Kukko-tapettiako?

Siitä saakka kun uusi asunto tuli omaksi eli melkein kaksi viikkoa sitten olen suurin piirtein miettinyt vain yhtä asiaa – tapetteja. Haluan asuntoon uudet tapetit ja sitten olen niiden perässä hypännyt ja toisaalta murehtinut, että kenet saa tekemään itse tapetoinnin. Ja olen ihmetellyt että miten pystyy murehtimaan niin paljon tällaisestakin positiivisesta asiasta kuin uuden kodin tapetit.


Aluksi kuvittelin kovasti tietäväni millaiset tapetit haluaisin ja sitten olikin ikävä huomata että tapettikaupoissa, vaikka olikin satoja tai tuhansia vaihtoehtoja ei ollutkaan sellaisia kuin oli ollut minun mielikuvissani. Lopulta löysin sitten sellaiset, jotka tuntuivat ihan hyviltä. Nyt sitten taas murehdin, että jos ne näyttävät sittenkin seinissä aivan kauheilta. Ei nimittäin kuitenkaan ole ihan helppo mielessään täysin tietää miltä lopputulos näyttää. Varsinkin kun en ole ollut sellainen, joka jatkuvasti lukee sisustuslehtiä ja muuten kyttäilee valtavasti ihmisten tapetteja. Kuitenkin huomaan kauheasti haluavani itseä miellyttävää lopputulosta ja pelkään että tuleekin jotenkin ruma ja että sitten onkin valtava itsesyytös päällä, että mitä idiootti tuollaiset menit valitsemaan.

Toinen huoli liittyi itse tapetoinnin tekijöihin, joita ei tuntunut löytyvän näin lyhyellä varoitusajalla. Sekin niin hävettää kun ei osaa itse tapetoida. Eikä nyt sitten uskalla alkaa harjoittelemaan tuollakaan kun pelkää että epäonnistuu ja taas harmittaa kauheasti. Enkä yksin halua kyllä alkaa kokeilemaankaan, lopettaisin heti pieneenkin vastoinkäymiseen. Huomiseksi on nyt kuitenkin sovittu, että kaksi remonttireiskaa tulee tapetointia aloittamaan. Olen kyllä huippukiitollinen Jumalalle, että tämäkin asia järjestyi näin. Toisaalta on ihmeellistä, että miksi pitää murehtia etukäteen, kun asiat kuitenkin järjestyvät – ja ovat aina järjestyneet. Se vaan on niin tyhmää, kun kyllä Isä pitää huolen lapsen asioista. On vain vaikea luottaa.

Tapeteista on tulossa aika värikkäät – toiseen huoneeseen rauhallista sinisävyistä ja toiseen enempi kirjavaa – punaista ja keltaista. Sinisävyhuone pitäisi olla varma valinta, mutta tuota värihuonetta vähän pelkään. Toisaalta haluan väriä ja toisaalta pelkään että jos se sittenkin menee överiksi. Nyt vaan pitää ottaa riski. Yksi tapetti mitä netistä katselin, oli tämä kukot-tapetti. En ole sitä kuitenkaan laittamassa, mutta sitäkin mietin että olisi hauskaa jos olisi kukkoja. Mutta sitten jo olin taas hermostunut vaihtoehtojen paljouteen.

En ole osannut päättää olenko pitänyt tästä tapettitouhusta vai en. Tavallaan kyllä. Ja tykkään siitä, että on kaunista ja tiedän että jossain määrin minulla on silmääkin tällaisille asioille. Toisaalta sitten taas olen ollut hermostunut, kun pelkään tekeväni jotain väärin ja valitsevani huonosti. Että siitä on tullut ahdistava olo. Ja olen huomannut löytäneeni suurimman syyttäjän omasta itsestäni. Että itse niin piiskaa itseään. Koska tässäkin tapauksessa tapetit tulevat nyt todellakin oikeastaan vain minulle. Tietysti toivoo, että joskus käy joku vieras, mutta kuitenkin asun yksin eikä tarvitse muiden mielipiteistä välittää. Niin sitten kuitenkin pelkään niin kauheasti. Yleensä olen pelännyt sitä mitä muut ajattelevat, mutta nyt huomaa, että senkin asian taustalla on suurimpana peikkona itsesyytös. Eihän sillä pitäisi olla mitään väliä mitä muut ajattelevat – varsinkaan tapeteistani. Tuskin kukaan hylkää minua tai sanoo minulle rumasti tai ei halua tulla kyläilemään siksi että minulla olisi epäonnistunut tapettivalinta. Mutta itse voin hävetä sitä tosi paljon ja haukkua itseäni, hävetä tapetteja ja olla kutsumatta ketään kylään kun syytän itseäni niin voimakkaasti väärästä valinnasta.

Monien muidenkin ahdistusteni takana olen minä itse. Tekemässä vahvaa yhteistyötä saatanan kanssa jota myös syyttäjäksi sanotaan. Itse otan piiskan käteeni ja ruoskin itseni syytöksillä, jos vain jostain tulee pieninkin mahdollisuus siihen. Ja niitähän tulee. Jätän monta asiaa tekemättä, koska tietyillä alueilla on niin paljon näitä epäonnistumisen pelkoja. Enpä yksistään juuri mihinkään asiaan uskalla tarttua, vain siitä syystä että pelkään etten osaa. Mutta eihän se olisi mikään syy yksistään. Sitä kautta siitä tulee syy, että pystyn ruoskimaan itseni maanrakoon epäonnistumisen kohdatessa.

Haluaisin vielä osata olla armollinen ja lempeä. Ensin vain ihan itseäni kohtaan. Että voisi hyväksyä epäonnistumiset ja silti tykätä itsestään eikä alkaa syyttämään ja ahdistumaan kauheassa häpeässä.

Kirjoittaminen on melkein ainoa asia, mikä ei pelota minua. Että pelkäisin, että se menee jotenkin kauheasti väärin. Muissa asioissa onkin sitten hyvin vaikea olla oma-aloitteinen. Lähinnä teen mitä muut käskevät, mutta siitä tulee puolestaan se pakotettu olo. Että aina on vai pakko ja pakko. Näin voi olla ihminen puun ja kuoren välissä: niitä asioita mitä tahtoo ei uskalla ja sitten on jatkuva väsynyt pakko-orjaolotila kun päätyy tekemään vain toisten ehdottelemia asioita, joita oikeasti ei haluaisi tehdä. Ehkä siksikin tapettihomma on jännittänyt, koska se on ollut semmoinen juttu minkä olen selkeästi itse vain halunnut. Ilman mitään muuta syytä, kuin että olen vain halunnut. Ihan siistit tapetithan siellä olisi ollut, mutta halusin vain erilaiset. Ja ehkä siksi nyt pelkään, että kun menin haluamaan jotain, niin meneekö tämä nyt sitten kuitenkin pieleen. Saanko todella haluta uudet tapetit? Jos sittenkin vain pitäisi mennä niillä vanhoilla vaan.

Raamatussa sanotaan että ”Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen, että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil 2:13). Jos ei koskaan uskalla tahtoa ja tehdä itse mitään, silloin jää varmasti Jumalan tahtomat asiatkin tapahtumatta. Mutta toki sitten Jumala vaikuttaa sen tahtomisen ja tekemisen, ettei tarvitse pelätä että ei pystyisi siihenkään, kun kyllä Jumala pystyy sen vaikuttamaan. Kuitenkin se tulee tämän mukaan konkreettisena tahtomisen asiana. Ja tällainen voi olla tämmöisille minunkaltaisilleni vähän outokin juttu. Että alkaakin tahtomaan ja jopa tekemään. Raamatunkohta jatkuu ” Tehkää kaikki nurisematta ja epäröimättä, että olisitte moitteettomat ja puhtaat, olisitte tahrattomat Jumalan lapset kieron ja nurjan sukukunnan keskellä, joiden joukossa te loistatte niin kuin tähdet maailmassa.” Meikäläinen on ainakin nurissut ja epäröinyt niin paljon kuin vain mahdollista. Mutta kehotus on siitä huolimatta voimassa. Jumalan lapsi saa tahtoa ja tehdä asioita. Eikä tarvitse mennä eikä saisikaan mennä toisten mielipiteiden mukana. Siinäpä sitä opettelemista sitten riittääkin.

Huomenna menen ostamaan tapetit sinne kirjavaan huoneeseen. Saa nähdä ostanko nyt ne jotka olen suunnitellut vain alanko vielä ahdistumaan ja vekslaamaan. Mutta tulee sitten lopputulemasta minkälainen hyvänsä, ainakin se on minun oma valinta ja koitan opetella sen kanssa itseäni armahtaen elämään.

Upouusi virikehäkki

Olen tänään, 13.5.2011, hommannut uuden asunnon. Tämä tuntuu jotenkin hienolta. Tuleva asunto on kaksio - 45,5 neliötä. Näin laajasti en ole koskaan asunutkaan! Lisätilaa edelliseen asuntoon tulee kokonaista 28 %. En tiedä koska tässä ehtii muuttamaan, mutta tänään on tietysti merkittävä päivä, kun asunto on tullut haltuuni.


Olen onnellinen, että sain kokea johdatusta asuntoasiassa. Murehdin etukäteen, että en mitenkään jaksaisi juosta ympäriämpäri etsimässä ja vahtailemassa lukuisia asuntoja, tekemässä kilpailevia tarjouksia ja kuulemassa kuinka taas meni joku nenän alta. Mitään tällaista ei sitten ollutkaan, vaan kaikki meni jotenkin ihmeellisen hienosti.

Äitini oli lehdessä nähnyt ilmoituksen. Katsoin asuntoa netissä ja se näytti kivalta. Sovin näytön ja kävin katsomassa. Se näytti ihan kivalta edelleen, mutta oli vähän erinäköinen kuin nettikuvista kuvittelin. Kävin katsomassa pari muuta ihan vain että on nähnyt muutakin. Näiden muiden katsominen vahvisti mielikuvaa, että ensimmäinen olikin tosi hyvä. Kävin katsomassa sitä toisen kerran. Se tuntui tosi hyvältä. Neuvoteltiin hinta ja tehtiin kaupat. Ja nyt on avaimet minulla. Ihan ihmeellistä.

Minulla on nyt sitten oma virikehäkki! Virikehäkkihän on uudehko kananpitomuoto. Kanojen pito perinteisissä häkeissä lopetetaan tämän vuoden 2011 loppuun mennessä, kuten olen täällä aiemmin jo maininnutkin. Yksi vaihtoehtoinen kananpitomuoto jatkossa on virikehäkki tai toiselta nimeltään pienryhmäkanala. Siinä kanaa kohti on oltava 36 % enemmän tilaa kuin perinteisessä häkissä ja lisäksi häkissä on orsia, pesä ja kuopsutuspaikka. Kaupassa myytäviin kananmuniin onkin ilmestynyt termit virike tai pienryhmä. Se tarkoittaa näitä uuden mallin mukaisia häkkejä. Tietysti sitten on olemassa myös eri lailla vapaat kanat, jotka eivät ole häkeissä ollenkaan.

Onhan se kivaa kun pääsee perinteisestä kanakoppiasumisesta eroon. Olen asunut soluissa ja yksiöissä viimeiset reilun 13 vuotta. Kaksio, jossa on melkein vielä erillinen keittiökin kolmantena huoneena todella erilaista. Siinähän on sitten jo erikseen pesä, nukkumaorsipaikka ja kuopsutusmaa (Olisiko se parveke tämä kuopsutusmaa..?) No joo, nyt alkaa taas kuulostaa jo vähän liian kanoihin assosioituvalta nämä puheet..

Mutta oli niin mainioita tilanteita kuitenkin vielä tässä jutussa, ja koin niissäkin niin hauskaa Jumalan johdatusta. Pieniä juttuja mutta minulle hauskoja. Kun nimittäin olin ensi kertaa kiinteistövälittäjän toimistolla, niin siellä oli heti tipukarkkeja tarjolla. Ja sitten tänään oli vielä mainiompi tilanne. Oltiin pankissa ja siinä vain, kesken kaiken täysin entuudestaan tuntematon asunnon myyjä lykkää nenäni eteen yhtäkkiä kännykkänsä ja näyttää ylpeänä valokuvaa komeasta kukonharjasta! Siis kukkakasvista jonka nimi on kukonharja! Kyllä mua alkoi huvittaa. Ei kai nyt joka kaupanteossa kukonharjoja esitellä :) .

Olen kiitollinen Jumalalle tästä asuntoasiasta. Oli siinä omat tuskansakin välillä, jouduin yhdessä vaiheessa valtaviin epäilyksen syövereihin ja olin aivan masentunut ja ahdistunut ja peloissani, mutta nyt tuntuu kaikki hyvälle. En tiedä vielä koska muutan, kai sinne vähän uutta tapettiakin ensin haluaisin. Asunnon sijainti on tosi lähellä sitä, missä vietin viime kesänä kesäkanaelämää. Tuttua aluetta siis jo viime vuodesta ja melkein se sama 10 km täältä maatilalta. Mutta että jotain tämmöistä uutta virikettä siis!

Selkärankaiset

Valittelin joskus viime kesänä täällä blogissakin niska-hartiavaivojani. Jatkan nyt vähän siitä teemasta. Vaivat ovat jatkuneet, kun en niille varsinaisesti ole yhtään mitään tehnyt. Tai siis olen jatkanut vain istuvaa elämääni ja samalla jatkanut kipujen elämää. Ajattelin etukäteen, että kun Raamattukurssin ajaksi pääsen kolmeksi kuukaudeksi pois tietokoneelta, se auttaisi. Mutta ei se auttanut, kun sielläkin tuli vain niin istuttua, ei tietokoneella mutta muuten.


No, Raamattukurssin jälkeen ajattelin, että menen sitten johonkin höyhennykseen. (Hierojilla olen käynyt satunnaisesti, muttei niistä varsinaista apua ole ollut, ehkä pientä lievitystä hetkeksi.) Menin nyt viikko sitten yhdelle osteopaatille. Hän sanoi kuinka heti näkee, että hartialihakset ovat todella jännittyneet. Kaulalihakset ovat myös aivan kireät. Ja sitten selkärangassa on skolioosia eli se on mutkalla jostain kohtaan. Osteopaatti piti ihmeenä sitä, että kipuja ja vaivoja (esim. päänsärkyä) ei ole enempää, vaikka lihasjumit ovat näin suuret. Selkärangan kierous ei kuulemma näytä synnynnäiseltä vaan jotenkin toispuoleisesta elämästä tulleelta, siis että on toisella puolella heikommat lihakset kuin toisella tai jotain sellaista.

Ja sit tarttis vaan saada aikaiseksi liikkua.. ja olla ryhdikäs. Onhan se ihmeellistä että ihminen voi istumatyössä tulla niin huonoon kuntoon ettei jaksa istuakaan – siis ryhdikkäästi tai olla muuten ryhdikäs. Mutta näin se vaan menee. Enkä vissiin ole ainoa tässä maassa, jolla on niska-hartiavaivoja. Miten se liikkuminen vain on niin vaikeaa. Silloin kun on istumatyössä. On nurinkurista että ihminen työkseen istuu ja vapaalla pitäisi sitten kauheasti vastapainoksi liikkua. Luonnollisempaa olisi arkinen liikunta. Toivottavasti tässä ”uudessa elämässä”, jossa ei ole toimistotöitä olisi edes vähän enemmän liikuntaa. Siis että se vaan jostain tulisi kivalla tavalla eikä pakolla kun se vain ei minulla toimi. Tykkään esim. käydä uimahallissa ja jumpassa – noin pari kertaa vuodessa.. Yksin vain ei meinaa saada mitään aikaiseksi.

Tämä velttous ja kierous herättää kaikenlaisia ajatuksia. Kun jotenkin tuntuu, että sen lisäksi että selkäranka on veltto ja kiero, sitä on sellainen muutenkin. Siis koko olemus. Kieroonkasvamista olen ajatellut useinkin. Että Raamatusta löytyy sellainen malli, johon voi omaa elämäänsä verrata ja huomata sitten kuinka kierossa se on ja mistä elämän kivut johtuvat. Minä en aiemmin tiennyt, että selkärankani on kierossa, tiesin vain että on kipuja. Ilman Jumalan Sanaa en taas tietäisi, missä kohden elämäni on kierossa. On helppo ajatella, että oman elämän moraali on ookoo, esim. jos noudattaa niitä sääntöjä ja käyttäytymismalleja, joita omassa lapsuudenkodissa on ollut. Ja kuitenkin sieltä on voinut saada ja on todennäköisesti saanut vääriäkin malleja. Esimerkkejä löytynee yhtä paljon kuin on perheitäkin. Joku esim. on voinut kotona oppia, ettei saa valehdella ja varastaa, mutta sitten esiaviolliset suhteet ja humaltuminen on ookoo. Joku on voinut oppia että rahanahneus verhottuna äärimmäiseen säästäväisyyteen on hyvä juttu. Joku on voinut oppia että on syntiä nauttia elämästä. Jne jne. Kaikki kieroutumat aiheuttavat kipuja ja ongelmia elämään. Ajattelisin, että vain rehellinen oman itsensä tutkiskelu Raamatun äärellä voi avata näitä lukkoja. Tai onhan sekin aina Jumalan ihme, että kukaan edes vaivautuu tällaisia miettimään. Että ensin saa huomata, että on syntinen ja tarvitsee Jeesusta syntien sovittajaksi. Sen jälkeen voi tapahtua muutakin rangan suoristumista, kun Jumala siinä auttaa ja Pyhä Henki paljastaa asioita, joissa on kieroutumia.

Toinen asia on sitten tämä liikunta. Sitä ei itsellä liikaa ole ollut fyysisesti eikä myöskään oikein muutenkaan. Tarkoitan tällä muulla semmoista palvelevaa rakkautta, johon Jeesus omiaan kehottaa. Hengellisyys on nykyään monesti niin paljon istumista ja pään tietoa. Tämä on tietyllä lailla paha yleistys, koska onhan paljon ihmisiä, joita Jumalan rakkaus toisia kohtaa laittaa toimimaan monella lailla. Tästä huolimatta näen kuitenkin myös paljon penkeissäistumiskristillisyyttä. Että siitä uskovat tunnistetaan uskoviksi, kun he istuvat kauheasti erilaisissa tilaisuuksissa ja koulutuksissa. Ja kuitenkin Raamatun sanoma on toiminnallinen ja palveleva rakkaus: ”Älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa.” (1 Joh. 3:18) ”Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ”menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne”, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.” (Jaak 2:15-16).

Kaikki kehotukset Raamatussa ovat mielestäni hyvin konkreettisia ja toiminnallisia, ja sitten niitä kuitenkin niin istuen vain kuunnellaan ja siinä melkein kaikki. Olen vähän sitä mieltä, että Seurakuntaruumiskin kärsii skolioosista ja velttoudesta. Mutta Ruumis taas koostuu yksilöjäsenistä ja minä itse täällä olen ainakin malliesimerkki jokseenkin toimimattomasta uskovasta. Mieluiten istun ja kuuntelen puheita. Ja sitten kärsin istumisen tuottamista vaivoista..

Jotenkin ei voi muuta kuin rukoilla että Jumala muuttaisi sydäntä. Että tulisi palveluhalua ja rakkautta sydämeen, joka on niin kylmä ja kova. Että oikeasti välittäisi ihmisistä. Että edes jotenkin haluaisi jotakuta joskus auttaa – siis sydämestä eikä velvollisuudentunteesta tai periaatteista johtuen. Onhan tämä elämäni niin perin itsekästä, kun sitä rehellisesti katsoo.

P.S. Erinäiset kukot ovat tuoneet hauskoja pieniä hetkiä tähän kylvöajan vähän raskaaseen aikaan. Eilen kuulin naapurin kukon kiekumista. Se oli hauskaa. Ja pari päivää sitten kun astuin illalla ulos yhdestä hengellisestä tilaisuudesta (jossa olin ollut istumassa veltosti kovilla penkeillä) näin juuri nousemaan lähdössä olevan kuumailmapallon, jossa luki isolla ”Kukko”. Se oli olutmerkin mainos, mutta siitä huolimatta oli hauskaa kun taivaalla näkyi sitten pitkään iso keltainen pallo, jossa luki ”Kukko.” Harmi vain että kamera ei ollut mukana. Ajattelin että olisi vinkeää lähteä tuon Kukko-pallon kyytiin joskus.

P.P.S. Nyt on kyllä niskat aikas kipeet. Kevätkylvöt ottavat osansa. Yksi vielä mikä vaikuttaa niskoihin on stressi. Tarttis vaan olla mieli aina rento eikä murehtia mistään niin niskatkin olis paljon paremmat. Kyllä siihenkin Raamattu tosi paljon kehottaa. Että "älkää mistään murehtiko". Miten vaan sitä luottamusta Jumalaan sitten kuitenkin on niin vähän että aina ressaa jotain..? Mutta silti rentoutta kohti..

Kuin Ellun kana

Tämä kevätkausi on ollut elämässäni vähän erilainen kuin useampi aiempi vuosi. Hain ja sain opintovapaata palkkatyöstäni ja olin sen seurauksena 3 kuukautta Raamattukurssilla. Tarkoitus oli saada tauko elämän normaalipyöritykseen ja se ihan siinä toteutui. Kolmen kuukauden hautomisen jälkeen kuoriutui myös toinen päätös ja se oli sellainen, että irtisanouduin palkkatyöstäni kokonaan. 8 vuoden ajan olin noin 7,5 kk vuodesta tässä samassa palkkatyössä maatalousalan järjestössä. Eikä sitten kuitenkaan ollut mitenkään ihan helppoa päättää irtisanoutumisesta. Mutta nyt se on tehty. Ei tarvitse enää stressata niillä asioilla, mitä siihen työhön liittyi. Olla vain kuin Ellun kana.


Kyllä sekin on Jumalan ihme, että nyt pystyin tähän irtisanoutumiseen. Ja siihen, että vaikka nyt ei ole mitään muuta tämän maatilan lisäksi tiedossa, niin on vain ihmeellinen rauha. Pitkään ajattelin, että sitten irtisanoudun, kun ilmaantuu jotain tosi huippu mielenkiintoista minne menen mukaan. Ja ajatus siitä, että olisin vain täällä maatilalla ja vanhempien päivittäisessä läheisyydessä oli aivan mahdoton. Nyt kuitenkin mieli on muuttunut niin, ettei tämä olekaan enää kamalaa. Ja juuri nyt koen vielä jotain sellaista väsymystä, etten mihinkään kovin työllistävään uuteen juttuun ihan heti haluaisikaan mukaan. Haluaisin vain kerätä voimia ja levätä. Olla kuin Ellun kana.

Tässä nyt sitten vain ihmetellään, että mitä Jumala tekee ja koitetaan muuten arkiaskareita hoidella. Ja ihan itsekin miettiä, mitä se uusi voisi olla. On hauskaa huomata, että jostain pukkaa edes pientä innostuksen versoa myös käytännön asioiden tekemistä kohtaan. Onhan se mulle edelleenkin vaikea alue, mutta jos tässä jotain positiivista olisi kuitenkin havaittavissa. Siinä vaiheessa ainakin on tapahtunut ihme, kun blogin kirjoittamiset jäävät vain sen takia, kun on niin kiva muuten vain siivota ja laittaa ruokaa ja puuhastella käsillään kaikenlaista. Ja silloinkin on tapahtunut ihme, kun jotenkin uskovien piireissä on tullut jotenkin enemmän toimintaa ja yhteyksiä itsellekin, ettei tarvitse täällä enää valitella kaikenlaisia epäkohtia vaan onkin käytännössä mukana rakentamassa seurakuntaa. Yhdessä muiden kanssa. Suurimpia muutoksia odotetaan siis eniten oman korvieni väliin. Molemmissa asioissa :) .

Mutta nyt on vain jotenkin ihmeellinen rauha sisimmässä. Tuleva kylvöaikakaan ei ainakaan tänään stressaa – ihme sekin. Kiitos Jeesus kaikista näistä valtavista ihmeistä!

Pääsiäispäivän päiväkirjaa

Nyt ei ole kyllä mitään järjellistä sanottavaa. Tekee vain mieli kirjoittaa, kun ei ole muutakaan tekemistä. Kirjoittaa vain päiväkirjaa, pari huhtikuun loppupuolen ajatusta.


Yksi hitaimmin opittavia asioita minulle näyttää olevan, että hyväksyy asiat sellaisena kuin ne ovat. On niin paljon kaikkea minkä toivoisi olevan toisin ja sitten rimpuilee niiden kanssa voimansa kuluttaen. Kun ei pysty hyväksymään että nyt asiat ovat näin. Itsessä ja toisissa. On ollut niin valtavan vaikea myöntää, ettei osaa jotain, ettei jaksa jotain, ettei tiedä jotain ettei halua jotain jne. Ihmiselle, jonka elämässä on ollut paljon pakkoja, oma itse jää vieraaksi. Ettei tunne edes kunnolla mistä pitää ja mistä ei. Kun on ollut vain pakko . halusit tai ei. Silloin on pakko turruttaa omat tunteet. Ja sitten vieraantuu itsestään. Ja sitten joskus – huomaa vain ettei jaksa enää mitään, ei halua mitään eikä välitä mistään. Masennus on aika tuttu juttu. Minulle ja aika monelle muulle suomalaiselle.

Päädyin hetkeksi eilen traktorin rattiin ja alkoi taas ajatus tulevista kevättöistä ahdistaa aivan kauheasti. Haluaisin niin paljon mieluummin seurata toukoja pientareelta kuin traktorista. En todellakaan käsitä mitä tästä keväästä tulee. Pistin jo viestiäkin yhdelle tutulle, joka tuntuu ”viimeiseltä oljenkorrelta”. Että jos tää tyyppi vois tulla meille toukokuussa hommiin. Sain vastauksen että on paljon kaikkia avuntarvitsijoita nyt, ettei tiedä vielä.

On niin kauheaa kun tuntuu, ettei kukaan välitä miltä musta tuntuu. Ja toisaalta tunne on vain tunne. Voihan sitä tunteetkin olla väärässä ja usein onkin. Mut silti olis kiva, jos joskus olis se tunne että joku välittää miltä tuntuu. Että jos joskus vaikka tuntuu siltä, että vois tehdä itsemurhan ja sitten joku sanoo vaan että no susta vain tuntuu pahalta, se on vain tunne. Niin emmä sitten käsitä, miten voidaan niin tunteita mitätöidä. Olishan se nimittäin ihan kiva jos joskus tuntuis sillai tavalliselta ja onnelliseltakin. Kerran kun joku rukoili mun puolesta, sen kautta tuli profetian sana: ”tunne-elämäsi on haavoittunut”. Se, että Jumala tietää sen ja välittää siitä asiasta on aivan käsittämätöntä. Itsekään ei osaa kohdella itseään niin välittävästi kuin olisi tarpeen. Monista muista puhumattakaan.

Mulla on nyt muutamia suunnitelmia. Ottaa edes joku askel siihen suuntaan että olisi tilaa miettiä, mitä oikeasti haluaisi tehdä ja millainen oikeasti on ja millainen ei ole. On asioita, joita voi muuttaa ja asioita joita ei voi muuttaa. Ainakin tähän suunnitelmaa kuuluu, että itse muuttaa.. siis kamppeensa paikkakunnalta toiselle.

Olis kyllä niin ihmeellistä jos olis joku kenen kans vois vielä elämänsä ja asiansa jakaa. Vaikka moni asia loksahtelee paikoilleen ja Jumala hoitaa jotain haavoja ja huomaa että on helpompi jossain asioissa elämä, niin sitten kuitenkin se asia ei näytä menevän pois, että kaipais jotain parempaa ystävää. Että onko sekin vaan joku harhaanjohtava tunne..? Vai ihan oikea asia? Onhan se kuitenkin vähän vaikea hyväksyä taas fakta, että kevät on kaunis, mutta minä olen yksin. Iloiset linnut tekevät kiusaa lirkutuksellaan ja aurinko lämmöllään. Ja sitten kuitenkin kaikki on hyvin. Tämä ei mennyt niin kuin minä kuvittelin, mutta silti kaikki on hyvin. Vaikka itkettääkin. Ehkä joskus vielä sydän on ehjä – raatelujäljet sulaneet pois.

Kevään luontoääni

Pitkästä aikaa taas blogikirjoituksen äärellä. Aktivoiduin vihdoin, kun kuulin pari päivää sitten kävelyllä ollessani kukon kiekumista. Se tuntui niin ilahduttavalta ääneltä. Olen viettänyt kevättä ihan uudella paikkakunnalla, siellä Raamattukurssilla, ja sitten kun olin iltapäiväkävelyllä, niin jostain talosta kaikui kevään ensimmäisissä lämpimissä päivissä reipas kukkokiekuu. En lähtenyt kiekujaa katsastamaan, mutta hymyilin kyllä. Kanat eivät ole jättäneet minua vieläkään rauhaan.
Täällä maatilapaikassa katselen tyhjää kanahäkkiä. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että se jää tyhjäksi koko kesäksi. Jo viime vuonna kananhoidosta jäi vähän liikaa äitini tehtäväksi, kun itse asuin 10 km päässä. Vaikuttaa siltä, että tulen tänäkin kesänä asumaan yhtä kaukana ja sitten on parempi, etten ota nyt kanoja ollenkaan. Näin ainakin tässä vaiheessa ajattelen.

Oma elämäni on vaihteeksi aika lailla avoinna. Koko kevään olen hautonut vähän isompaa päätöstä, joka tuntuu nyt olevan kuoriutumista vaille valmis. Siitä sitten kenties myöhemmin täällä. Kuitenkin on jotenkin tyhjä olo. Elämä ei tosiaan mene niin kuin olisi sen kuvitellut menevän.

Näinä päivinä eletään taas hyvin kanaista aikaa kun munat ja kanat ovat valloittaneet maailman pääsiäisen merkiksi. Viime vuonna kirjoitin pääsiäiseen liittyvästä uskonnollisuudesta, mutta tänä vuonna näen sen lisäksi asian toisenkin puolen. Kuitenkin on hienoa että Suomessa vietetään pääsiäistä. Muistuttamassa siitä, mitä valtavaa ja mullistavaa silloin yhtenä pääsiäisenä tapahtui. Kun Jeesus runneltiin ja ristiinnaulittiin ja Hänen verensä vuoti kaikkien maailman ihmisten syntien vuoksi. Ja kuinka Hän ei jäänyt kuolemaan vaan nousi ylös. Kaikki pääsiäiskanat ja tiput kaakattakoot tätä asiaa: ”silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle. Ajatelkaa häntä..” (Hepr. 12:2-3) Ajatellaan Häntä. Jeesusta. Muttei tietenkään vain pääsiäisenä vaan muutenkin.

Näkee nyt sitten alkaako tässä blogeja vielä muotoutumaan vai kuinka tämä menee. Onhan tässä ihmeellisiä kanarintamalla tapahtunut taas sitten viime kirjoittamisen, Suomeen on saatu uusi julkkiskin, Munamies Munakasta! En kyllä voinut olla nauramatta kun talvella alettiin yhtäkkiä uutisoimaan jostain Munamiehestä :) Kyllä munat ovat nyt päässeet julkisuuteen. Toivottavasti vielä tulee suomalaisille yhtälailla tiettäväksi, kuinka ihana Jeesus on.

Lopussa ja alussa

On harmaata ja tihkusateista. Semmoinen ilma, että on helppo olla rauhallinen. Ja surrakin. Ja viettää hautajaisia. Kanojen hengettömät ruumiit ovat tässä pussissa matkalla maan uumeniin (sain hautajaisluvan). Astelin pellolla hautajaissaatossa traktorin perässä, jonka kauhassa kanat olivat viimeisellä matkallaan.

Perheen kesken lopettaminen hoidettiin. Kyllä se kaikella lailla hyvin meni. Nyt on sitten hiljainen piha. Viimeisen kukkokiekuut ovat kaikuneet. Syksy. Häkkikin jo tyhjennettiin ja laitettiin talviteloilleen. Kuusi munaa tuli vielä aamulla. Kanakausi on ohi.

Voisin kirjoittaa kaikista tämänkin päivän herättämistä tunteista ja ajatuksista vaikka kuinka paljon. Erityisesti siitä, mitä minulle tarkoitti se, että oltiin tässä asiassa perheen kesken, eikä ollut muita ihmisiä mukana. Perheeseen liittyvistä asioista ja vaikeuksista on kuitenkin kauhean vaikea kirjoittaa julkisesti. Tavallaan ne liittyvät ja vaikuttavat minuun valtavan paljon. Toisaalta kyse on kuitenkin myös toisten ihmisten yksityisasioista, joista en kuitenkaan julkisesti voi kaikkea kirjoittaa. Tämän takia kaikki perheiden vaikeuksiin liittyvät asiat ovatkin niin vaikeita. Niistä on kaikkein vaikein puhua ja niitä on toisten niin helppo joko vähätellä tai sitten kauhistella. Kukaan muu kun ei ole täysin samanlaista kokenut.

Luin eilen Tor G. Spiikin kirjaa ”Häpeän lapset”. Sieltä oli niin helppo löytää itsensä ja perheen toimintamallit. Vaikka oman itsensä häpeäminen tuntuu joskus sellaiselta, että tällaista ei ole kellään muulla, niin on sitten kuitenkin helpottavaa lukea, että kyllä sellaista muillakin on, jos kerran aiheesta on kirjojakin kirjoitettu. Syvällä oleva häpeä omasta itsestä on ollut suurimpia elämääni rajoittavia tekijöitä. Ei sitä tässä tietokoneella huomaa, mutta muiden ihmisten joukossa se sitten jyllää ja rajoittaa. Häpeän lapset -kirjassa kuvataan ”häpeäihmisen” tunnusmerkkejä, jotka kyllä soveltuvat edelleen tai aiemmin ovat soveltuneet minuun erittäin hyvin: Kontrolli, Ulkopuolisuudentunne, Itsensä hyväksymättömyys, itsesyytökset ja itseviha, Kielteinen asenne omien käsien tuotoksia kohtaan, Hyväksynnän hakeminen, Täydellisyyden tavoittelu, Alemmuudentunne ja jännittäminen, Häpeäpersoonan ja tunteiden paljastumisen pelko, Vaikeus toimia ryhmässä, Pelko osallistua yhteiseen toimintaan, Kyvyttömyys viedä tehtäviä päätökseen, Pelko siitä että jotain kielteistä tapahtuu, Alituinen varuillaan ja valmiustilassa olo, Kyvyttömyys ottaa vastaan lahjoja tai omistaa mitään, Keholliset häpeän viestit, Ristiriitaiset sanalliset viestit, Kyvyttömyys puolustaa omia oikeuksiaan, Kyvyttömyys ymmärtää omia tarpeitaan tai loukattuja tunteitaan, Kyvyttömyys ottaa vastaan apua tai tukea, Vaikeus luoda pysyvää suhdetta terapeuttiin tai muuhun auttajaan, Vaikeus hyväksyä ennustetta pitkästä toipumisesta, Perusteeton katkeruus, Riippuvuudet, Sisäistetty suorittaminen.

Kirjassa kuvaillaan minkälaiset perheen toimintamallit pyörittävät sukupolvelta toiselle häpeäkäyttäytymisen mallia. Vaikeneminen edesauttaa salaisuuksien pysymistä ja etenemistä seuraavalle sukupolvelle. Kun valhe ”on hävettävää kertoa näistä asioista” on niin vahvana mielessä.

Olen edelleen prosessissa ja uskon, että Jumala hoitaa tätäkin asiaa minussa. Auttaa antamaan anteeksi, rakastamaan ja viemään vapauteen näissä asioissa. Kaikki nuo ylläluetellut tunnusmerkit ovat olleet totta kohdallani, mutta kaikki eivät ole enää totta tai ne ovat lieventyneet selvästi. Kuitenkin niistä moni on jossain määrin totta edelleen. Kyllä minä kuitenkin edelleen häpeän itseäni ja se aiheuttaa monenmoista.

Kai sitä on aina jotenkin toivonut, että jostain vain tulisi joku uljas prinssi valkoisella ratsullaan ja pelastaisi minut tästä häpeästäni. Aivan kuin se lähtisi tuosta vain, jos joku osoittaisi vähän huomiota ja välittämistä. Se olisi kuitenkin tällä tyylillä vain loputon ihmis- ja tunneriippuvuuden tie. Uskon kuitenkin, että elämääni on jo laukannut valkoinen ratsu. Hän, jolla todella on kaikki mahdollisuudet vapauttaa minut häpeästäni ja joka sitä on jo niin paljon viimeisen vuodenkin aikana tehnyt. Raamattu kertoo tästä valkoisen hevosen ratsastajasta: ”Ja minä näin taivaan auenneena. Ja katso: valkoinen hevonen, ja sen selässä istuvan nimi on Uskollinen ja Totinen, ja hän tuomitsee ja sotii vanhurskaudessa. Ja hänen silmänsä olivat niin kuin tulen liekit, ja hänellä oli kirjoitettuna nimi, jota ei tiedä kukaan muu kuin hän itse, ja hänellä oli yllään vereen kastettu vaippa, ja nimi, jolla Häntä kutsutaan, on Jumalan Sana. Ja hänellä on vaipassa kupeellaan kirjoitettuna nimi: ”Kuningasten Kuningas ja herrain Herra.” (Ilm. 19: 11-13,16) Jeesus tietää miten tämä häpeän vyyhti on elämääni syntynyt, kun en itse sitä edes kunnolla tiedä. Hän voi sen myös purkaa pois, mutta se tosiaan on tapahtunut vähitellen eikä kertaheitolla.

Kanat on kuopattu, mutta minä jatkan elämääni näistä lähtökohdista missä nyt ollaan. Pienin askelin eikä liikoja kuvitellen. Jos nyt vaikka aloittaisi sillä, että lukisi tuon Häpeän lapset -kirjan loppuun asti.

Tapaamisiin elävässä elämässä!

Anna

P.S. Saatan vielä kirjoitella tänne, vaikkei kanoja olekaan. Katsotaan, ei voi tietää. Mutta kun lähden pois kesäpaikkakunnalta aika pian, niin kirjoittamisaikaa tulee kuitenkin olemaan paljon vähemmän taas jatkossa.