Nuput aukeavat

Yksi asia, jossa olen ollut aina jossain määrin vaurioitunut, on naisena oleminen. Aiheeseen on liittynyt paljon häpeää, huonommuudentunnetta, epävarmuutta, pelkoa jne. Taustaani katsellessa ei ole kovinkaan vaikea nähdä, mistä tämä kaikki on johtunut, mutta silti ei ole itsestään selvää se, että saa uudet ajatukset tilalle ja pääsee ottamaan askelia eteenpäin. Kuitenkin aina välillä tuntuu, että kuitenkin edistymistä tapahtuu. Että Jumala hoitaa ja korjaa, pikkuhiljaa.

Kuvani naiseudesta on ollut hyvin negatiivinen. On vain hävennyt sitä, että on nainen vaikkei mieskään haluaisi olla. Tuntuu, että kaikki valheet ja pahat ajatukset, mitä sielunvihollinen vain haluaa syöttää ajatuksiin, olen ottanut vastaan. Että naiseus on jotenkin vähäarvoista, turhamaista ja ties mitä muuta ikävää. Ja toki silloin kun ei arvosta omaa naiseuttaan, ei arvosta aidosti toistakaan sukupuolta. Ei sitten ole ihme, jos on ankeaa elämää, vaikea tutustua ihmisiin ja vaikea arvostaan itseään terveesti.

Jumala on jo pitkään hoitanut minua tällä alueella. Olenhan siitä täälläkin joskus aiemmin jo jotain kirjoittanut. Teema nousee aina silloin tällöin enemmän esiin. Nyt näyttää taas olevan sen aika. Psykoterapeutinkin kanssa on juteltu teemasta. Nämä ovat näitä aiheita, jotka eivät ihan jokapäiväisessä keskustelussa tule esiin. ”Mitä sinun naiseuteesi kuuluu?” Ja sitten kuitenkin tuntuu, että juuri asioista puhumalla ne kuitenkin tulevat esiin ja menevät eteenpäin. Tosin minulta kuitenkin tuntuu usein puuttuvan sanatkin näissä asioissa. Ei ole puhumisen mallia ja se häpeäkin pukkaa. Psykoterapeutti kysyi minulta esimerkiksi, kuka olisi mielestäni naisellinen nainen. En osannut yhtäkkiä vastata siihen mitään. Tuli vain kiusaantunut olo, aivan kuin puhuisi jostakin häpeällisestä asiasta. Siitä vaivaantumisesta sitten juteltiinkin.

Nuori nainen (25 v), joka on myös sukulaiseni, poseerasi tänään Ilta-Sanomien etusivulla vauvamahansa kanssa. Sisäsivuilla oli hänen aivan terveitä ajatuksiaan äidiksi tulemisesta. Itse ihmettelen, miksi minun on pitänyt kulkea näin pitkään hyvin negatiivisten ajatusten ja pelkojen kanssa näistä teemoista. Nyt tunnun olevani jotenkin valinnan paikalla. Jäädäkö ajattelemaan ikäviä asioita, jotka ovat olleet minulle totuus, mutta nyt sitten kuitenkin paljastuneet valheiksi vai mennä eteenpäin uusin ajatuksin. No, tämä valinta ei nyt edes ole kovin vaikea. Helpotus on tavallaan suuri, kun saa huomata että sittenkin naiseus on hyvää. Jumalan luomaa ja hyvää. Ja että sitten ihan pienin askelin myös selviää se, mitä se minun kohdallani tarkoittaa. 

Tässä vaiheessa vuotta törmään kuitenkin aina aiheeseen, joka minun kohdallani tuntuu kummallisella tavalla syövän naiseuttani. Kylvöaika lähestyy. En ollenkaan haluaisi traktoriin, mutta tuntuu, ettei ole vaihtoehtoja. Toukokuussa kuolee minusta aina paljon. Siksi nytkin taas ahdistaa jo etukäteen. En käsitä miten tämä voi olla vuodesta toiseen sama tuska. Lamaannun täysin, en osaa toimia että asiat voisivat mennä toisin, jään odottamaan jotakin ihmettä ja asiat vain pyörivät vanhaa rataa. Silti taaskin toivon, kunpa tämä kevät olisi erilainen! 

Kirjoitus pomppii sinne tänne, mutta se vielä todettakoon että siskontyttö on ihana. Ja on ihanaa, että 36-vuotiaana saa huomata, että aikuisten oikeasti kiinnostunut lapsista. Tässäkin minulla on ollut niin pitkään valheita päässäni, että ”naiseus ja äitiys on kamalaa” ja ”ei sinusta olisi äidiksi” (rivien välissä minulle on näin annettu ymmärtääkin). Kuinka köyhää elämästä tuleekaan, kun näin suuri osa-alue elämästä on ollut myrkytettynä. Voihan olla, ettei minulla koskaan tule olemaan omia lapsia, kun jo ikääkin on näin paljon. Jumala tietää parhaiten, siihen koitan luottaa. Kuitenkin toivon, että syy naimattomuuteen ja lapsettomuuteen ei jatkossa tulisi olemaan ainakaan se, että ajattelen että miehet, naiset tai lapset ovat kamalia.

Kestosielunhoitajani naiseuden alueella on Jumalan Sana Raamatun Laulujen laulussa. Se kirja vain hoitaa, aina ja aina, uudelleen ja uudelleen.

”Kyyhkyseni, kallionkoloissa, pengermien kätköissä: näytä minulle kasvosi, anna minun kuulla äänesi, sillä äänesi on suloinen ja kasvosi ovat ihanat. Kaikki sinussa on kaunista, ystäväni; sinussa ei ole yhtäkään virhettä.” (Laul. 2:14, 3:7)

Kevätsateita

Edellisen kirjoitukseni jälkeen on parissa viikossa tapahtunut monenlaista. Tuntuu ihan ihmeelliseltä, että onkin voinut olla niin monenlaista. Ja silti on saanut olla ihan rennosti vain. Viikko sitten viikonloppuna oli "Raamattuviikonloppu"-tilaisuus, joka oli valtavan hyvä, kiitos Jumalalle. Itsellä on sen jälkeen ollut jotenkin tosi hyvä olo – Jumala taas teki siellä taas jotain - en pysty sanomaan että mitä. Jotakin työtä, minussa itsessäni. Ja tietysti oli hienoa, kun sai kuulla että moni muukin oli tullut siunatuksi siinä tilaisuudessa. 

Sitten kaksi ystävääni lähtivät kukin omalle suunnalleen ulkomaille parin viikon kestoiselle lähetysmatkalle. Heidän matkojen puolesta on saanut rukoilla ja olla näin poikkeuksellisen vahvalla tavalla mukana matkalla. Kotona, mutta silti osallisena. Maanantain raamattupiirissä aukesi uudesta näkökulmasta sana ”Onnellisia ne ihmiset, joilla on sydämellään pyhät matkat!” (Ps. 84:6) Tähän saakka on yleensä ajatellut tuossa kohtaa vain omia matkojaan, mutta nyt on sydän näköjään jo sen verran laajentunut, että voi olla onnellinen myös toisten pyhistä matkoista. Hienoa niin. Jumala varmasti tekee paljon mielenkiintoisia asioita näillä kummallakin matkalla, kun kerran Herran lähettäminä ovat menneet. Odotan vain jännityksellä, mitä kaikkea heillä onkaan kerrottavaa palatessaan.

Yksi tapahtuma on, että minun valittiin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajaksi. Tietysti siksi, ettei kukaan muu halunnut. Mutta jotenkin ajattelen, että Herralta tämäkin asia on tullut. Ehkä siinä jotakin voin palvelemisesta oppia, kenties käytännön asioiden hoitamisestakin. Olen niin veltto tämmöisten käytännön juttujen hoidossa, että ehkä tätäkin kautta saan jotakin uutta näkökulmaa. Ja ihmettelen toisaalta sitä työtä, mitä Herra on minussa tehnyt, ettei minua kuitenkaan mitenkään kauhistuta tämä juttu. Muutamia vuosia aiemmin ei olisi tullut kuuloonkaan tämä asia. Olisin pelännyt ihmisiä ja epäonnistumista aivan liikaa. Jotakin on kuitenkin tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa.

Elämän rajallisuudesta muistutti puolestaan taas erään tutun ihmisen äkillinen kuolema. Itse tulin varmaankin eniten puhutelluksi siinä, että kuinka ei jättäisi kertomatta Jeesuksesta ajatellen, että kyllä sitä sitten joskus myöhemmin ehtii. Välttämättä ei ollenkaan ehdi. Pelastuksen päivä on tässä ja nyt, eikä jossain tulevaisuudessa, vaikka niin helposti ajatuksissa kaikki vain lykkää kauemmaksi. Tietysti on rukoillut myös niiden puolesta, joita asia koskettaa myös suurena suruna ja käytännön asioiden kannalta. Niin valtavan rajallista on tämä elämä tässä ajassa – pieni hetki vain. Kunpa jokainen valmistautuisi ikuisuuteen tutustumalla ihanaan Jeesukseen.

Tähän elämään kiinnostusta ja uutta virtaa ja ajateltavaa on tuonut pieni siskontyttö, joka on muuttanut arkea maatilalla. Se on kaikki ollut oikein hyvää. Kyllä voi yksi ihminen niin paljon tuoda. Tai se rakkaus, joka muuttaa. On ollut niin hienoa huomata itsessä ja muissa kaikki uusia piirteitä, joita yksi pieni vauvanmötkylä saa aikaan. Uudet roolit tuovat jotakin uutta kypsyyttä mukanaan. Ja omista murheista tulee pienempiä. Maailmaa katsoo uudesta näkökulmasta kun miettii sitä lapsen tilanteesta. Itsellekin tulee turvallisempi olo kun haluaa antaa lapselle turvaa. Ja kun pitää vauvaa sylissä ja rakastaa, on helppo ajatella olevansa itse Jumalan lapsi ja Hänen rakkautensa kohde. Kaikkea sitä mitä Jumalan lapseus on, saa katsoa jotenkin paljon lähempää ja konkreettisemmin, kun on lapsi lähellä. Se on ollut hienoa.

Parin viikon sisään olen myös pitänyt esitelmää spelttivehnästä Marttojen illassa, ollut EU-tukikoulutuksessa ja osallistunut luomutarkastukseen, joka tehtiin meidän tilalla jo näin aikaisessa vaiheessa vuotta. Kesäksi on tilattu lentolippuja ja sitten on ollut pari rukouskokousta. Niin ja sielunhoitopäiväkin oli. 

Nyt tulikin yhtäkkiä tämmöinen runsauden aika. Saa vain ihmetellä sitä mitä Jumala tekee. 

Kuvassa kanojen runsautta eräässä palaverissa, joka tässä parin viikon sisään on ollut.

Yksin Valossa

Olen jäänyt jotenkin pohtimaan enemmänkin yksinäisyyttäni. En ole aikaisemmin ehkä kunnolla ymmärtänyt, että se on itselle tosi iso ongelma. Kyllä sen aina on tiennyt ja siitä kärsinyt, mutta sitten kuitenkaan en ole sitä kunnolla oikein tunnistanut ja tunnustanut. Hyvää ystävää olen kovasti kaivannut, mutta sitten kuitenkin jotenkin aina ajatellut että yksin vain pitää pärjätä tai jotain sinnepäin. Tietysti on myös tullut valtavia pettymyksiä tällä alueella. Olisi kaivannut kauheasti yhteyttä johonkuhun tiettyyn ja sitten sitä vain ei ole tullut. Ja kipu on ollut sitten aivan kauhea, kun tuntuu että viimeinenkin mahdollisuus yhteyteen on mennyt. Yksinäisyys aiheuttaa masennusta ja masennus yksinäisyyttä. Muna vai kana.

Elämän suurin toive on ehdottomasti ollut se, että olisi joku jonka kanssa tehdä asioita. Olen tosi huono tekemään mitään yksin. On aina Jumalan valtava ihme, että Hän saa minut lähtemään jonnekin itsekseni. Se, että olen uskaltanut lähteä Israeliin ja jonnekin muihin juttuihin yksin on aina ollut todella Jumalan Hengen vaikuttamaa asiaa. Jos Herra ei minua todella rohkaise ja anna voimaa, en todellakaan lähde yksin juuri mihinkään. Siksi että pelkään yksinäisyyttä niin paljon. On kauhistavaa lähteä jonnekin missä on muita ihmisiä ja kokea siellä itsensä yksinäiseksi. Mieluummin on yksin kotona. Ihmeellistä on ollut se, että jos Jumala on minua jonnekin kehottanut menemään, niin sitten en ole kokenut niissä jutuissa itseäni yksinäiseksi. Ei ole ollut oikein inspiraatiota mennä muualle kuin niihin juttuihin, minne Herra on todella kehottanut menemään, koska usein jos menen ”muuten vain” niin sitten kärvistelen yksinäisyydessä.  Toivoisi kuitenkin, ettei tässä asiassa tarvitsisi olla näin vaikeaa eikä yksinäisyyden pelon tarvitsisi olla esteenä menemisille.

Kaikessa yksinäisyydessä on sitten yksi joka on, vaikka kukaan muu ei ole. Jeesus on ja siksi ei ole täysin yksin koskaan. Ihminen on niin pönttö tässä suhteessa, Jeesukseen haluaa tutustua kun ei sitten enää muitakaan tutustuttavia ole, vaikka hän olisi paras tutustuttava. Niinhän minä itsekin kohta 13 vuotta sitten lupasin, että seuraavaksi tutustun Jeesukseen ennen kuin kehenkään muuhun mieheen. Kovin on ollut hidasta tutustumiseni ja lupaukseni olen unohtanut lukuisia kertoa milloin kenenkin perään kaihoten. Ja silti joka päivä Herra on kulkenut kanssani, vaikka ajatukseni ovatkin lennelleet ihan minne sattuu milloinkin. Näin se menee: ”jos me olemme uskottomat, pysyy kuitenkin hän uskollisena; sillä itseänsä kieltää hän ei saata” (2. Tim. 2:13) Minun on ollut niin vaikea uskoa, että joku voisi olla minulle oikeasti hyvä. Siksi on ollut ehkä vaikea tutustua Jeesukseen(kaan). Ja tietysti siksikin, että oma syntisyys tulee silloin esiin. Sitä haluaa paeta, vaikka se onkin oikeasti parasta mitä voi tapahtua. Kaikkinainen yhteyskin tulee sen kautta: ”jos me vaellamme valossa, niin kuin hän on valossa, meillä on yhteys keskenämme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä” (1. Joh. 1:7).

Kellojen siirto kesäaikaan on taas käsillä ja sen jälkeen valoisuutta riittää illastakin valtavan pitkälle. Jälleen kerran toivoo ja rukoilee, että valo saavuttaisi myös sydämen synkät nurkkaukset. Kovasti haluaisi olla ”valon lapsi”, niin kuin Raamattu sanoo. Valon lapsi eikä pimeän mielen mörrimöykky. ”Valon hedelmä ilmenee kaikenlaisena hyvyytenä, vanhurskautena ja totuutena” (Ef. 5:9). Näitä niin tässä maailmassa tarvittaisiin.

Onneksi on Raamattu. On Jeesus, on toivo. Tuntuu niin surulliselta ja toisaalta hassulta, kun nyt pääsiäisenkin alla lehdissä on niin kaikenlaisia kirjoituksia Jeesuksesta, aivan kuin pitäisi varmuuden vuoksi juuri pääsiäisenä todeta, että se mitä Raamattu kertoo Jeesuksesta ei ole totta. Mutta kyllä se vaan on niin totisinta totta. Niin totista totta, ettei sitä ihminen meinaa haluta ottaa vastaan. Mutta sinä hetkenä kun Jumala puhuu henkilökohtaisesti ihmiselle itselleen, niin ei ole enää sijaa epäilykselle. Ja se taas voi tapahtua hyvin monella tavalla. 

Onneksi on Jeesus. Olen kivisydäminen fariseus, mutta onneksi on Jeesus. ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat.” (Joh. 6:68) Uskon, että Jumalan rakkauden lämpö on voimakkaampi kuin minun sydämeni jää. Vielä joskus sulaa ja kukkii. Vielä joskus. Valoisaa pääsiäistä.

Tämä on uusin kanani. Se ainakin kukkii jo valmiiksi.

Yksinäisyyden liejuissa

Pahinta on yksinäisyys. Ei yksin oleminen vaan yksinäisyyden tunne. Se tunne, joka voi yhtä hyvin olla silloinkin, kun on toisten ihmisten seurassa. Yhteydettömyyden tunne. Sitä kai se on. Yhteydettömyydessä tuntee itsensä yksinäiseksi.

Tämä yhteydettömyyden tunne on itsellä kauhean tuttu. Sitä on ollut läpi elämän ja nuoruudessa jotenkin puhjennut selkeästi esiin. Lapsena yhteys muodostui leikkien kautta, mutta sitten jossain yläasteella kun yhteys pitikin muodostaa lähinnä verbaalisesti hommasta tuli kauhean vaikeaa. Ja enemmän tai vähemmän vaikeaa se on ollut siitä lähtien. Joskus on yhteyden kokemista, mutta sitten usein taas ei. Vain kuoret kolahtelevat, kun jossain siellä sisällä piilottelee, eikä pahimmillaan yhtään ole kosketuspintaa. 

Puhuin yksinäisyydestä reilu viikko sitten eräässä tilaisuudessa. Kerroin itsestäni eräänä yksityiskohtana että kun mietin mitä positiivista on yksin olemisessa mieleen tulee lähinnä negatiiviset positiivisuudet. Siis ei varsinaiset positiiviset asiat, mutta negatiivisten asioiden poissaolo. Siis että silloin kun on yksin, kukaan ei hauku minua, eikä vaadi mitään. Tuntui hassulta kun yleisö nauroi tämän jälkeen. Aivan kuin se olisi ollut hyväkin vitsi. En pahastunut, hyvähän se on että löytyy huumoria, mutta itse en ole löytänyt juuri tästä asiasta mitään huumoria. Siitä että on pakko paeta yksinäisyyteen, kun ei kestä sitä että moititaan ja vaaditaan, eikä saa kokea että kelpaisi omana itsenään. Siitä on huumori ollut mahdollisimman kaukana.

Tiedostan, että monessa asiassa ajattelen jotenkin edelleen kuin lapsi. Eihän minun enää tarvitsisi paeta mihinkään, mutta silti meinaan vaan jäädä ikuiselle pakoreissulle. Eihän yhteydettömyyteni pitäisi johtua enää muista, vaan itsellä on siinä iso rooli. Pitäisihän minun voida kertoa itsestäni mitä haluan, pitäisihän minun voida tehdä tuttavuuksia, olla avoin eikä jäädä enää itseni vankilaan. Kaiken pitäisi olla mahdollista. Ja sitten kuitenkaan ei ollenkaan ole.

Itseni suurin viholliseni on kyllä oma itse. Kuinka monta kertaa olen vuosien varrella miettinyt yksinäisyydessä että jos vain lopettaisi elämänsä, kun ei tästä mitään tule. Kuinka paljon on syyttänyt itseään. Kuinka ei ole osannut olla itselleen hyvä. Kuinka on vain jäänyt odottamaan ja odottamaan että apu tulisi jostakin ulkopuolelta.

Jos Jeesus ei olisi ollut minulle hyvä, en olisi tässä. Hän on ollut hyvä niin monta kertaa ja koko ajan. Tehdessään minut, kuolleessaan puolestani, antaessaan halun tutustua Häneen ja monta kertaa sen jälkeen. Silti olen ollut kovin hidas tajuamaan yhteyttä, kokemaan sitä sielussa. Jumalan voi onneksi tuntea hengessä ja sitä kautta saa yhteyden kokemuksen. Silti sielu kaipaa myös jotakin yhteyden kokemusta, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemista. Pitkään aikaan ei ole ollut sellaista todellista yhteyden kokemusta. Ihmisillä on yleensä vain kiire omille asioilleen, perheidensä luo, töihin, harrastuksiin. Tai puhumaan omista asioistaan. Tässä trauma puhuu edelleen. Katkeruuttakin juu. Ja itse olen tietysti ihan samanlainen. Yhtälailla haluaisin puhua omista asioitani kuin kaikki muutkin.

Kommunikaation alkeita edelleen opettelen. Ihmettelen onko minulla todella oikeus sanoa mielipiteeni. Voiko se olla totta? Onko minulla todella lupa näyttää tunteeni? Onko minulla oikeasti lupa olla olemassa, ja ihan vielä omana itsenäni? Nämä ovat niin vaikeita asioita, että en kyllä mitenkään meinaa käsittää. En mitenkään meinaa voida käsittää.

Rukoilen yhteyttä. Sitä Jeesuskin rukoili seuraajilleen: ”että he olisivat yhtä”. Jotenkin käsitän että ilman Jeesusta minulla ei ole yhteyttä. Vain hän voi antaa minulle sen rakkauden kokemuksen ja turvallisuuden, jonka kautta kykenen enää yhteyteen – ihan itsenikin kanssa. Tee  minusta Herra vielä joskus laumakelpoinen päkäpää.

Sulavia jääpuikkoja

Olen kauhean tyytyväinen itseeni ainakin yhdessä asiassa. Pystyin tekemään jotakin niille lipsuville suksille. Siskoni varastosta löytyi pitoteippiä ja sitä minä sitten asensin omiin suksiini vanhojen pitomöhnien päälle. Ja homma toimi! Kuluneen viikon aikana olen ollut kaksi kertaa hiihtämässä näillä teipeillä ja suksi on toiminut kuin unelma. Hartioissakaan ei satu aivan niin paljon, kun kädet pääsevät helpommalla pitävällä suksella. Jee.

Nyt olisi myös hieno hiihtokeli, mutta tekee mieli nauttia vain rauhasta sisätiloissa, ainakin vielä tämän kirjoittamisen ajan. On taas jotenkin ollut monenlaista myllerrystä viikonkin aikana. Olen kiitollinen tästä, että elämä on ulkoisesti rauhallista. Jotenkin se mahdollistaa paremmin sisäisen muutoksen. On aikaa huomioille ja ajatuksille, uuden suunnan ottamiselle. Vauhdissa on mahdoton kääntyä. Tarvitaan pysähtyminen.

Eilen aamulla rukoilin iloa elämääni. Ja sitten tulikin itkettyä oikein kunnolla sen päivän aikana. Silti edelleenkin kaipaisin itkeä enemmän. Haluaisin itkeä ulos kaiken vanhan tuskan. Joissain hetkissä tulee tunne, että joka solu on täynnä vanhaa tuskaa. Olen elämässäni kuullut niin paljon katkeruutta, syytöstä, pahoinvointia, kipua jne, kasvanut sen keskellä, että tuntuu että siitä on tullut rakennusainetta omiinkin soluihin. Ja sitä sitten vain haluaisi itkeä pois. On vain yllättävän vaikea löytää syliä, jossa on niin turvallista että itku uskaltaa tulla ulos. Koitan muistuttaa itselleni että Jumalalle on kaikki mahdollista. Olen saanutkin olla turvallisissa syleissä jossa voi itkeä. Mutta eivät ne todellakaan mitään itsestään selviä tilanteita ole. Helposti vain pidättää ja pidättää pahaa oloa. Ei se edes tule ulos, jos ei ole turvallista olotilaa. Mutta silti joskus tuntuu, että kipu vain odottaa sitä, että pääsisi vuolaina virtoina pois. Jäät sulavat sydämessä ja vedet virtaavat, kun Jumalan rakkauden aurinko lämmittää. Ajattelen, että itku on rukousvastaus pyyntönä iloon, koska eihän voi iloita, jos suru ei ole tullut ulos. Mutta hidasta on sulaminen edelleen.

Törmäsin viikolla myös nujerrettuun tahtooni. Minulla oli mielipide eräästä asiasta ja sitä ei otettu kuuleviin korviin. Se tuntui aika pahalta. En tarkoita, että kaikki tahtomani asiat pitäisi toteutua, mutta on aika karmeaa kun läheltä tietyissä asioissa tahto ohitetaan kokonaan – aivan kuin olisi jotenkin lapsellista ja tyhmää ylipäänsä tahtoa tai ajatella jotakin. Jotenkin tässä valossa taas ymmärsin, miksi olen aika hyvin haudannut tahtoni monissa asioissa. Joskus olen toivonut, etten tahtoisi mitään, kun se ei kuitenkaan voi toteutua. Tällainen ajattelu ja tahdon kuoletus toisten ihmisten mielipiteiden vuoksi on kuitenkin tosi helposti yksi masennusta aiheuttava tekijä kaiken muun ohella. Minusta tuntuu, että vielä jossain vaiheessa täytyy käydä titaanien taistoon. Ottaa yhteen. Tuoda se tahto esiin kaikesta huolimatta. Mutta eihän sitä tee, jos ei ole valmis. Jos ei oikeasti halua. Herra, vahvista ja tervehdytä tahtoni.

Uusin järkytys oli negatiivinen tieto erään ihmisen elämästä. Se oli taas niin vahva muistutus siitä, kuinka äärimmäisen tärkeää avoimuus olisi. Se, että voisi syntinsä tunnustaa eikä elämän kaapeissa olisi mitään sellaisia alueita, joissa voi jotakin piilossa muhia. Ei ole helppo tunnustaa asioitaan, mutta on se kauheaa, kun joutuu jotakin piilottelemaankin. Haluaisin avoimuuteen koko ajan enemmän ja enemmän. Mutta tietysti oma ylpeys laittaa vastaan, kun niin kaikenlaista paljastuu. Silti se on Jumalan armoa, aina kun joku asia tulee esiin. En minä tästä alueesta vieläkään kunnolla ymmärrä, mutta jotenkin tajuaa että sellainen ihminen on todella vapaa, jonka ei tarvitse piilotella mitään.

Edellisessä tekstissäni huokailin Herran puoleen että voisi tajua armoa. Jotakin siitä sitten sainkin rukousvastauksena. Siis sen, että armoa ei voi tajuta, sitä vastaanotetaan. Sitä vain vastaanotetaan. Kun tietää olevansa syntinen, armokin alkaa maistua. Ja sen saa vastaanottaa. Vastaanottaa sydämessä eikä tajuta mielessään. Olen helposti omavanhurskas fariseus, joka ei armosta ymmärrä, mutta kun saa tulla ja tajuta itsensä syntiseksi naiseksi, niin jo alkaa Jumalan armo maistua. Ja se maistuu erittäin hyvälle. Kiitos Herra, että olet minulle syntiselle armollinen.