Kannustava perusturva

Pysyvän perusturvallisuuden kokemuksen kaipuusta tuli näköjään jotenkin koko syksyn pohdinta. Olenhan toki aiemminkin miettinyt pelkoja ja turvallisuutta, mutta tämmöistä tämä on – samoja asioita nousee esille jonkun ajan kuluttua uudestaan– vähän eri näkökulmasta, vähän eri syvyydestä.

Tämä perusturva-asia on kyllä niin perustavan laatuinen, ettei ihme, että se ei ihan yhdellä ajatuksella toiseksi käänny. Ja kai se asia on muutenkin ihmisessä niin syvällä, että siihen on vähän vaikea päästä kiinni. Jossain sanotaan että perusturvallisuuden tunne kehittyy ensimmäisen elinvuoden aikana, jossain puhutaan 0-3 vuodesta. Ollaan asioissa, joille ei ole oikein sanojakaan eikä tapahtumia voi selkeästi muistaa. Jännityksen ja pelon tunne vain tulee, ennen kuin on ehtinyt edes kunnolla ajatella mitään tai tapahtua mitään. Erilaiset tilanteet vain laukaisevat jännitystä, vaikka oma järki yrittäisi selittää jotakin muuta.

Jotenkin olen tässä viime aikoina päätynyt perkaamaan mielessäni isän ääntä ja Isän ääntä. Siitä jo viimeksi vähän kirjoitinkin, mutta konkreettisia esimerkkejä on tipahdellut mieleen päivien kuluessa. Kuinka hidasta ja vaikeaa onkaan ymmärtää, ettei isän ääni olekaan taivaallisen Isän ääni. Että vaikka isän ääni laukaisee minussa tunteen, etten osaa mitään ja väärin menee ja parempi vain jähmettyä paikoilleen, niin silti voi olla, että taivaallisella Isällä on minulle kuitenkin joku kannustuksen sana.  Ehkä siltikin Isän varastossa on minulle rohkaisun sanoja, vaikka en ole niitä tottunut kuulemaan. Kenties kuitenkin Isä kestää minun pelkojani ja haluaa auttaa ja rohkaista oikeasti eikä vain vähättele murheitani ja jätä yksin selviytymään. Olisiko mahdollista että Isä sittenkin haluaisi olla läsnä ja olisi aidosti kiinnostunut asioistani? Voisiko sittenkin olla oikeasti yhteys Isään?

Eilen olin tilaisuudessa, jossa oli minulle paljon tuntemattomia ihmisiä läsnä. Olin siellä virallisena kokousedustajana, mutta tosiaan ensimmäistä kertaa tuossa jutussa mukana. Ja kyllä huomaa, että sitä jännitystä vaan pukkaa, vaikka edellisessä työpaikassa erinäiset kokoukset (ja niihin liittyvä jännitystila) olivat arkipäivää. Olen niin väsynyt ihmispelkoon ja haluaisin että se jo vaihtuisi terveeseen Jumalanpelkoon. Mutta sisimmän äänimaailman tarvitsisi saada se Isän ääni. Vaikka niin paljon toivoisikin, että tuollaisessakin kokouksessa kuin eilen oli, joku kertoisi että täällä sinua rakastetaan ja olet turvassa ja kukaan ei naura sinulle ja haluaisimme niin kuulla mielipiteitäsi (jotka ovat ehkä erilaisia kuin meidän muiden), niin sellaista ei yleensä tosielämässä tapahdu. Perusturva tarvitsisi olla omasta takaa. Että itsestä nousisi se lupa olla ja sanoa. Hyväksyvästä Isän äänestä.

Mutta on se ihanaa, että on sellaisiakin uskovia, joiden sisällä on se turvallinen Isän ääni. Tuolla eilenkin sai muutamaa oikein erityisesimerkkiä tällaisesta kuulla. Rohkeutta sanoa oma mielipiteensä, rohkeutta tuoda esiin Isän ääntä ja olla linjassa Jeesuksen sanojen kanssa. Ja juuri tällaiset asiat tekevät näistä henkilöistä myös erittäin helposti lähestyttäviä, kun heillä ei ole sitä pelon laittamaan suojakuorta ollenkaan. 

Tämäkin aika tarvitsisi niin paljon uskovia, jotka eivät olisi pelon vaan rohkeuden hengen vallassa. Ei vaan joitain muutamia sellaisia, vaan että kaikki Isän lapset saisivat olla pelosta vapaita. ”Sillä Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen.” (2. Tim. 1:7) Joskus kuulee joidenkin kertovan tyyliin että jossain tilanteessa ”Jumala vain otti kaikki pelot pois”. Yhtään en tiedä, miksi itse olen päätynyt näissä asioissa tämmöiselle kaivamisten ja perkaamisten tielle, mutta olenpa nyt sitten vaan. Ja toki on nähnyt, etteivät ne pelot monen muunkaan elämästä ihan ykskaks ole lähteneet, vaan asiat etenevät myös hitaampana prosessina. Ehkä näin ainakin pääsee lähemmäs Jumalan Sanaa. Etsimään todella sitä turvakalliota, josta siellä puhutaan ja sitä siipien suojaa. Etsimään sitä peruskalliota, että elämä todella voisi olla Sanan varassa, eikä omien ajatusten ja tunnemuistojen hiekalla. Että kun myrsky tulee, saisi luottaa, että on kalliolla joka kestää. Mutta hiekkaa nyt edelleen kuopsutellaan..

”Herra on minun voimani ja kilpeni; häneen minun sydämeni turvasi, ja minä sain avun.” (Ps. 28:7)

Perusturva

No niin, nyt on kulunut kolme viikkoa keuhkokuumesairastamisen aloituksesta. 3 vuorokautta olen ollut ilman antibioottia ja olotila on aika hyvää toipilasvaihetta. Jotakin oireita on edelleen ja olen kyllä ottanut hyvin rauhallisesti. Kolmeen viikkoon en ole käynyt missään tilaisuuksissa - kotisohvalla makaaminen ja netin kautta erilaiset ohjelmat ovat olleet päivien sisältönä. Kuluneella viikolla olen kyllä viettänyt aikaa maatilallakin, ettei enää koko aikaa ihan omassa asunnossa möhi. Ja toki nyt sitten olen jaksanut jo ihan hyvin käydä kaupassa ja semmoista. Ehkä eniten ihmettelen nyt sitä oloa, kun tuntuu niin kuin olisi vähän kuumetta vielä, vaikka mittari ei sitä enää näytäkään. No, tätä nyt sitten vaan katsellaan, että mihin suuntaan menee.

Jollekin 3 viikoksi neljän seinän sisään voisi olla suurikin pysäytys elämässä, mutta omaan nykyään hyvin rauhalliseen elämään tämä ei ole ollut mikään valtavan suuri muutos. Joitain asioita olen kuitenkin päässyt kohtaamaan tässä vähän uudella syvyydellä. Muutamia pelkoja joiden olemassa olon olen kyllä tiennyt, mutta jotka tulivat taas hyvin konkreettisiksi. Ja  kun niitä oli nyt aikaa kohdata, niin jotain apuakin on saanut.

Olen siis taas havainnut, että minulla on aikalailla vuotava perusturvallisuus. Vähän kun tapahtuu jotakin, pientä keikutusta normaaliin, niin heti pukkaa pelkoa jostakin raosta sisään. Tällaisen sairauden keskelläkin aina välillä kovasti pelotti ja mieleen nousee kysymys: Pitääkö Jumala minusta oikeasti huolen? Jotenkin huomaan, että tunnetasolla minun on tosiaan usein vaikea levätä turvallisuudentunteessa, kun vähän jotain vaikeutta ilmenee. Jotakin on rikki ja pelkää hylkäämistä. Tai en kunnolla ollenkaan pysty selittämään, että mistä tämä edes johtuu. Että on niin vaikea käsittää, että on turvassa vaikka joutuukin tällä kertaa sairauden ravisteluun. Että vaikka fyysinen olo ei ole hyvä, niin ettei silti tarvitse pelätä. Että olen ihan yhtä arvokas ja Jumalan lapsi sairaana kuin terveenä. Tätä rukoilen, että tämä perusturvallisuus Isään ja Hänen huolenpitoonsa voisi tulla vielä paljon syvemmäksi. Ettei elämä olisi peruspelossa ja -jännityksessä vaan perusturvallisuudessa.

Toinen pelko, jonka kohtasin selvästi, liittyy jaksamiseen. Minulla on niin usein sitä tunnetta, ettei jaksaisi. Että pelkää että on vaan pakko tehdä asioista, vaikkei jaksaisi. Tällainen sairaus nostaa heti myös pintaan nämä ajatukset. Ensimmäisenä olen ollut kiitollinen ajankohdasta, ettei nyt ole mitään kovin päällekaatuvaa, että olisi pakko vaan jaksaa. Ja toisaalta mietin kauhuissani, miten järkyttävän hirveää olisi, jos tällainen sairaus tulisi kun olisi vaikka lapsia huollettavana. Että olisikin vain pakko jaksaa hoitaa heitä, vaikkei jaksaisikaan. 

Minun on siis ollut vaikea luottaa siihen, että Jumala oikeasti järjestää tilanteet ja voimat oikeassa suhteessa. Reilun 38 vuoden elämänkokemukseni on näyttänyt sen, että Jumala on oikeasti mitoittanut hyvin tehtävät ja voimavarat. Kun Hän on antanut jonkun tehtävän, on myös saanut voiman siihen. Silti ympärillä ja ajatuksissa viuhuu hyvin usein joku orjapiiskurin ruoska joka on aivan kuin jatkuvasti vaatimassa yli voimien. Ja tavallaan koko ajan pelkään niitä tilanteita, joissa ulkopuolelta odotetaan enemmän kuin jaksan. Tässä taas yksi iso syy avioliittopeloillenikin, kun pelkään että lähelle tulee joku ihminen joka odottaa minulta ruuanlaittoja, siivouksia ja ties mitä tekemisiä eri suhteessa, kuin missä oma voima menee. Ja sama juttu työelämään, jossa edelleen ahdistaa ajatus toisten odotuksista tekemisten suhteen. Ettei ole lupaa sanoa kesken kaiken – nyt en jaksa.

Tätä jaksamisasiaa tosiaan pohdin taudin keskellä ja koin siihen saavani aidosti rohkaisua Jumalalta. Uskoa siihen, että Hän todella antaa voiman silloin kuin sitä tarvitaan. Että saa olla heikkona ja Hän pitää huolen ja sitten ovat ne asiat mihin Hän oikeasti antaa voiman. Jotenkin pystyin ottamaan vastaan lupauksen ”Niin kuin ovat sinun päiväsi, niin olkoon myös sinun voimasi.” (5. Moos. 33:25). Vaikka olen vuosia kokenut voimattomuutta ja jaksamattomuutta ja pelännyt tulevia päiviä, (kun on ajatellut ettei niistä tulee mitään hyvää, vaan pelkkää pakkopullaa kun voimat ovat näin olemattomat) niin haluan uskoa myös Jumalan lupaukseen voimista. Että Jumala pystyy minunkin kohdallani toimet ja voiman kohdistamaan oikein. Että se voima sitten vain tulee, kun tilanteetkin tulevat. Eikä sen tarvitse tulla mitenkään etukäteen.

Jaksamispelko oli siis jotenkin vähän helpompi käsitellä kuin perusturvallisuuskysymys, johon varmasti liittyy paljon enemmän asioita. Perusturvassa on sitten jo kysymys siitä, mitä ylipäänsä ajattelee Jumalan syvimmän olemuksen olevan. Jos ajattelen Isä-Jumalan olevan pelottava ja arvaamaton ja kaukainen äksyilijä, kuinka sitten uskaltaisin täysillä ja aivan koko painolla turvautua Häneen. Miksi sitten taas ajattelen, että Isässä Jumalassa saattaisi olla arvaamattoman ja etäisen äksyilijän piirteitä? Olisinko kuitenkin nähnyt tällaista käytöstä jossakussa kenties läheisessäkin henkilössä ja sittenkin siirtänyt ne mielessäni Isä-Jumalan ominaisuuslistaan..?

”Vaikka isäni ja äitini minut hylkäisivät, Herra ottaa minut hoiviinsa.” (Ps. 27:10) ”Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:16) ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta. Joka pelkää, ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:18-19)

”Jumala on rakkaus.” Olen varmaan kaikkina aikoina Raamattua lukeneista Jeesuksen seuraajista hitain ymmärtämään tämän.. Rakkaus- ja pelkoasioiden äärellä pyöriminen jatkuu minulla edelleen ja pyydän että Isä siihenkin vielä lisää valoa ja rakkauden konkretiaa toisi. Mutta tosiaan ei mitään hätää tässä nyt..

Sairasta kerrottavaa

Se tauti oli sitten keuhkokuume. Ja on edelleen. Nyt, 11 vrk:n sairastamisen jälkeen, alkaa tulla vähitellen sitä fiilistä, että parantumisen puolelle olisi päästy. Että jaksaa istuakin ja pikkuisen tehdä jotain. Äsken vein roskat – se oli suuri askel. Ja tänään olen jaksanut itse tiskatakin ja panna pyykkiä kuivumaan. Antibioottikuurin pitäisi jatkua vielä 8 päivää.

On kyllä ollut ihan kunnon tauti. Kauhea yskä, joka edelleenkin häiritsee erityisesti öisin, jolloin nukkumisesta ei meinaa tulla mitään. Ja sitten vaan veto pois kokonaan – mitään ei jaksa – maata vain. Aluksi kuumetta enemmän ja myöhemmin vähemmän. Ruokahalu oli myös pitkään poissa – kaikki vaan ällötti. Tänään ensi kertaa söin mielellään lämmintä ruokaa.

Mielentila ei myöskään ole pysynyt mitenkään positiivisena koko ajan, vaan välillä on pelottanut ja ollut surkeana. Itkeminen on kuitenkin hankalaa, koska se aiheuttaa rajuja yskäkohtauksia. Alkuvaiheessa masennusta tuli, kun kuume ja yskä vain jatkuivat, eikä ollut mitään diagnoosia. Turhaan en antibiootteja haluaisi syödä ja niinpä ensimmäisen lääkärin kertoma ”mahdollinen keuhkoputkentulehdus”, ei vielä riittänyt motivoimaan antibioottien aloittamista. Kun olo yhden paremman päivän jälkeen taas huononi, menin toiselle lääkärille, joka otti keuhkokuvan ja tulehdusarvot, minkä jälkeen keuhkokuume olikin selvä tapaus. Sitten ei tarvinnut enää arvailla aloittaako antibiootit vai ei. Diagnoosi helpotti mieltäkin huomattavasti.

Toinen ahdistusvaihe liittyi sitten taas siihen, kun taas tuli epätoivoinen olo että mitään ei tapahdu. Antibiootteja olin syönyt jo monta päivää ja silti olotilassa ei ollut tapahtunut oikein mitään muutosta. Päädyin lääkäriin uudelleen ja vahvampaa aihetta sitten vain syömään.

Kellekään en tällaista tautia toivoisi, mutta paljon kiitosaiheitakin on. Minulle nyt ehkä ensimmäisenä nousee mieleen ajankohta. Israelin matka on takanapäin, samoin maatilalla on ihan hyvä tilanne olla pois. En ole joutunut perumaan yhtään mitään tähän mennessä – on ihan hyvä väli olla pari viikkoa oman asunnon uumenissa. Jos olisi kevät tai kesä minua surettaisi kovasti, etten voi nauttia ulkoilusta. Toki nytkin on ollut kauniita päiviä, mutta en ole harmitellut mitään väliinjäävää. Valoa kuitenkin vähän riittää vielä mieltäkin piristämään.

Lohtua on tuonut myös eräs ystäväni, josta tuli kohtalontoveri. Hän oli Israelissa samaan aikaan kuin minä ja hän sairastui hyvin samanlaiseen tautiin samoihin aikoihin. Vuoronperään ollaan tsempattu toisiamme, kun on ollut epätoivon hetkiä. Ei ole tarvinnut olla tässä olotilassa aivan yksin.

Apua on sitten todellakin tarvinnut, mutta olen sitä myös saanut. Siskoni ja 80-v äitini ovat vuoropäivinä käyneet luonani tuoden kauppatavaroita ja tiskanneet astioita. Ja naapurikin on auttanut. Keuhkokuume ei perhekunnassamme ole onneksi ollut mikään tuttu vieras, mutta muistoja siitä kuitenkin on. Kun olin 8-vuotias, eli 30 v sitten, äidilläni oli keuhkokuume. Muistan kyllä että hän silloin sairaalassa siitä oli. Nyt vanhoista kalentereista luettiin, että hänen sairaala-aikansa kesti 2,5-viikkoa. Tuohon aikaan liittyy myös kananmunamuisto. Äiti halusi, että hänelle tuodaan joka päivä raaka kananmuna sairaalaan ja hän koki saavansa niistä voimia palautumiseen. Maatilalla edelleen nämä tietyt kupit, joilla rikottu raaka muna vietiin sairaalaan muistuttavat tästä, koska kuppeja ei ole juuri mihinkään muuhun käytetty. Muistoissani siis munat ovat aina kuuluneet keuhkokuumeen hoitoon :)

Minulla on tosiaan jonkinasteista lääkekammoa, koska tuntuu, että olen niin usein saanut sivuoireita. Ehkä muisto, mikä on jättänyt suurimman jälkensä, liittyy tapaukseen 2000-luvun alkuvuosille. Minun oli tarkoitus seuraavana päivänä lähteä Pietariin, mutta illalla aloin kokea virtsatietulehduksen oireita. Olin aiemmin saanut antibiootit vastaavaan, mutta en ollut sitten kuitenkaan tarvinnut niitä. Ajattelin että nyt aloitan kuurin pystyäkseni hyvin tekemään matkan. Yöllä kuitenkin heräsin aivan kauheaan sydämen hakkaamiseen. Pulssi oli todella korkea ja olin niin peloissani, että soitin hätäkeskukseen, kun en muutakaan numeroa tiennyt. Ambulanssia ei paikalle tullut, vaan keskustelu riitti rauhoittamaan tilannetta. Vaikka pulssi tasaantui, reaktiosta jäi sen verran kummallinen olotila, etten matkalle uskaltanut aamulla lähteä. Myöhemminkin olen milloin mistäkin saanut sydämentykytysjuttuja ja muita oireita, etten edelleenkään ole mitenkään innolla kaikkiin purkkeihin heti tarttumassa.

Keuhkokuumeeseen toki ymmärtää, että antibiootteja täytyy ottaa, vaikka pelottaisikin. Olen koittanut nyt lohduttautua lääkkeen nimellä. Ensimmäinen oli Amorion, tämä uusi Amorion Comp. Latinan rakkaus-sana Amor keikkuu siellä nimessä. Helpottaa, kun ajattelee, että minulla on määrätty lääkkeeksi rakkautta.. Jälkimmäinen nyt aiheuttaa ehkä jotain pieniä tuntemuksia, mutta ei vielä mitään sellaista, että sitä olisi ahdistava käyttää.

Että olen saanut rakkautta sekä sisäisesti ja ulkoisesti. Arjessa on autettu ja lisäksi moni on rukoillut puolestani ja muuten vain kysellyt vointeja. Kyllä kaikella pienillä jutuilla on paljon merkitystä. Se on yksi tämän heikkouden siunauksia, että saa olla aidosti ottamassa vastaan, eikä kukaan ole vaatimassa mitään. Välillä itsestä on tuntunut että tässä olotilassa mieleni ja kehoni on ollut samassa tilassa. Normaalisti kroppa pystyisi tekemään asioita, mutta mieli ei jaksa – nyt on oltu samalla viivalla kun kroppakaan ei jaksa. Siinä on oma helpotuksensa ja rauhansa. Ja toki sitten kun sairastaa eikä voi tehdä asioita, niin jossain vaiheessa mieli jo vähän haluaisi alkaa tehdä jotain. Arjen asiatkin alkavat kiinnostaa ja ymmärtää kuinka suuri asia on jos vaan jotain normaalia pystyy touhuamaan. Ettei se kaupassakäyntikään ole itsestään selvyys. Ja pieni ruuanlaittokin voi olla ihan mukavaa..

Mutta pikkuhiljaa ja hetki kerrallaan – toipumista riittää vielä pitkäksi aikaa. Halusin nyt joitain tunnelmia kuitenkin kirjoittaa täältä sairasmaailmastakin..

"Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jokta rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut." (Room. 8:28)

P.S. Muutama tunti tämän kirjoittamisen jälkeen ja reilusti yli vuorokausi uuden antiobiootin aloittamisen jälkeen huomaan ettei paukkauksessa luekaan Amorion Comp vaan Amoxin Comp. Samaa ainetta jne, mutta ehkä aloittamista helpotti luulo että vieläkin syö "rakkaus"-pillereitä.. 

Tautisen tervehdys

Terveisiä sängystä. Pöydän ääressä en jaksa yhtään pidempää istua, mutta sen verran jaksaa, että makoillen voin kirjoittaa. Olen aika kovassa flunssassa. Nuhaa ei ole juuri ollenkaan, mutta aivan kauhea yskä ja kuumeista oloa ja voimat pois. Ja sitten vielä roska silmässä tai sellainen olo. Sekin vielä, taisi lentää näkkileivän muru kun söin sängyssä..

Jos mieleni ei muutenkaan meinaa pysyä kovin iloisena, niin tässä tilanteessa ei ainakaan. Sitä suurinta murhetta ja kysymystä – välittääkö kukaan minusta oikeasti – on heikkona hetkenä vaikea muilla ajatuksilla peittää. Toisaalta se on kai itsesäälissä rypemistä, mutta toisaalta se kertoo myös totuuden ja ihmisen pohjimmaisen kaipauksen: olla rakastettuna heikkouden hetkillä. Ja saada nähdä, että joku toivoisi oikeasti, että sinulla olisi hyvä olla, ei että olisit terve vain siksi, että voisit tehdä taas töitä täysillä tai lakkaisit vaivaamasta muita sairastamisellasi.

Elo- ja syyskuussa oli niin monenlaista menoa, että yksinäisyys erityisemmin vaivannut, mutta nyt sitten Israelin matkan jälkeen ollaan taas pisteessä A. Minulta on viime aikoina muutenkin onnistuttu kysymään ainakin 4 kertaa, miksi en ole naimisissa. Aivan kuin siihen olisi joku vastaus, jonka voisi antaa parilla lauseella. Tai ehkä siihen onkin lyhyt vastaus, mutta minä en ole sitä vielä keksinyt. Aiemmin toki vastasin, ettei sitä oikeaa ole tullut kohdalle, mutta nykyään en kyllä vastaan niinkään. Vastauksessa pyörii miespelot, nähdyt traumaattiset avioliitot, tarve olla itsekseen, nykyiset väärällä lailla sitovat  muut ihmissuhteet, hylätyksi tulemisen kokemukset jne. Joskus ajattelen myös, että kai se vaan johtuu siitä, kun en oikein tykkää ruuanlaitosta ja jos olisin mies niin varmasti itsekin haluaisin sellaisen vaimon, joka tykkää tehdä ruokaa.. Ja sitten vaan se oma yleinen itsekkyys ja vaikeus rakastaa ja kokea yhteyttä. Niin näitä nyt sitten olen mm. Israelin matkalla selostanut parille 65+ juutalaismiehelle, joiden mielestä ”miksi et ole naimisissa” on täysin tahdikas kysymys ventovieraalle turistille. Ne pari muuta kyselijää olivat sitten ihan suomalaisia kyllä, miehiä hekin. Enkä minä tätä kysymystä sinänsä kavahda ja onhan se kiva että ollaan kiinnostuneita. Tosin kysymys on kuitenkin sen verran kipeä enkä välttämättä ihan kaikkien kanssa halua alkaa itkien vastaamaan, niin senkin takia pinnallisia vastauksia saattaa myös saada. Vaikka voisin antaa siitä useamman tunnin analyysin.

Toinen melankolian aiheuttaja on sitten se kun sitä mielekästä tekemistä ei vain meinaa löytyä tai tulla vastaan. Sitä juttua mitä voisi tehdä sydämellä eikä velvollisuudentunteesta. Liki kaikkeen tekemiseen kietoutuu aina jostain se ”en jaksaisi”. Henkinen väsyminen siihen tekemiseen. Eikä tähänkään tunnu ratkaisua löytyvän. Kun sitä mainetta ja kunniaa ja hyväksyntää ei sitten todellakaan tule mistään eikä Jeesus anna sitä omansa olla etsimässä. Ja kuitenkin on se omana itsenään hyväksytyksi tulemisen tarve. Ja mielekkään tekemisen tarve.

Kuluneella viikolla yle-uutisissa mainittiin kolme ihmisen psykologista perustarvetta: vapaaehtoisuus, kyky toimia ja läheisyys. En osaa ajatella että nämä olisivat ristiriidassa Raamatun ihmiskuvan kanssa. Jeesus haluaa antaa vapauden orjuuksista ja ihminen on luotu yhteyteen eli läheisyyteen. Ja sitten kuitenkin itsestä tuntuu että nuo kaikki minulta puuttuvat. Kun elämässä ei ole vapaaehtoisuutta, on vaikeaa että on läheisyyttäkään. Orjuuttajia haluaa juosta karkuun eikä lähestyä.

En haluaisi enää kirjoittaa näistä samoista aiheista. Apu ei ainakaan tulee enää minun pohdinnoistani, niitä on tarpeeksi kauan pyöritetty. Pelkoja on paljon. Ja ainoa mahdollisuus on ”rakkaus karkottaa kaiken pelon”. Oikea ja konkreettinen rakkaus, ei mikään teoriassa rakastaminen.

Rakkaudessa tarvitaan ilmeisesti antamista ja vastaanottamista. Jeesuksen opetuslasten jalkojenpesu oli siitä hyvä esimerkki. Pietari kielteli aluksi kovasti palveluksen vastaanottamista. Ei sekään ole helppoa. Itsekin nyt mietin kuin ihanaa olisi, jos juuri nyt joku oikeasti haluaisi tulla tiskaamaan asioitani, tuomaan jotain ruokaa, vaikkei ruokahalua olekaan ja viettämään aikaa tänne sairauden pesään välittämättä mahdollisuudesta saada sama tauti kaupanpäälle. Ja jos joku nyt sitten tämmöistä ehdottaisi, niin sanoisinko kuitenkin, että ei tarvitse ja pärjään tässä ihan hyvin itse ja huomenna varmaan jo jaksan ihan ok ja parempi ettet tule ettet sairastu, kun tämä on aivan kauhea tauti – keuhkot lentää kohta pihalle. Niin, en tiedä kumpaa vastaisin. Todennäköisesti jälkimmäistä, vaikka ensimmäistä pohjimmiltaan kaipaisikin. Että tämmöistä tämä sitten on.. Ehkä joskus on vielä tarpeeksi heikko.. Toivottavasti..

Teitä oppimassa

Terveisiä ihanasta maasta. Viikon olin Israelissa ja viikon olen ollut sitten jo Suomessa. Aioin ensin kirjoittaa ”viikon olen ollut takaisin kotona”, mutta Israelista palattua on hämmentävää kirjoittaa niin, koska siellä tuntuu myös hyvin kotoisalta. Välillä tuntuu siltä että kotimaa tai ainakin toinen kotimaa on siellä, mutta kotitalo on täällä.. Eli kotikopissani olen ollut viikon.

Oli siis hienoa olla taas Israelissa. Tämä oli minun 8. kertani siellä. Tämä oli muista siinä poikkeava matka, että nyt olin ensi kertaa selkeästi omatoimisesti liikkeellä ja liikuin yksikseni enemmän kuin aiemmin, kun yleensä olen ollut aina jonkunlaisen ryhmän mukana. Kuljin yksin tai siskoni tai ystäväni kanssa paikallisbusseissa ja raitiovaunulla. Kuljin myös itsekseni Jerusalemissa, mitä en ole ennen päässyt tekemään, kun on aina ollut ryhmän mukana. Jotenkin nämä tällaiset itsenäiset kokemukset toivat suhdetta maata taas lähemmäksi. Minun on ehkä vaikea kokea syvästi asioita, jos iso lauma häärää ympärillä ja joku muu määrää aikataulun. Itsekseen liikkuessa koen paremmin olevani osa kaupunkia, maata ja sen elämää. Mutta toki oli hienoa, että seuraakin matkalla oli. En nyt todellakaan olisi yksin halunnut olla koko viikkoa, mutta ne hetket olivat hyviä myös.

Viikon ohjelmaa en ollut kovasti suunnitellut etukäteen – jotain ajatuksia oli kyllä. Kaikki päivät olivat hyviä, mutta erityisen hyviksi päiviksi tulivat ne, joille en ollut suunnitellut etukäteen yhtään mitään. Parina päivänä aamulla pyytelin erityisesti Herran johdatusta päivään, kun en yhtään tiennyt mitä olisin sinä päivänä tehnyt. Näistä päivistä tuli tosi hienoja ja sisällöksi tuli juttuja, joita en olisi etukäteen voinutkaan suunnitella. Joistain päivistä minulla taas oli etukäteisajatuksia aika paljon ja sitten kun asiat eivät menneetkään ihan niin kuin olin ajatellut, niin siitä taas seurasi jonkinasteista harmitusta, joka jäi vähän varjostamaan sitä ihan parasta juttua.

Matkan jälkeen olen ollut taas aika syvissä vesissä miettien monenlaisia. Yksi on juuri tämä Jumalan tahto/oma tahto. Tuolla matkalla oli jotenkin selvää, kuin kaikki harmitukset johtuivat omasta tahdosta. Ja siitähän ne murheet arjessa yleensä muutenkin johtuvat. Kuitenkin olen kiitollinen Jumalalle siitä, että vuosien varrella hän on niin paljon vahvistanut tahtoani. Jumalan tahdolle alamaisuus oli asia, jonka ymmärsin alussa aivan väärin. Toisten ihmisten tahtoa mukaileva henkilö ymmärtää asian helposti niin että Jumalakin haluaa että ihmisen tahto on nujerrettu eikä hän enää itse halua mitään – on vain ihan että ”aivan sama mitä tapahtuu” kaikelle. Tästähän ei ole kysymys, vaan Jumalan teistä ja rakkauden ajatuksista terveen tahtoelämän kanssa. Muuten päätyy vain toisten ihmisten tahdon mukaan menijäksi. 

Eilen aloin miettiä synnin käsitettä. Raamatussa on paljon vaikeita sanoja, jotka ovat tulleet Suomen kieleen käännösten kautta ja joita on vaikea ymmärtää ilman selitystä. Kun surffailin netissä ja etsin tietoa synti-sanasta hämmästyin saadessani selville, että Raamatussa on monta sanaa, jotka ovat suomeksi käännetty aina synniksi, vaikka kyse on eri sanoista ja merkityksistä. 

Heprean ja kreikan synnin pääsanan juurimerkitys on ”erehtyä maalista”. Synti tarkoittaa siis suuntausta pois Jumalasta ja Hänestä erossa elämistä. Tästä seurauksena on sitten tietysti hyvin monenlaista. En osaa kunnolla ehkä selittää miksi, mutta jotenkin tässä aukesi itselle jotakin uutta. Jos synti-sanaa ei ymmärrä oikein se saattaa saada valtavan suuret ja ehkä mystisetkin mittasuhteet, jonka alle vaan jää häpeämään syyllisyydessään syntisyyttään. Kun synti on harhaanmeno Jumalasta, on selvää että Jeesus ja elämä Hänessä on tie takaisin yhteyteen ja oikeaan suuntaan. Ongelman ydin on poistunut eikä se enää hallitse. Minua auttoi myös ymmärrys siitä, että ensimmäinen syntiinlankeemus tapahtui selkeästi jo ennen ihmisten olemassaoloa. Enkeliruhtinas otti oman päänsä ja oman tahtonsa ennen Jumalan tahtoa ja alkoi kapinansa tullen Saatanaksi ja Jumalan vastustajaksi. Kun ihminen kuvittelee tekevänsä itsenäisiä oman tahtonsa hienoja suunnitelmia ilman Jumalaa ja Jumalan Sanaa, hän todellisuudessa tekee sitä mitä Saatana tahtoo ja elää todeksi sitä kapinaa ja itsenäisyys on puhdas illuusio.

Kiitos siis Jumalalle Pyhästä Hengestä, jonka Hän on omilleen antanut sinetiksi ja johdattajaksi Jumalan tiellä:”Niillä, jotka elävät lihan mukaan, on lihan mieli, mutta niillä, jotka elävät Hengen mukaan, on Hengen mieli. Lihan mieli on näet vihollisuutta Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu eikä voikaan alistua Jumalan lain alle. Ne jotka ovat lihan vallassa, eivät voi olla Jumalalle mieleen. Te ette kuitenkaan ole lihan vallassa vaan Hengen, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa. Olemme siis velkaa, veljet, mutta emme lihalle elääksemme lihan mukaan, sillä jos te elätte lihan mukaan, teidän on kuoltava, mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää. Kaikki, joita Jumalan Henki johdattaa, ovat Jumalan lapsia.” (Room. 8:5,7-9,12-13)

Tällaisia nyt tällä kertaa..

Kivoja kanoja Jerusalemissa.