Maalliset murheet

Kävin tänään katsomassa, joko speltinpuintia voisi huomenna aloitella, mutta ei se ollut vielä valmista. Mielenkiintoinen tämä muutamien tulevien päivien sääennuste, kun ensin pitäisi tulla päiväksi 30 asteen helle ja sitten seuraavana päivänä myrskytuulten tuiverrus. Saapa nähdä mitä se sitten käytännössä tarkoittaa.

Kuluneella viikolla oli useampia iltamenoja, joista joihinkin piti vähän valmistautuakin. Oli synttärit, jotka olivat käytännössä israelilaisen ylistysmusiikin tahdittamat pihaseurat, sitten oli raamattupiiri täällä maatilalla ja lisäksi vielä seurat yhdellä toisella maatilalla tunnin ajomatkan päässä. Tiistain raamattupiiri toimii ympäri vuoden ja tänäkin vuonna kutsuin raamattupiiriläiset yhdeksi kerraksi tänne maatilalle vähän erilaiseen ympäristöön kuin missä normaalisti kokoonnumme. Siinä oli tietysti siivouksia ja leipomisia ennakkovalmisteluina ja kaiketi sitten hyvä ilta täällä luomiskertomuksesta keskustellen. Ainakin selvästi monia kiinnosti tulla tänne, kun osallistujia oli enemmän kuin piirissä normaalisti. Jälkikäteen sain myös eräältä kävijältä runon, joka liittyi tähän maatilaan. Se oli oikein hieno, mutta olen kieltämättä myös hämmentynyt tämmöisistä runoilijoista.. (eikä siitä nyt siten enempää).

Siellä tunnin päässä oleville maatilaseuroilla minulla oli myös puheenvuoro. Enkä oikein muista enää koska olen viimeksi puhunut yleisön edessä. Jälkikäteen jäi ehkä sen takia kovasti jälkipuinti päälle: oliko se mitä sanoin mitenkään rakentavaa, oliko se aika sekavaa, mikä oikein oli pointti ja toiko se mitenkään Herralle kunniaa jne. Varsinkin kun yksi kuulijoista tuli vielä sanomaan, että saisi olla vaan enemmän iloa Herrassa. Niin varmaan saisi, mutta mitä jos ei nyt ole… Onneksi seurojen kokonaisuus oli ainakin hyvä kun lasketaan kaikki puheenvuorot yhteen. Ja kyllä se oma mielikin siitä sitten rauhoittui, kun tuli taas muuta ajateltavaa. Seurojen lopputulemana myös 4 henkilöä ilmoittautui Israelin matkalle ja sitten matkaryhmä tulikin täyteen. Se tapahtui nyt aika nopeasti, tuntuu, ettei kunnolla päästy vielä edes mainostamaankaan, niin oli jo 16/16 matkalaista nimilistassa.

Mieli ei ole ollenkaan paras mahdollinen nykyään. Olen ahdistunut siitä että ihmissuhteistani ei vaan tule mitään. Siis toisin sanoen seurustelu, puoliso- ja elämänkumppani-ihmissuhdeasiat ovat minulle vain niin kamalan vaikeita eikä mistään tule mitään. Ja kuitenkin pyöritän näitä asioita mielessäni ihan todella paljon ja sitten olen niin väsynyt siihen kaikkeen ajatteluun. Tuntuu, että aina on vain jotain ihmeellistä kaaosta omassa mielessä näissä asioissa eikä mitään sellaista missä todella saisi kokea Jumalan johdatusta, iloa ja rauhaa ja asioiden loksahtelemista kohdalleen. Välillä tuntuu että tulen hulluksi tai että haluaisin vain paeta jonnekin. Ja sitten ihmettelee, miten toisia Jumala johdattaa niin ihmeellisellä tavalla että muodostuu niin toisilleen luodun oloisia pareja. Kun itse on joko yksin, haaveilee jostakin mistä ei tule mitään konkreettista tai sitten jotenkin takkuaa jonkun kanssa ilman mitään rauhaa.

Ehkä tämä maatilalla-asuminenkin vaikuttaa jotakin ajatuksiini. Tämä on nyt ensimmäinen kesä kun asun täällä yksin. Tavallaan kaikki on mennyt ihan hyvin. Kuitenkaan en tiedä olenko aivan kotiutunutkaan. Täällä on niin paljon muistoja, että on vaikeaa, ellei mahdotonta aloittaa jotenkin puhtaalta pöydältä. Erilaiset velvollisuudet ja muistot asuvat eri huoneissa. Mikään erityinen siivousvimma ei ole mennyt päälle ja tavaroita pursuaa joka paikassa kuten ennenkin. Isääkin on jollain lailla ikävä ja leikilläni mietin pitäisikö ottaa joku hoitovanhus tänne asumaan. Kuitenkin haluaisi mennä jotenkin eteenpäin, mutta sitten tuntuu että ainoa mitä osaa ja mihin pystyy, on vain se vanha ja sama mitä on ollut ennenkin. Kaipaisi jotakin uutta, mutta ei ole yhtään mitään näkyä, ei ajatusta eikä varmaan rohkeuttakaan ottaa askeleita, vaikka joku ajatus olisikin. Mutta kun ei ole sitä ajatustakaan.

Niin sitten on vain se odotus, että Jumala voi. Ja että Hänelle tyhjyys ei edelleenkään ole ongelma vaan mahdollisuus luoda uutta.

”Jumalani, sieluni on minussa masentunut, sen tähden minä muistan sinua Jordanin maalla, Hermonin kukkuloilla ja Misarinvuorella. (Ps. 42:7)

Iloisesti kanaton

No niin, täällä taas ollaan, vain reilun kahden viikon kuluttua edellisestä kirjoituksesta. Viimeksi kun kirjoitin, tuli oikein sellainen olo, että kyllä onkin niin hienoa kirjoittaa. En voi sille mitään, että tässä pääsen melkein parhaiten kuulemaan sisintäni ja antamaan sen kertoa tarinoitaan. Suullisesti ja muiden ihmisten seurassa yhteys sisimpääni on niin paljon pätkivämpi. Toisten seuraamiseen ja kuuntelemiseen menee niin paljon energia, että yhteys omiin tunteisiin sakkaa enemmän tai vähemmän. Yleensä isossa ja vieraassa seurassa yhteys katkeaa oikein pahasti ja parhaimmillaan jonkun tutun kanssa kahdestaan ollessa yhteys omiin tunteisiin on hyvinkin olemassa, mutta sekään ei ole mitenkään itsestään selvää, vaan riippuu hyvin paljon tilanteesta ja kuinka turvalliseksi sen kokee. Kirjoittaessa ei ole silmäpareja tuijottamassa eikä toisten tunnemaailmoja tai tarpeita aistittavissa, niin yhteys omiin tunteisiin ja ajatuksiin pysyy yllä. En erityisemmin haluaisi että tilanne olisi tällainen ja paljonhan tämä tuo yksinäisyyden kokemusta elämään, mutta toisaalta olen kiitollinen että Jumala antaa kuitenkin ymmärrystä ja kykyä myös hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Ja opettaa elämään ja toivottavasti edelleen avautumaan myös ihmisten edessä sopivalla tavalla ja tahdilla. Ja jos ei sitten aina ollenkaan osaa puhuen tuoda persoonaansa esiin, niin että käyttää sitten näitä muita välineitä eikä vain ”hautaudu sisäänsä”.

Edellisen kirjoituksen otsikko oli ”kanatonta kesää" ja siitä kanattomuudesta tulikin sitten oikein iso kiitosaihe, kun heinäkuun loppupuolella on perustettu Länsi- ja Etelä-Suomea laajasti kattava lintuinfluenssan tartuntavyöhyke, jossa siipikarjaa ei saa pitää vapaasti ulkona. Jos minulle olisi tullut kesäkanoja, olisin nyt jonkunlaisessa pulassa, kun kanoja ei saisikaan enää pitää vapaasti ulkona. Niille olisi pitänyt rakentaa uudesta tiiviistä verkosta uusi ulkoiluhäkki ja silti olisi surkeaa, kun eivät pääsisi vapaammin kulkemaan. Niin olen ollut tosi kiitollinen siitä, etten saanut kesäkanoja niin kuin olin kuvitellut, vaikka silloin olinkin vähän pettynyt. Paljon parempi näin. Ihana saada kokea tällaistakin Jumalan huolenpitoa, ja taas muistutusta siitä kuinka hyvä on, ettei väkisin väännä jotain asioita.

Siskoni appi kuoli reilu viikko sitten eli taas on lähipiirissä hautajaisvalmistelut käsillä. Siskoni lapset menettivät molemmat isoisänsä (87 v ja 88 v) kolme kuukauden välein eli siinä mielessä ollut hyvin erilainen vuosi. Hautausmaakävelyistä on tullut yhdenlainen satunnainen harrastus ja on tietysti tosi erilaista käydä siellä nykyään kun kivessä lukee omien vanhempien nimet. Ei nyt tule heti montaakaan omanikäistäni (46 v) mieleen, jolta olisi molemman vanhemmat kuolleet eli tämäkin on vähän semmoinen juttu, missä omanikäistensä seurassa on vähän erilainen. Onneksi on sisko, ettei ole aivan yksin tämän kokemuksen kanssa. Mutta tosiaan on sitten taas niitä omanikäisiä kavereita joiden ei ole tähän päivään mennessä tarvinnut vielä yhtään miettiä ikääntyvien vanhempiensa asioita ja itsellä se taas oli niin monia vuosia jatkuvaa arkipäivää. Enkä tarkoita että olisin nyt jotenkin pahoillani asiasta, kunhan vain pohtii että elämäntilanteet voivat olla niin monella lailla erilaiset.

Tänään on sateinen lauantai ja ensi viikon sääennuste näyttää myös hyvin sateiselta. Syysspeltti kaipaisi jo kovasti aurinkoista säätä puintikuntoon päästäkseen, mutta katsotaan miten käy. Koitan ajatella, että pellot ovat Jumalan peltoja ja Hän on vastuussa säistään ja viljoistaan. Jokivesi on viilentynyt niin paljon, ettei tämmöinen vilukissa siellä pysty uimaan ja niin olenkin käynyt muutamia kertoja maauimalassa, että edes jossain pääsee uimaan. Tietysti olisi ihana vielä päästä johonkin luonnonveteenkin tänä kesänä.

Ja sitten vielä yksi juttu. Ostin lentolipun marraskuulle Israeliin, kun ollaan järjestämässä sinne ryhmämatkaa. Niin, että oikeasti vieläkö Israeliin? En pysty sitä kunnolla ajattelemaankaan, kun marraskuuhun on vielä niin paljon aikaa. Ensin ei meinannut uskoa sitä korona-aikaa ja sitten se kotiinjässähtäneisyys meni kuitenkin niin syvälle, ettei meinaa uskoa, että nytkö sitten muka on vielä lähdössä jonnekin? En varmaan saisi edes aikaiseksi itse lähteä, mutta kun on ryhmämatka ja minut on laitettu vielä hoitamaan käytännön asioita, niin kai sinne sitten itsekin ilmoittautuu? J

”Kääntymällä ja pysymällä levollisina te pelastutte, hiljainen luottamus on teidän voimanne.” (Jes. 30:15)

Siunattua kesänjatkoa!

Kanatonta kesää

Kesä alkaa olla puolessa välissä. Kesäkuun alkupuoli oli kuiva ja kuuma, sittemmin on sadellutkin välillä ihan rankasti. Alkukesän kuivuus oli tietysti viljoille huono juttu, mutta jossain muualla päin Suomea on ollut vielä kuivempaa kuin täällä.

Niin, miten tämä kesän ensimmäinen puolisko on sitten sujunut? Ja vielä ensimmäistä kertaa maatilalla yksin asuen? No, kiitos kysymästä vaan. Ihan hyvin kai sitten. Ohjelmaa on ollut varmaankin ihan sopivasti, niin en ole sitten kerinnyt vajoamaan liian syviin mietteisiin. Kesäkuun alkupuolella minua ja siskoani tultiin haastattelemaan yhteen hengelliseen lehteen aiheena kristityt naisviljelijät. Se oli ihan mukava päivä, kun saimme pitää vieraana semmoistakin toimittajaa, jonka tunsin entuudestaan tv-kasvona. Keskustelut olivat moninaisia, kun kahdestaan kysymyksiin vastailtiin enkä tiedä tuoko lopputulos nyt esille sitä, mitä olisin ehkä halunnut sanoa. Kuitenkin se tuo sitten sen minkä tuo ja oli vain jotenkin hauskaakin että kaksi toimittajaa ja kuvaaja ajoivat kolme tuntia suuntaansa vain päästäkseen tapaamaan meitä tänne tilalle. Haastattelupyynnön tultua tietysti ajattelin, että varmaan nyt olisi vaikka kuinka paljon parempi haastateltavia ja tämä on nyt tämmöistä räpellystä jne, mutta eipä sitä itsellä sitten kuitenkaan ollut mielessä ketään toistakaan kristittyä naista tai naisia joiden vastuulla maatila olisi. (No yhden tiedän, mutta hän oli kieltäytynyt ja heitti pallon meille.) Lehti ilmestyy vasta elokuun lopussa.

Sitten on ollut ihan kesämenojakin, vaikka mitään ei ollutkaan etukäteen suunniteltuna. Jonkunlainen kesäajelu oli kyllä haaveosastolla, mutta minulla on niin paljon asioita haaveosastolla, mitkä sitten helposti jäävät vain sinne, niin en nyt kesäajelunkaan konkretisoitumista kovasti uskaltanut odottaa. Kuitenkin ennen juhannusta alkoi yllättäen tulla kutsua ja mahdollisuutta lähteä oikeasti vähän pidemmälle ajelulle eli yhteen itärajan kuntaan 600 km päähän. Emmin tätäkin reissua vielä paljon enemmän kuin lehtihaastettelua, mutta niin vain rukousten ja erinäisten rohkaisevien keskustelujen ja viestien jälkeen lähdettiin juhannuspäivänä vähän pidemmälle juhannusajelulle. Perillä ohjelmassa olivat hengelliset kesäseurat, monenlaisia keskusteluja isäntäparin kanssa (kiitos vielä kaikesta J ) ja itärajan maisemiin ja historiallisiin paikkoihinkin tutustumista ja siellä rukoilemista. Oli ihana nähdä kauniita ja itselle vähän erilaisia suomalaisia maisemia, tehdä pieni vaellusretki hienossa maastossa ja uida hiljaisissa järvissä. Paluumatkalla näin vielä sukulaisia ja sitten olikin niin ihanaa olla kotona, olin aivan uupunut monta päivää enkä ihan heti sen jälkeen haikaillut enää millekään reissuille.

Viime viikolla oli kuitenkin vielä yhdenlainen reissuputki, kun kolmena perättäisenä päivänä oli vähän pidemmät päiväreissut. Yksi päivä meni maatalousnäyttelyssä pyöriessä, seuraava siskonperheen kanssa huvipuistossa pyöriessä ja kolmas päivä hengellisillä kesäpäivillä pyöriessä. Onneksi sai käydä välillä nukkumassa omassa sängyssä ja kiitos Herralle että sain noina öinä nukuttuakin kunnolla niin jaksoin sitten ihan hyvin.

Ja sitten on nämä päivät jolloin on kotona, eikä halua lähteä yhtään mihinkään. Tämän päivän lomatunnelma on tullut siitä, kun työntekijä on lomalla, niin sitten itsellekin tulee jotenkin erilainen olo. Ihan kuin olisi viikonloppu, kun ei tarvitse miettiä, että mitä joku toinen seuraavaksi tekisi. Tämäkin asia on erilaista nyt isän kuoleman jälkeen. Aiemmin isäkin oli sanomassa työntekijälle hommia ja nyt se sitten vain minä. Toki siskoni on myös kuvioissa, mutta koulujen kesälomien aikaan hän ei täällä oikeastaan ole. Näissä vastuukysymyksissä tulee välillä isää ikävä niin kuin arvata saattoi. Välillä tulee niitä raskaita olotiloja että ”kaikki on minun päälläni”. Vaikka ei sitten olisikaan, kun on Jumala ja siskokin tässä yhtä lailla mukana. Mutta silti välillä tulee vain se olo, mikä raskauttaa. En haluaisi uupua turhiin murheisiin. Mutta ehkä näidenkin ajatusten takia on välillä ihana olla jossain ihan muualla ja unohtaa hetkeksi nämä vastuut ja velvollisuudet.

Ja niin, tämä on nyt siinäkin mielessä erilainen kesä, että olen kanaton ja lampaaton. Näkikö Jumala, ettei minulla olisi ollut nyt niillekään voimia tänä vuonna? Lampaiden suhteen olikin aika selvää, että niitä ei nyt varmaan tänä vuonna tule, mutta kanoja kuvittelin pitäväni entiseen tapaan.  Viime vuonna lähellä oleva ”kesäkanavuokraamo” ilmoitteli kanoista läpi kesän, niin kuvittelin että niitä on siellä tänäkin vuonna hyvin saatavilla. Kuolemantapausten ja alkukesän kylmien öiden takia en alkanut kysellä kanoista kuin vasta lähempänä kesäkuun puoliväliä ja sitten olikin jo kaikki mennyt. Siinäkin tuli vähän semmoinen tyhjyyden hetki, kun ei edes kanoja tullut. Ei enää isää eikä edes kanoja. Mutta otin sen sitten Herran kädestä, enkä alkanut enää muualta haalimaan, vaikka kai nyt jostain olisi saanutkin, jos olisi alkanut vaikka isoja kanaloitakin soittelemaan. No eipä tarvinnut sitten itärajan reissuakaan varten alkaa kananhoitajaa kyselemään. Enkä tiedä olisiko kananmunillakaan ollut nyt niin paljon käyttöä, kun ei niitä yksi tule niin paljon syötyä.

Tämmöistä on kesässäni tähän asti. Ja milloin mitäkin ajatusta ja milloin mitä rukousta ja pyyntöjä Herran puoleen. Mutta pitää varmaan lopettaa, ettei tule liian pitkää tekstiä.

"En minä jätä teitä orvoiksi vaan tulen luoksenne.” (Joh. 14:18)

Yksin kotona

Ensimmäistä kertaa kaikkien näiden vuosien aikana kirjoitan nyt maatilan keittiön pöydän ääressä. Muutin tänne helatostaina eli 10 päivää sitten, kun tänään on helluntai. Oli ehkä vähän outoa muuttaa tällä kertaa, kun en nyt tiedä, olenko täällä vain kesäasumassa vai olenko muuttanut pysyvämmin. Tavaroiden puolesta muutin niin kuin kesäasumaan ja kerrostaloasunto on edelleen olemassa kaikkine huonekaluineen jne. Täällä maatilalla kaikki kaapit ovat yhtä täynnä kuin isäni asuessa ja hädin tuskin saan omia vähäisiä tavaroitani sopimaan mihinkään. Eli tämmöisestä tulee se väliaikaisen asumisen olotila edelleen. Mutta toki nyt sitten olisi mahdollisuus alkaa järjestää kaikki uudelleen, raivata itselleen tilaa, tehdä kenties remonttejakin ja kaikkea sellaista. Eli katsotaan millaiseksi kaikki kehittyy ja millaiseksi mieli vaikka kesän aikanakin muodostuu. Paikka ja ympäristö sinänsä on kotoisa, vaikka täällä sisällä ei niin kodikasta olekaan.

Isän hautajaiset olivat 6.5. ja siitä tuli jotenkin oikein hieno tilaisuus ja hyvä päivä. Aivan kuin omassa mielentilassa se olisi ollut joku käännekohta, jonka jälkeen on mieli ollut selkeästi parempi. En osaa sitä kuvailla muuta kuin että Jumala vain teki jotain. Ja olihan se sellainen yhteisöllinen ja yhdistävä päivä, kun pitkästä aikaa näki monia sukulaisia, mm. sellaisia serkkuja, joita olen tainnut viimeksi nähdä setäni hautajaisissa vajaa 7 vuotta sitten. Oli myös hienoa että pappina toimi minulle pitkältä ajalta tuttu henkilö eikä tarvinnut jollekin ventovieraalle yrittää isästä etukäteen kertoa. Ja tietysti se, että ylösnousemususko ja Jeesuksen ristintyön armo olivat läsnä sanoissa ja todellisena uskona. Sää oli kaunis ja moni mukana ollut kuvaili tilaisuutta valoiseksi, toivoa antavaksi ja tietysti koskettavaksi myös. Sain myös olla kiitollinen, että vaikka korona oli väsyttänyt ja yskittänyt aiemmin jaksoin tuon päivän erinomaisesti enkä yskinytkään ollenkaan, vaikka sitten taas sen jälkeen yskä on jatkunutkin. Ja ylijäämäruualla on saanut jonkun aikaa elää hautajaisten jälkeenkin, niin sekin oli kätevää että oli kylvöajaksi ruokiakin valmiina.

Kevätsäät olivat sellaisia, ettei peltotöihin ollut mitään painetta tai tarvetta ennen hautajaisia. Sekin tuntui hienolta, että sai ensin keskittyä rauhassa hautajaisjärjestelyihin ja vasta niiden oltua alkoi peltotöiden aika. Vaikka välillä olinkin hermostunut milloin mistäkin kylvöihin liittyvästä, tuli työ valmiiksi 25.5. En ollut traktorissa ollenkaan, vaan vakituisen työntekijän lisäksi eläkeläistyöntekijä oli täällä viitenä päivänä. Nyt on kiva katsella ulkona ropisevaa sadetta, joka on oikein tervetullutta.

Kuoleman työllistävä vaikutus jatkuu edelleen perunkirjoituksen ja kaikkeen siihen liittyvän osalta. Isällä oli semmoista keräilijäluonnetta, ja on sitten oma juttunsa selvittää, mikä arvo on vaikka postimerkkikokoelmalla ja vintillä vuosikymmeniä käyttämättömänä oleilleella jenkkiautolla. No, onneksi erilaisia arviointipalveluja kyllä löytyy, kun niitä on alkanut etsimään, että eiköhän tämäkin perunkirjoituskin vielä joskus valmistu.

Eli kaikki on ihan hyvin, kun vaan ottaa rauhallisesti eikä ahdistu kaikesta vajavaisuudesta ja sotkusta, mitä täältä talon sisältä löytyy. Tietysti ajatus tuppaa karkaamaan myös pidemmän ajan pohdintoihin ja kyllähän tällaisessa isossa talossa tulee mieleen, että täällä olisi tilaa jollekin toisellekin asua. Tai että olisiko Jumalalla jotain muutakin käyttöä tälle paikalle kuin vain että minä asun täällä. Mutta tosiaan ehkä nyt on hyvä ottaa ihan rauhallisesti ja jatkaa vain komeroiden tyhjennystä, kun tällä hetkellä ei kyllä kenenkään muunkaan tavarat sopisi tänne, kun eivät  oikein sovi omatkaan.

Siunattua helluntaita!

”Aika on etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata pois, aika on repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika on olla vaiti ja aika puhua, aika on rakastaa ja aika on vihata, aika on sodalla ja aika rauhalla.” (Saar. 3:6-8)

Täysorpo

Tämä on teksti, jota en haluaisi kirjoittaa. Isä kuoli 12.4. hyvin yllättäen. Hän päätyi sairaalaan 11.4., kun jalat eivät oikein kantaneet maattuaan 12 tuntia lattialla, kun ei pystynyt nousemaan ylös. Kuitenkin hän oli 11.4. illalla ihan normaalin oloinen, kun puhelimessa puhuin. Ja sitten 12.4. aamupäivällä soitettiin, että on kuollut. Se oli järkyttävää ja vaikea uskoa. Siskoni kanssa oltiin sitten ruumista katsomassa. Samassa sairaalassa kuin reilu 2,5 vuotta sitten äitiä. Olen väsynyt ruumiisiin.

Nyt on sitten järjestetty hautajaisia. Olin arkkukaupoilla ensimmäistä kertaa elämässäni, kun isä valitsi aikanaan äitini arkun. Valittiin isälle samanlainen arkku kuin äidin ruumiilla oli. Samanlaiset arkut. En meinaa kestää. Paitsi että isälle piti tilata erikoispitkänä.

Oma lisänsä tilanteessa on ollut se, että olen ollut koronassa. Oireet alkoivat 11.4. illalla ja 12.4. aamulla ajattelin, että tänään pitää nyt sitten ottaa rauhallisesti. Tuli vähän erilainen päivä. Jumala antoi kuumeen kuitenkin laskea, että terveyden puolesta jaksoin ihan hyvin mennä katsomaan ruumista. Omat oireet ovat tavallaan olleet lieviä: aluksi pientä lämpöä, pientä päänsärkyä ja myöhemmin sitten yskää ja väsymystä. Eniten olen väsynyt yskimiseen, joka nyt jatkuu ja jatkuu. On turhauttavaa, kun haluaisi haravoida ja vähän enemmän liikkua kevätluonnossa, mutta nyt on sitten vain pitänyt olla aloillaan. Ja toisaalta voi olla, että fyysinen heikkous sopii yhteen tämän mielen murheen kanssa.

Minun on ollut vaikea hyväksyä sitä, että isä otettiin näin äkillisellä tavalla. Vaikka ikää oli 87 v ja vanhuuden vaivoja kyllä, niin kuitenkin hän oli tavallaan ihan hyvässä kunnossa ja pärjäsi kotona ihan hyvin. Vajaa 6 vuorokautta kestänyt tapahtumasarja oli niin käsittämätön, että tuntuu aivan kuin nyt todella oli hänen aikansa vain lähteä. Kaatuminen ulkona 6.4. oli outo juttu. Mitä ilmeisimmin sitä seuranneella päivystysreissulla mukaan tuli koronavirus. Oireita emme kuitenkaan huomanneet kuin vasta 11.4. jolloin kävi ilmi, että isällä oli kuumetta ja tosiaan hän oli viettänyt yön lattialla, jossa oireet tietysti pahenivat ja hän varmastikin sai keuhkokuumeen. Vielä viimeisenä aamuna sairaalassa isä oli löytynyt lattialta (elossa), eikä sitäkään tiedetä varmaksi, jos vaikka lopussa sai vielä jonkun sairaskohtauksen, kun lääkärin ja hoitajankin mielestä kuolema oli ollut nopea ja yllättävä. Tapahtumat aivan kuin etenivät kohti vääjäämätöntä, vaikka sitä ei niin osannut tai halunnut ajatellakaan.

Nyt olen sitten täysorpo 46-vuotiaana. Kyllä siinä oikeasti orpo olo tulee. Ja huolta tulevaisuudesta meinaa pukata. Että miten tuo kaikki maatalouteen ja maatilaan liittyvä oikein tulee menemään. Kevätkylvöjä pitäisi pian olla aloittamassa ja nyt on kaikilta vain voimat pois. Työntekijämmekin sai isältä koronan ja on ollut voimaton yhtä kauan kuin minäkin. Pakko vain yrittää ajatella päivä kerrallaan, ettei murehtisi liian pitkälle.

Tällaista tapahtumasarjaa on nyt sitten eletty päivä kerrallaan. Hautajaiset ovat 6.5. perinteisellä tyylillä. Enempää en nyt jaksa kirjoittaa.

”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani. Kaikki päivät oli luotu ja kirjoitettu sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut.” (Ps. 139:16)

Pääsiäiställi

Hyvää toista pääsiäispäivää!  Ihana aurinkoinen pääsiäinen ollut pitkän talven jälkeen. Maaliskuu oli niin kylmä ja luminen, että nyt vasta huhtikuussa on vihdoin maa paljastunut ja kevät alkaa tuntua selkeästi.

Etukäteen mietin, että tympiinnynköhän pääsiäisenä, kun ei ollut tiedossa oikein mitään ohjelmaa. Mutta olikin sitten oikein hieno asia, ettei etukäteen ollut ohjelmaa tiedossa, kun niitä olisi sitten kenties joutunut perumaan. Pääsiäisestä tuli oletettua erilainen. Kiirastorstaina 6.4. oli kaunis päivä ja 87-vuotias isäni lähti kävelylle ulos pitkästä aikaa. Loppumatkasta alkoi ilmeisesti väsymys painaa ja tietä ylittäessään hän kaatui keskelle maantietä. Ohiajaneet taluttivat hänet lähellä olevaan kotiin. Kasvot olivat pahan näköiset, kun oli suoraan naamalleen kaatunut tiehen. Lähdin hänen kanssaan päivystykseen ja puolenyön aikaan sain hakea hänet pois. Käsi oli murtunut ja kipsattu ja kasvoihin oli laitettu muutama tikki, mutta jonkunlaista verenvuotoa oli edelleen. Menin yöksi hänen luokseen ja parin tunnin välein piti herättää ja tarkistaa vointia, kun on tullut tuollainen isku päähän. Sain voimaa valvomiseen siitä, että oli juuri kiirastorstain ja pitkäperjantain välinen yö: Mooseksen kirjoissa mainittu valvontayö, jonka Jeesus valvoi Getsemanessa. Omat vaikeudet eivät olleet Hänen yönsä rinnallaan miltään.

Isällä on tietysti hankalampaa nyt, kun käsi on paketissa ja olen pääsiäisenä viettänyt maatilalla jonkun verran aikaa. Kasvohaavat ovat alkaneet näyttää paremmilta. Viime yönä hän on kuitenkin kaatunut sisällä ja lyönyt taas päätään. Mitään ulkoisia vaurioita siitä ei kuitenkaan ollut tullut – kiitos Jumalalle- ja oli itse päässyt ylös ja takaisin nukkumaan. Tämän lisäksi yksi toinen sukulainen päätyi myös pääsiäisen aikana sairaalaan. Että kaiken Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen muistelemisen keskellä on nyt ollut tällainen huoli isästä ja vaihtelevien tapahtumien sarja.

Kun äiti kuoli elokuussa 2020 toivoin ja rukoilin että kunpa isä saisi elää ainakin vuoden, ettei ihan heti tarvitsisi olla järjestämässä uusia hautajaisia ja olla käymässä läpi kaikkea sitä, mitä vanhemman kuolemaan liittyy. Ei tässä nytkään olla hautajaisia järjestämässä, mutta tietysti näin iäkkään ihmisen kohdalla kaikki tällainen jotenkin tuo myös sellaiset mahdollisuuden mieleen. Ja toisaalta taas ongelmani on liian pitkälle ajatteleminen, että parempi sitten kuitenkin pysyä tässä hetkessä ja mennä päivä kerrallaan.

Onneksi ei tarvitse olla yksin tässäkään asiassa. Siskoni on mukana yhtälailla kaikessa ja asuu vielä lähempänäkin. Ja on sitten muitakin ystäviä tukena. Ja tietysti Jumalan tuki ja apu. Näissäkin molemmissa kaatumissa saa olla kiitollinen, ettei ole käynyt pahemmin. Pahimmassa tapauksessa joku auto olisi voinut ajaa isän yli, kun on tiellä maannut ja vähän mutkan takaa autot tulevat siihen kohtaan. Ja viime yönä olisi voinut lyödä päänsä todella pahasti. Mutta on se silti rankkaa ja huolestuttavaa kuultavaa ja nähtävää, kun oma isä on tuollaisessa kunnossa, kivuissa ja vaikeuksissa. Viime vuonna muutin maatilalle kesäasumaan toukokuun puolessa välissä, mutta katsotaan jos tänä vuonna menen jo aiemmin.

Tällainen on sen verran pysäyttävää, ettei oikein meinaa muistaa mitä muuta nyt viime aikoina onkaan tapahtunut. Eduskuntavaalit ja muut asiat, mitä on seurannut, niin jäävät yhtäkkiä kovasti taka-alalle. Mutta siis juu, muuten kevättalvi on mennyt ihan hyvin ja tavallisesti.

”Kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa? ”(Matt. 6:27)

Päivitys 14.4.: Isä kuoli 12.4. Hautajaisjärjestelyt täydessä käynnissä..

Kahdella kaistalla

Maaliskuun puoliväli melkein jo. Kuukausi  on ollut aika kylmä tähän asti, mutta pidennyt päivä antaa jo lupauksen kevään tulosta. Johonkin talviaika on taas mennyt ja kevättöiden suunnittelu alkaa olla kovasti ajankohtaista. Tänä vuonna alkaa EU:n maatalouspolitiikan uusi kausi 2023-2027 ja uusia tukiehtoja pitäisi opetella ja ottaa käytäntöön. Ehkä suurin muutos on se, että jatkossa satelliiteista valvotaan lohkoilla tapahtuvaa toimintaa ja puhelinsovelluksella pitää vastailla kysymyksiin, jos satelliittivalvonnassa nähdään jotakin poikkeavaa. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Tavallaan kätevää ja tavallaan ahdistavaa.

Viimeksi kirjoitin, että olen aloittanut pianonsoittotunnit ja kansalaisopiston jumpan. Ne ovat jatkuneet ihan hyvin. Itsellä on usein kiinnostusongelma, että innostus ei välttämättä kovin kauan kestä. Alun kiinnostukset saattavat muuttua velvollisuuksiksi vähän liian helposti. No, ei nuo nyt vielä raskaiksi ole tulleet ja huhtikuussa molemmat sitten jo loppuvatkin. Nähtäväksi jää, jatkuuko pianotunnit vielä joskus, vai oliko se vain tämän kevään innoitus.

Ikämittari pyörähti 46 vuoteen. Tässä on jotain sellaista puolenvälin makua vahvasti. Tulin uskoon 23- vuotiaana, niin tänä vuonna tulee eteen tilanne, jossa on ollut uskossa puolet elämästään. Valmistuin myös yliopistosta 26-vuotiaana eli työelämää tulee täyteen 20 vuotta ja kenties jotain samanverran olisi edessä jos katsotaan puhtaasti nykyisiä eläkelaskureita. Ei siis ihme että on hyvin keski-ikäinen olo. Ja sitten toisaalta tietysti ajattelen, että mikä tahansa päivä voi olla viimeinen täällä tai mitä tahansa voi maailmassa tapahtua ja Jeesus voi tulla takaisin. Mutta kuitenkin, olotila on keski-ikäinen. Enemmän tai vähemmän väsähtänyt keski-ikäinen. Jos tästä vielä joskus merkittävästi piristyy, niin se on Jumalan suuri ihme. Ihme jota kyllä kaipaisin, mutta näillä voimilla nyt mennään, mitkä on annettu kuhunkin päivään.

Helmikuussa yksi viikonloppu meni Kristityt viljelijät –päivillä. Pitkästä aikaa tuli oltua yksi yö muualla kuin omassa sängyssä. Viikonloppu oli monella lailla hyvä, mutta itselle jäi ehkä eniten mieleen yksi näky, jonka eräs paikalla ollut kertoi nähneensä. Tässä näyssä oli ollut kaksikaistainen maantie, jossa molemmilla kaistoilla ajettiin samaan suuntaan ja tiellä ajajat olivat kaikki uskovia. Toisen kaistan nimi oli pyhitys ja toisen kaistan nimi viihdytys. Alkumatkasta oli helppo vaihdella kaistaa, monet olivat välillä pyhitys- ja välillä viihdytyskaistalla. Pikkuhiljaa kaistojen väliin alkoi kuitenkin nousta keskikaide, niin että lopulta kaistan vaihtaminen oli mahdotonta. Viihdytystyskaista kääntyi vähitellen pois tai se jotenkin otettiin olemasta enää osa tietä. Pyhityskaistalla kulkijat kulkivat kaitaa ja kapeaa pyhää tietä.

Tämä on jäänyt puhuttelemaan, koska omassa elämässäkin on niin paljon sitä viihdytyskaistalla olemista ja ehkä sellaista hauskuuden ja kepeyden ja ilon hakemista maailman asioista. Välillä on viihdytyskaistalla ja sitten taas se tuntuu tyhjältä ja kovasti kaipaa olla pyhityskaistallakin. On niin monella lailla oppinut tästä maailmasta elämään ja nauttimaan, eikä tietysti halua olla väärällä tavalla lakihenkinen. Niin en sitten aina kunnolla edes tiedä mitä tuo näky tarkoittaa eri tilanteissa, paitsi että on tärkeää olla elämässä pyhityksen tiellä ettei ajautuisi pois. Välillä on surullista huomata, että Jumalasuhteessa ei ole sitä samaa paloa kuin joskus aikaisemmin on ollut. Että saattaa mennä vähän autopilotti päällä, vanhoilla opituilla asioilla,  tietämisillä ja rutiineilla, eikä joka päivä uudessa ja tuoreessa suhteessa. Tähän apua pyydän, ettei matka kävisi liian raskaaksi, vaan voisi saada uutta voimaa ja virvoitusta Hengelle.

”Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat; mutta ne jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy.” (Jes. 40:30-31)