Pientä puuhaa

Nyt ei sitten olekaan ollut ihan hiljaiseloa, vaan sen sijaan pientä toimintaa on riittänyt. Pieni kiva toiminta johtuu huhtikuun Israelin matkasta, johon ryhmää kerätään kokoon. Kuvittelin, että matkaryhmä tulee kokoon ihan helposti – muutama meili tuttaville ja tieto facebookiin. Ja sitten yhteydenottoja jo sateleekin, kun matka on niin kiinnostava, ”kaikki” ymmärtävät heti hengessä matkan tärkeyden ja haluavat olla mukana pioneerimatkailijoiden ryhmässä Samarian vuorille ja rukoilemassa alueen puolesta. Ihan niin se ei sitten mennytkään. Kaksi ihmistä ilmoittautui ja sitten alkoi syvä hiljaisuus.

Nyt listassa on 13 nimeä, mutta monenlaisia vaiheita on ollut että siihen on tultu. Rukousta, kutsu tapaamaan erästä entuudestaan minulle tuntematonta henkilöä joka rohkaisi minua moni tavoin, mm. profetaalisen sanan kautta, erään antelijaan henkilön yllättävä avustus mainontaan ja muuhunkin jne jne. Vaiheet ovat olleet kieltämättä ihan elämää rikastuttavia. Vieläkin on paljon edessäpäin, mutta tämä on nyt kaikella lailla sellaista tekemistä mikä tuntuu hyvin omalta. Sitä oman jutun löytymistä olen täällä blogissakin aina välillä huokaillut ja ollut enemmän tai vähemmän apaattisena, kun semmoista asiaa ei tunnu aukeavan, mikä omalta tuntuisi. Nyt ainakin hetken saa taas elää mielekkään touhuamisen aallossa, kun koko se prosessi, mikä tällaisen matkan järjestelyihin liittyy, on hyvin motivoiva.

Ja sitten kun on mielekkään tekemisen aallossa, ei  tule murehtineeksi sitäkään,  ettei ole puolisoa ja perhettä, vaan yhtäkkiä onkin ihan tyytyväinen vaan nykytilanteeseen, kun on mahdollisuus tämmöiseen mielekkääseen toimintaan. On ihmeellistä miten asiat voivat tavallaan hyvin äkkiäkin kääntyä toisenlaisiksi. En tiedä missä mietteissä olen viikon päästä, mutta kiva, että voi kertoa myönteisiä uutisia siitä, että saa olla mukana asioissa ja tekemisissä, mitkä kokee Herran räätälöimiltä jutuilta itselle. Asioilta, joissa on helppo ottaa jonkinlainen palvelijan asema ja se ies, joka on sopiva.

Tammikuun alkupuolella mietin vielä erämaata ja koin siellä olevani. Ja ihan kiitollisena erämaassa. Sanoin Jumalalle, että pidä minua täällä erämaassa juuri niin kauan kuin on hyvä. Ja erämaalla tarkoitan tässä nyt jotakin sellaista, että ihminen on enemmän Herran kanssa kaksin, ja enemmän tai vähemmän syrjässä, kuin ihmisten parissa ja toiminnassa. Näitä erämaakoululaisia Raamatusta löytyy, että se on ihan normaali Jumalan hyvä tapa kasvattaa ihmistä. Opettaa elämään päivittäisellä mannalla eli Sanalla eikä  kokemuksilla. Samaan ilonsa Herrasta, eikä ulkoisista asioista.

Mutta on se mielekäs toimintakin ihmeellistä. Että on jotakin muutakin mietittävää, kuin kaikki ajatukset, mitkä vain pyörivät oman itsen, tunnemaailman jne ympärillä. Että joku juttu menee siitä yli ja on valmis unohtamaan itsensä edes jossakin kohtaa. Se on jotenkin kovin helpottavaa. Että saa olla vain jonkinlainen työkalu, mutta se joku asia on se keskipiste. Ja sitten taas ymmärtää olla kiitollinen Jumalalle myös siitä kaikesta ajasta, jonka hän on suonut sille, että työkalua on hoidettu ja valmistettu. Toki se varmasti jatkuu aina eikä koskaan tule valmiiksi, mutta varmasti jotkut ajat ovat enemmän valmistavia kuin toiset. Tässä toiminnan aallossa, missä nyt olen, on paljon huonommin tilaa kaikelle sille hiljaisella prosessoinnille mitä sielunhoidollinen prosessi edellyttää. Ja sitten taas mielekkäästä tekemisestä on kiitollinen, ettei loputtomiin tarvitsekaan jäädä märehtimään asioita. 

Mutta juu, tämä voi nyt hyvin olla vain muutaman viikon kestävä vaihe aktiivisuutta. Nähtäväksi jää. Onhan minulla näitä lyhyitä tekemisvaiheita ennenkin ollut ja sitten on taas tullut pitkää erämaameininkiä. Kaikki on ollut hyvää. Ainakin jälkeenpäin ajatellen..

Luokkakokous

Viimeksi kun kirjoittelin tänne, oli lämpötila ulkona +10 ja nyt on -22 C. Tällaisina päivinä on erityisen helppo olla kiitollinen lämpimästä asunnosta. Ulkona ei juurikaan tule oltua, mutta kirkas auringonpaiste ja ohut lumipeite tuntuvat ihan mukavilta asioilta. Eilen ostin käsienlämmittäjiä – lämmittäviä pikkupusseja, jotka voi laittaa hanskojen sisään. Ehkä lähden niitä testaamaan tänään jossain vaiheessa. Tai sitten tulevina päivinä, kun ennustelevat näin kylmien säiden jatkoa vielä ainakin pari päivää lisää.

Kalenterivuosikin siinä sitten taas vaihtui. Vuoden vaihtuminen meni tänä vuonna kivasti Israelin matkaan liittyvien asioiden siivittämänä. Koska tulevaan huhtikuun matkaan on ilmoittautunut väkeä todella vähän ja matkan toteutuminen ei ole ollenkaan varmaa, olen joutunut ylittämään itseni mm. siinä että päädyin kysymään, jos eräs tuttu freelancer-toimittaja voisi tehdä juttua tulevasta matkasta. Kyllä ajatus varmasti sitten Jumalalta tuli, koska toimittaja siihen suostui ja eräs kristillinen lehti on pikkujutun luvannut myös julkaista ensi viikolla. Juuri vuodenvaihteessa tämä juttuasia on pinnalla eniten ja toimittajan kysymyksiin aiheesta vastailin. Olin siitä sen verran innostunut, etten sitten ehtinyt juuri vuodenvaihteessa rypeä itsesäälissä kuinka kuluneenakaan vuotena ei mitään suuria ja ihmeellisiä asioita minulle ole tapahtunut. Oli vain kiva vastata kysymykseen mistä ja miten minulle oli tullut ajatus tulevasta Israelin matkasta.

Yksi asia on myös nostanut paljon asioita mieleen tässä vuodenvaihteen kieppeissä. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta ylioppilaaksi pääsemisestä ja tämän johdosta eräs entinen lukion luokkakaveri on alkanut järjestää luokkakokousta keväälle. Tämä luokkakokousjuttu ei ole minulle mitenkään helppo asia ollenkaan. Mieleen nousee kaikki vanhat asiat ja tunnelmat lukioajalta ja niistä lähtökohdista käsin ajatus luokkakokouksesta ei ole minulle mitenkään pelkästään riemastuttava. Lukioluokallani oli 35 oppilasta ja itsellä päällimmäisenä fiiliksenä koko ajasta on se perinteinen peikkoni eli ulkopuolisuuden tunne. Vaikka nykyään en kiitos Jumalalle alkuunkaan niin usein koe ulkopuolisuutta kuin aikaisemmin (johtuen paljolti siitä ettei minulle ole nykyään sellaisia tilanteita, joissa tätä eniten on ollut, esim. työn kautta tulleet), etukäteen tuntuu kuitenkin oikeastaan mahdottomalta, että entisten lukioluokkalaisten kanssa tätä olotilaa ei olisi. Sitä jotenkin ajattelee niin automaattisesti, että kun se silloin aikanaan oli niin vahva, niin että se olisi vieläkin.

Yksi mikä tässä vaikuttaa myös, on tämä usko. En mitä ilmeisimmin ole alkuunkaan sinut sen erilaisuuden kanssa, mikä johtuu siitä, että on Jumalan lapsi. Joku toinen voisi olla hyvinkin innoissaan mahdollisuudesta päästä kertomaan uskoontulostaan entisille luokkakavereilleen, mutta minua tämä asia kuitenkin vähän ahdistaa. Ja sitten myös harmittaa tosi paljon, että se ahdistaa. Toisaalta haluaisin kertoa heille asiasta, mutta toisaalta sitten pelkään, että se aiheuttaa lisää sitä ulkopuolisuuden tunnetta. En ole missään vaiheessa kuullut, että kukaan muu näistä luokkalaisistani olisi tullut uskoon (tai olisi jo lukioaikana sitä ollut). Toki en voi asiaa varmaksi tietää, mutta nykyään esim. facebookin kautta saa jotain peruslinjoja tietoon ihmisten elämästä, vaikkei heihin yhteyttä pidäkään. Niinpä sitten kuvittelen olevani ainoa yksilö 35:stä, jonka elämään lukion jälkeen on tullut Jeesus ja Raamattu. Haluaisin kyllä olla niin sinut tämän asian kanssa, ettei tarvitsisi luokkakokouksia arkailla..

Toki sitten ahdistaa se muukin vertailu, mitä tässä yhteydessä huomaan harrastavani todella paljon. Kuinka haluaisi mennä kertomaan jotain ällistyttävän ihmeellistä elämäntarinaa viimeisen 20 vuoden ajalta.  Ja kuinka on se jatkuva tuntemus, ettei elämässäni ole tapahtunut mitään mitä voisi kertoa. Omat ehkä yliampuvat odotukset ja vaikeus hyväksyä joitain asioita, kuten puolisottomuuden historiaa ja uskosta johtuvaa erilaisuutta ajavat edelleen omaan kuplaansa. Varmasti jokaisella on takana 20 vuoden ajalta hyvin monenlaisia vaiheita, mutta jotenkin ei sitten vain ole niin paljon kiinnostusta ja välittämistä näitä ihmisiä kohtaan, että pystyisi olemaan vain aidosti kiinnostunut heistä. Suurin osa jäi heistä lukioaikanakin hyvin vieraiksi ja pinnallisiksi tuttavuuksiksi, niin sellaisina valitettavasti ajattelen heitä nytkin.

Lukioajasta selvisin, koska minulla oli luokalla yksi oikea ystävä, kiitos Jumalalle hänestä! Ja sitten rinnakkaisluokalla oli vielä kaksi ystävää lisää. Näiden kolmen kanssa olen ollut yhteyksissä 20 vuotta lukion jälkeenkin. Heidän elämästään tiedän lukuisat vaiheet, paljon iloja ja suruja eikä heidän kanssaan ole kovin paljon tarvinnut näytellä menestystarinaa, kun erilaiset vaiheet ja elämäntaustat ovat tiedossa. Heistä kaksi, joiden kanssa olen eniten tekemisissä, eivät ole uskossa ja se on toisaalta tuonut ihan hyvää näkökulmaa itsellekin, kun oikeastaan kaikki muut ystäväni ovat uskovia. Mutta muut lukion 34 luokkalaista ovat niin vieraita, että haluaisin näyttää heille vain huippumenestyneen pintakiiltokimalluskuoren. Että aivan kuin se 9-10 arvosanaluokka jatkuisi jokaisella elämänalueella edelleen. Niin epävarma (+ylpeä) se sisin kuitenkin edelleen on.

No, nyt on kuitenkin ihan epäselvää menenkö ylipäänsä koko tilaisuuteen. Tämä ei johdu ollenkaan pelkästään tästä epävarmasta olostani ja ulkopuolisuuden pelosta, vaan siitä että koko tapahtuma on minulle ainakin näin etukäteen ajateltuna erittäin huonona päivänä. Tarkoitus olisi nimittäin juuri sinä päivänä palata Israelista eli takana olisi kokonaan valvottu yö lentokoneessa ja muussa matkustamisessa ja toki vielä todennäköiset univelat koko matkalta. Normaalisti palattuani tällä tavoin kotiin olen ollut kuolemanväsynyt juuri tuona iltana. Nyt sitten juuri tuona kuolemanväsyneen iltana olisi tämä luokkakokous. Eli en nyt ole edes osannut ilmoittautua tai sanoa asiaan yhtään mitään. On mahdollista että väliin jää. Rukoilen, että Jumalan suunnitelma voisi tässä asiassa toteutua.

Mutta joo, vaikka jäisikin väliin, niin paljon pohdittavaa on kyllä herättänyt pelkkä ajatuskin luokkakokouksesta. Näitäkin asioita haluaisi Herran hoidettavaksi jättää. Yllättävillä tavoilla asioita paljastuu. En ole ymmärtänyt aiemmin, että tarve pitää menestyneen kuorta ja vaikeus olla sinut Jeesuksen kanssa on näin suuri, kuin mitä tässä nyt havaitsee. Mutta yllätyshän se on vain minulle – ei Jumalalle ja kenties ei joillekin ihmisillekään, jotka minut tuntevat.

Nyt lähden haistelemaan pakkasta ja kokeilen lämpölappuja kintaisiin. Ja muistutukseksi itselleni ja rohkaisuksi muillekin tuttu kohta:

”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta! Nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Minä teen tien autiomaahan, virrat aavikolle. Kansa, jonka olen luonut itseäni varten, on julistava minun ylistystäni.” (Jes. 43:18-19,21)

Lasten valtakunta

Mitäs tänään kirjoiteltaisiin? Aloitetaan vaikka kirjaamalla muistiin tämän päivän lämpötila, +9-10 C täällä omalla paikkakunnallani. Pilvistä, harmaata, tuulista ja sateista keskipäivän tietämillä.

Tämä syksykausi on ollut oikein taas sohvallamakaamissyksy. Keuhkokuume teki siinä oman osansa, mutta kyllä sitten on makoiltu senkin jälkeen ilman kuumeita. En ole käynyt missään jumpassa koko syksynä. Jonkinlaisia kävelylenkkejä teen, mutta kyllä liikuntaa tarttisi enemmän olla. Heprealaisten tanssien tunnilla kävin syksyllä joitain kertoja. Se oli ihan hauskaa, mutta ei siitäkään nyt kauheasti sitä liikuntaa tullut. Ai niin ja joulukuun alussa olin kerran ratsastustunnilla. 

Tämä ehkä jossain määrin liian vähäinen tai tehoton liikunta on ollut näitä ”ikuisuuskysymyksiä”, jolle ei kovasti mitään ole tapahtunut vuosien varrella. Kun sen oman jutun löytäminen on vain ollut niin vaikeaa. Voin ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä pari kertaa tehokkaalle jumppatunnille, mutta kun siellä ei ole kavereita enkä tykkää musiikista ja muutenkin alkaa homma kyllästyttää, niin ei se sitten pitkälle kanna eikä siitä mitään aktiivisempaa elämäntapaa sillä tyylillä tule. Kävely on ainoa laji, mitä olen harrastanut pitkään ja mikä on ”elämäntapa”. Eikä se sitten pelkällä haaveilulla ole juoksuksi muuttunut. Juoksemista häiritsee eräs seikka, josta en nyt viitsi tässä enempää mainita, muuta kuin että semmoinen juttu on, mikä ei ole kiva, niin ei sitten ole tullut pahemmin juostua, vaikka periaatteessa haluaisikin.

Yksi elämää peruspassivoiva tekijä on itsellä kenties tämä asumismuoto eli kerrostalo. Kun asuu yksin ja kerrostalossa, niin eipä minun sitten kotona tule muuta tehtyä kuin kirjoja luettua ja netissä surffailtua ja sieltä erilaisia ohjelmia katseltua ja kuunneltua. Kaikkea sitä sohvalta käsin. Siinäpä ne pimeät illat ja viikonloput sitten menevät, sinänsä ihan hyvin. Nytkin olen lukenut oikein hyvää kirjaa, josta on saanut paljon hyviä ajatuksia lisää, että olen kyllä kiitollinen että tällaiseen on mahdollisuus. Mutta kai sitä haluaisi että koko elämä nyt olisi pelkkää sohvalla makaamista.

Jossain siellä keuhkokuumeen keskellä tuli yhtäkkiä kesken kaiken ajatus asumismuodon muutoksesta. Kun minulla olisi mahdollisuus kokeilla muutakin kuin tätä kerrostalotouhua. Olen kertonut täällä siitä yhden mökin ostamisesta ja remontoinnista. http://munavaikana.blogspot.fi/2014/05/purkuviikko.html Siellä on nyt ollut vuokralaiset 11 kk. Kovin ihanaa, että vuosia asumaton ja kurja mökki sai uuden elämän. Niinkin paljon elämää, että vuokralaisnuorelleparille syntyi heidän asumisvuotensa aikana esikoinen ja nyt mökki ja erityisesti sen pesutilat ovat liian pienet. He lähtevät pois tammikuun lopussa ja minä olen sitten miettinyt että jos kokeilisin siellä asumista.

Erityisesti kerrostaloelämä tökkii keväisin ja kesäisin – ei juuri nyt.. Mutta on siinä sitten taas puolensa ja puolensa. Mietin että erakoidunko sinne sitten jotenkin ”lopullisesti”, tuleeko sieltä lähdettyä harrastuksiin senkään vertaa mitä nyt? Ovatko vanhemmat liian lähellä ja pystynkö pitämään yhtään erillään ”omaa elämää”,  kun maatila on parinsadan metrin päässä? Oletetaanko että olen jatkuvasti heidän asioillaan ja omat kiinnostukseni, jos niitä siinä lähellä puuhaan (tai olen vaan) ovat pahoja ja itsekkäitä, kun en 24/7 toimi heidän toiveiden mukaan? Täällä 10 km päässä olen tarpeeksi kaukana tietyistä ikävistä asioista, joita maatilaan liittyy, mutta onko tapahtunut jo niin paljon muutosta, että pystyisin elämään ilman jatkuvaa murhetta 200 metrin päässä? Tätä en oikein ollenkaan tiedä. Siksi kyseessä olisikin aluksi vain kokeilu.

Mietin edelleen persoonaa ja persoonallisuutta. Muistan joskus täällä kirjoittaneeni että ajatus omana itsenä olemisesta tuntuu kauhean pelottavalta. Kuitenkin varmasti se, että oma persoonallisuus ei pääse kokonaan esiin tekee juuri osansa yhteydettömyyden kokemukseen. Itsekin tiedän henkilöitä, jotka ovat jotenkin ”piilossa” ja heihin on paljon vaikeampi tai suorastaan mahdotonta saada kontaktia, kun sitten taas joidenkin persoona on paljon enemmän esillä ja yhteys tulee paljon helpommin. En haluaisi lopun elämääni olla ihan piilossakaan.

Itselle yksi piilopiirre on jonkunlainen lapsenmielisyys. Muistan kun otin maatilalle ensimmäiset kanat jonkinsorttisesta vastustuksesta huolimatta. Minulle sanottiin silloin että minua lapsettaa – että oli jotenkin negatiivista lapsellista toimintaa ottaa kesäkanoja. Matkan varrella on ollut lukuisia muitakin tilanteita, joissa persoonallinen innostus on pahoin torjuttu jotenkin pahana asiana. Aivan kuin lapsenkaltainen innostus olisi pahuutta ja itsekkyyttä. Kyllä sellainen latistaa ja masentaa ja lopulta hukkaa kyvyn kokonaan innostua. Nyt sitä sitten etsitään kanojen ja koirien kanssa.. ja Jumalan Sanan kanssa.

Kirja, jota olen viime aikoina lukenut, on vienyt lisää ajattelemaan Isäsuhdetta ja isäsuhdetta – opettanut katsomaan Jeesuksen sydäntä ja suhdetta Isään Jumalaan. Tänään ajattelin kohtaa  ”taivaista kuului ääni, joka sanoi: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt””. (Matt. 3:17) Ajattelin tilannetta, jossa Isä tämän Pojalleen sanoi. Se oli tilanne, jossa Jeesus ei ollut vielä julkisesti opettanut mitään, hänellä ei ollut opetuslapsia, hän ei ollut parantanut ketään. Hän ei ollut tehnyt ”mitään” ja Isä oli häneen mieltynyt. Hän oli Hänen Poikansa ja se riitti mieltymykseen. Sydämestään Poika sitten sen jälkeen halusi tehdä Isänsä tekoja. Siinä yhteydessä ei pelkoa ollut eikä epämääräisiä itsekkäitä motiiveja tekemisiin. Jos Jeesus tarvitsi tämän vakuuden sydämeensä taivaalliselta Isältään, niin vähintään yhtä paljon mekin sitä varmuutta tarvitsemme – mieltymystä poikana tai tyttärenä ilman suorituksia – vain omana persoonanaan Jumalan lapsena ja kuvana.

Tämä tyyppi on uusin tulokkaani, Kornelius-kukko. Se on käsinukke ja siihen liittyy ajatus lapsenkaltaisuudesta, ilosta ja luovuudesta. Että jos vielä joskus pystyisi pitämään lapsille jotain ohjelmaa, vaikka Muna vai kana –maatilapyhäkoulua. Siliteltäisiin kanoja ja etsittäisiin munia ja sitten Kornelius-kukko voisi kertoa mikä Raamatunkohta häntä on viime aikoina puhutellut. Niin, tässä siis tarvittaisiin kanojakin.!

 

Tänään Kornelius-kukon valitsemat Raamatunkohdat ovat: "Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.” ja "Antakaa lasten olla, älkääkä estäkö heitä tulemasta minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivasten valtakunta". (Matt. 18:3, 19:14)

Itsenäisyyttä vai ei

Tänään ei ole oikein kunnolla ollut itsenäisyyspäiväfiilis, sellaista kivaa iloa ja kiitollisuutta Suomesta siis. Enemmän kokee hengessä surua kuin iloa tällä hetkellä Suomen tilasta. Viime vuonna taisi olla jo sama juttu. Molempina vuosina juuri ennen itsenäisyyspäivää on eduskunnassa ollut tärkeät äänestykset, joiden lopputulos on ollut vakava. Vuosi sitten marraskuun lopussa hyväksyttiin sukupuolineutraali avioliittolaki ja nyt pari päivää sitten, 4.12. äänestettiin hoitohenkilökunnan oikeudesta kieltäytyä tekemästä abortteja. Eduskunta tyrmäsi äänin 136-33 mahdollisuuden kieltäytyä abortin tekoon osallistumisen omantunnon syistä. Tulos on erittäin surullinen eikä piristä millään lailla muutenkin niin ankean sään itsenäisyyspäivää.

Netistä etsin lukuja siitä, että Suomen talvi- ja jatkosodissa on kaatunut noin 95 000 henkeä ja siviilejä kuollut 2000. Tämä on 2,62 % vuoden 1939 väkiluvusta ja on ollut valtava ja muistettava asia Suomelle, perheille ja koko yhteiskunnalle sukupolvesta toiseen.  Lukuna sodissa kaatuneiden määrä kuitenkin kalpenee kovasti, kun sitä verrata itsenäisyyden jälkeen abortoitujen lasten lukumäärään. Vuosittain abortoidaan noin 10 000 pienen ihmisen alkua. Näistä vuonna 2014 92 %:ssa syy on ollut sosiaalinen eli ei mitenkään kenenkään terveyteen liittyvä syy. Eniten abortteja on tehty vuonna 1973 – yli 23 000. Ainakin noin 500 000 lasta Suomen itsenäisyyden aikana on kohdannut yhteiskunnan hyväksymän kuoleman. Maamme väestörakenne olisi aika erilainen jos meitä olisi 500 000 enemmän ja ilmapiiri hyvin toisenlainen, jos tulevia äitejä ja isiä kaikin mahdollisin keinoin tuettaisiin, kannustettaisiin, autettaisiin ja opetettaisiin iloitsemaan lapsesta. Adoptiovanhempia varmasti löytyisi myös hyvin helposti. Abortin kohteeksi joutuminen on mitä ilmeisimmin yleisin kuolinsyy Suomessa ja olisi vähintäänkin tarpeellista lisätä tämä luku kuolinsyytaulukoihin. Hoitohenkilökunnan omantunnonvapaus olisi ollut hyvä ja pienenpieni askel eteenpäin muistuttamassa siitä, että aborttien radikaali vähentäminen eikä niiden automaattinen hyväksyminen tulisi olla koko yhteiskunnan vahva pyrkimys. 

Tällaisia mietteitä tänä itsenäisyyspäivänä kaiken muun ohessa. Näistä teemoista lähtien on ehkä vähän hankala lähteä tässä kirjoituksessa nyt sitten siirtymään oman elämän aiheisiin mutta koitetaan. Aasinsillat abortista omaan arkeen eivät oikein taida onnistua, joten jätetään sillat väliin.

Edellisen kirjoituksen jälkeen on toki ollut taas monenlaista mietettä. Ja mietteiden lisäksi tapahtumiakin, kun viikko sitten viikonloppuna juhlittiin isäni 80-vuotisjuhlia. Olen kyllä kiitollinen siitä, että molemmat vanhempani on nyt 80-vuotiaita ja edelleen suht hyvässä kunnossa, ei esim. muistisairauksia. Nuorempana pelkäsin kovin, että menetän heidän liian varhain. Olen sitä täällä aiemminkin kertonut, kuinka äitini 41-vuotiaana minut ja siskoni 43-vuotiaana saadessaan, on niin puhunut siitä kuinka vanha hän on ollut. Ehkä siitä ja jostain muistakin jutuista on sitten vähän liian nuoresta tullut murhe liian varhain vanhempiensa menettämisestä. Kuitenkin Jumala on nähnyt asiat toisin, eikä siinä sitten ikinä mitään ”liian vanhana tai myöhään” juttua ole oikeasti ollutkaan. Oikeaan ja hyvään aikaan kaikki on tapahtunut, jos sen niin vain itse voi ajatella.

Kovasti aina toivoin kuitenkin että itse olisin voinut saada perheen aiemmin kuin omat vanhempani.. Että olisi voinut olla jotenkin ”parempi”. Se ”vanhana naimisiin ja lapsia”, mistä he ovat puhuneet jotenkin hävettävänä asiana, on nyt sitten kuitenkin oikeastaan enää tavallaan ainoa toivoni tässä asiassa. Että lähellä on esimerkki siitä, että ensimmäisen parisuhteen ja perheen perustaminen 40+ -ikäisenä on kuitenkin vielä mahdollista. Oikeastaan he ovat olleetkin silloin ihan vain pioneereja, kun ensimmäisen lapsen saamisen ikä on selvästi noussut 70-luvun päivistä.

Oikeastaan tosi paljon haluaisin vain eroon vertailusta. Se tuo niin paljon turhaa taakkaa mieleen. Jos en vertailisi elämääni omanikäisiin tuttuihin, niin sinkkuus ja lapsettomuus ei aiheuttaisi läheskään niin suurta ongelmaa. Jos voisin olla vertailematta, voisin olla paljon onnellisempi ja tyytyväisempi nykytilanteeseen. Voisin paljon helpommin uskoa sen, että se miten oma elämäni on mennyt tähän asti, on ollut minulle parasta ja sopivaa, enkä ole jäänyt paitsi mistään valtavan tärkeästä, vaan että tämä reitti on ollut minulle sopiva. Joskus voin ajatella niin, mutta heti kun ajattelen toisia perheineen, niin kyllähän se hyvin hämmentävää on. Ja sitten taas koitan tsempata ja olla ajattelematta niitä toisia. 

Suurin osa puolison ja perheen kaipuustani on vuosien varrella ollut sitä, kun muillakin on ja paljon pienempi osa sitä, että itse todella olisi näitä asioita kaivannut. Rehellisimmilläni olen varmaankin rukoillessa ja totuus on, että tosi vähän ole rukoillut puolisoa vuosien varrella. Paljon enemmän olen rukoillut sitä, että voisin jotenkin tulla sellaiseksi, että rikkinäisyyksiä voisi parantua ja että voisin edes olla valmis parisuhteeseen. Todella paljon haluaisin tosiaan nyt tästä vertailusta vapautua. Ettei aina ensimmäisenä häpeäisi ja toivoisi voivansa vaipua maan alle, kun marketissa törmäilee vanhoihin luokkakavereihin lapsineen tai lapsijuttuineen.

Tässä ihan lähiaikoina törmäsin marketissa kouluajoilta tuttuun henkilöön. En ole ollut hänen kanssaan tekemisissä noin 20 vuoteen. Tämä kohtaaminen oli erilainen. Hänen elämäntilanteensa oli jotenkin kovin samantyyppinen kuin minun.  Hän, 37 v., ei perhettä, ei oikein selkeää suuntaan työelämästä tai suunnasta ylipäänsä, jossain määrin masennusta jne. Hyvin avoimesti kerrottiin näitä juttuja sitten ulkona parkkipaikalla pimeässä, sateessa ja tuulen piiskatessa. Minun tuli kuitenkin hyvä mieli. Ei niinkään siitä, että joku toinenkin on samoissa vaikeuksissa, vaan siitä että näin hänet hyvin kauniina ja hauskana persoonana ja elämänsä täynnä mahdollisuuksia. Luulen, että hän ei itse ollenkaan nähnyt itseään ja tilannettaan niin. Mutta minä näin niin. Ja siitä tuli yllättävän hyvä mieli. Josko sittenkin itsessäkin kuitenkin olisi niitä hyviäkin juttuja niin kuin tässä kouluaikojen tutussa? Jos sittenkin persoonassani voisi olla jotain ihan kivaa ja hauskaa? Ettei kysymys olekaan niin siitä, ettei ihan kivaa persoonaa ole olemassa, vaan ettei sitä vain näe? Josko sittenkin jotkut uudet mahdollisuudet odottavat  kuitenkin vain ihan oven takana?

Jos tätä itsenäisyyspäivää muistaisi nyt sitten vertailusta vapaana päivänä. Luottamista Jumalaan, turvautumista Häneen, katsetta Häneen eikä vertailujen hakemista toisista. Sitä samaa toivon ja rukoilen Suomellekin. Todellista itsenäisyyttä, ei muiden maiden perässä juoksemista eikä niistä turvan hakemista, vaan rohkeutta erilaisuuteen ja luottamista Herraan, Israelin Jumalaan.

”Tutkikoon kukin omat tekonsa. Silloin hänellä on kerskumista vain siitä, mitä hän itse on, vertaamatta itseään toisiin, sillä jokaisen on kannettava oma taakkansa.” (Gal. 6:4-5)

”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret. Hän karkoitti viholliset sinun tieltäsi, hän sanoi: 'Hävitä!'” (5. Moos. 33:27)