankin tuttu, niin että olisin osannut tarttua siihen konkreettisesti. Tai sitten se on ollut omalle itsekkäälle ajatusmaailmalleni niin vieras, että se on pingahtanut heti pois. Olen myös ehkä yrittänyt toimia niin, mutta sitten on katkeroitunut kun muut eivät olekaan toimineet samoin – että itsellä onkin ollut jotain vääriä motiiveja toimimiseensa ja on väsähtänyt omiin yrityksiinsä. Jeesus ei kehota jäämään odottelemaan siunauksia toisilta, vaan jakamaan niitä muille. Apua. Ja sitten on tietysti nämä vaikeitakin ihmisiä rakastamaan kehottavat kohdat: ”Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitosta te siitä saatte? Rakastavathan syntisetkin niitä, jotka heitä rakastavat. Ja jos teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, niin mitä kiitosta te siitä saatte? Niinhän syntisetkin tekevät. Olkaa armahtavia, niin kuin teidän Isännekin on armahtava.” (Luuk. 6:32-33,36) Tämä menee kaikki täysin yli sen mihin ihminen pystyy. Ja niin kai se on tarkoitettukin menemään. Vain Jeesus pystyy siihen. 

Usein kuulee, että nyky-yhteiskuntamme Suomi on hyvin itsekeskeinen ja että ylipäänsä länsimainen kulttuuri on hyvin itsekeskeinen. Siitäpä minulla ei sitten mitään verrokkia omassa elämässäni ole ollut – tällaista tämä on aina ollut niin kuin minä olen tätä elämää ollut tarkkailemassa. Olen juurikin sen itsekeskeisyyden kulttuurin tuote siinä määrin että olen pitänyt tätä kaikkea täysin normaalina. Sokeutta omissa silmissä. Paavali kirjoittaa Timoteukselle millaisia ihmiset ovat viimeisinä aikoina: ”Ihmiset ovat silloin itserakkaita ja rahanahneita, kerskailijoita, ylimielisiä, pilkkaajia ja vanhemmilleen tottelemattomia, kiittämättömiä ja jumalattomia. He ovat rakkaudettomia, leppymättömiä, panettelijoita, hillittömiä ja raakoja, hyvän vihaajia, petollisia, yltiöpäisiä ja omahyväisiä. He rakastava enemmän nautintoja kuin Jumalaa.” (2. Tim. 3:2-4). Tunnistan itseni miltei joka sanasta. 

Totesin kuluneella viikolla myös, että olen pettynyt Jumalaan. Hän ei ole ollut sellainen kuin olin kuvitellut. Toteamukseni tarkoitus oli siis, että olin kuvitellut Jumalan ehkä jotenkin sellaiseksi että Hän vain helpolla tavalla muuttaa olosuhteeni eikä minun ei tarvitse muuttua ollenkaan - tai hyvin vähän. Tämä on ollut paljon rajumpaa, kuin mitä olin kuvitellut. Mutta sitten taas olen jatkuvasti saanut tutustua siihen millainen Jumala oikeasti on. Omat mielikuvat saavat väistyä ja niihin voi pettyä. Haluan kai kuitenkin tutustua Jumalaan sellaisena kuin hän oikeasti on eikä oman kuvitelmieni tuotteeseen. Jeesukseen en ole pettynyt. Hän on ollut paljon parempaa kuin mitä olin kuvitellut. Jeesuksesta minulla on ehkä ollut jotenkin negatiiviset mielikuvat. Hän on osoittautunut aivan erilaiseksi kuin mielikuvani. Mahtavaksi. Ja mielikuva omasta hyvästä itsestäni on romuttunut. Minä pahenen – Jeesus paranee. Näin sen vissiin sitten kuuluu mennäkin. :) Tuntuu taas ihan hyvältä.

Jotain räntähiukkasten tapaisia putoilee ja puut ovat jo pudottaneet liki kaikki lehtensä. Pohjolan perukka paljastaa hyisen luonteensa ja talvi on edessä. Riisumista ja pukemista taivaasta tulevaan valkoiseen pukuun, sitäpä ne puutkin odottavat.  ”Olettehan riisuneet pois vanhan ihmiset tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka uudistuu tietoon, Luojansa kuvan mukaan.” (Kol. 3:9-10)