Kaivauksilla

Olen ennenkin sanonut täällä siitä, että joskus kun on kirjoittanut jotain blogiin, niin sitten tuntuu että on taas päässyt yhden pienen askeleen eteenpäin. Että aivan kuin se kirjoitettu asia olisi jäänyt taakse. Tai sitten on tapahtunut jotain, mikä on konkreettisesti auttanut. Toissakerralla kirjoitin siitä kuinka sanaa ”isä” liittyy pelkoja. Heti seuraavana päivänä tapahtui asia, joka oli pieni selkeä askel eteenpäin pois siitä. Ehkä tällaistenkin juttujen innoittamana haluaa taas vuodattaa jotakin, mikä on kipuna tänään.

Kaikki ovat varmaan huomanneet, että monet tuskani liittyvät yhteydettömyyden tunteeseen, yksinäisenä naisena olemiseen, perheettömyyteen jne. Ja vielä enemmän näiden asioihin syihin ja seurauksiin. Usein häpeän kovasti sitä, etten ole mennyt naimisiin keskimääräisessä naimisiinmenoiässä ja saanut lasta keskimääräisessä lapsensaamisen iässä. Sitä olisi halunnut ja jotenkin kuvitellut, että nämäkin asiat tapahtuvat jotenkin samassa elämänputkessa kuin peruskoulu – lukio – yliopisto ja työelämä. Mutta tapahtuikin pudotus, jonka jälkeen mikään ei ole sitten mennyt enää oletusten mukaisesti. Olen ehkä vähän katkera tai ihmeissäni yhteiskunnallekin. Työelämäkoulutuksesta kyllä huolehditaan, mutta perhe-elämä- ja itsetuntokoulutuksesta ei ollenkaan missään vaiheessa. Niiden kanssa on saanut olla ja rämpiä inhimillisesti täysin yksin. (Jos ihmisellä ei ole 35-v. (tai miehillä vaikka 40 v.) mennessä ollut yhtään vakavampaa parisuhdetta eikä se ole selkeästi itsevalittua, joku taho voisi kyllä ojentaa kätensä ja kartoittaa, että haluaisiko henkilö kenties jotain apua näihin juttuihin, mistä tämä ehkä johtuu, isällistä ja äidillistä tukea ja keskustelua jne.)

Jos sanaan ”isä” liittyy mielessäni pelkoa, sanaan ”avioliitto” tai ”perhe-elämä” liittyy mielessäni kauhua ja pohjattomuuden tunnetta. Juuri niitä samoja ajatuksia kuin mitkä jo mainitsin: yhteyden puutteen pelko, yksinäisyyden pelko jne. Ne kaikki liittyvät mielessäni juuri sanaan avioliitto, vaikka ovat kipuna tässä ihan koko ajan muutenkin. Jotenkin koko pohja tässä asiassa on minulle niin hajalla. Tuntuu mahdottomalta alkaa rakentaa mitään tällä alueella, kun sydämen pohja on täynnä lasinsiruja ja haavoja, räjähdysalttiita miinakenttiä ja syviä poteroita.

Eilen katselin Yle Areenasta ohjelmaa Inhimillinen tekijä, jossa haastateltiin naisia, joiden äitiyden alku oli ollut hyvin vaikea ja syntynyt lapsi oli ollut hengenvaarassa.  Naiset kertoivat posttraumaattisesta stressistä, joka aiheutti vaikeita pelkoja vielä pitkään sen jälkeen, kun vaara oli jo ohi. Vaikeutena oli päästä tasapainoon, rauhaan ja ymmärrykseen siitä, että asiat olivatkin lasten suhteen aivan hyvin, kun pelkotila oli edelleen mielessä. Kai nämä kertomukset jotenkin muistuttivat itseäkin siitä, että haluaisi päästä asioissa eteenpäin eikä jäädä pelon vangiksi. Hyväksyä tapahtuneet osana omaa elämää, mutta kuitenkin uskaltaa ajatella tulevaisuudesta jotakin muuta kuin vanhan kertausta. ”Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. (Jer 29:11) Että voisi tulevaisuudesta ajatella niin kuin Jumala ajattelee, eikä niin kuin itse kuvittelee. Että tulisi toivon ja rauhan näköala jo vihdoin näihinkin juttuihin.

Maisema asuntoni ikkunasta on muuttumassa. Pöheikön tilalla katselen nykyään kansainvälisen supermarkettiketjun rakennustyömaata. Ensin kaadettiin puusto ja pöheikkö, sitten kaivettiin ja vietiin pintamaat pois ja nyt on paalutuksen aika. Koska tuppaan näkemään vertauksia kaikkialla, nytkin omissa sydämen kivuissa toivon, että joku kaivuri tulisi ja vesi nämä rakennuskelvottomat ajatusten ja tunnemaailman pintamaat pois. Siis sen kaiken kivun ja pelon, että voisi vielä paljastua se pohja, jolle voi oikeasti rakentaa jotakin pysyvää ilman jatkuvaa pelkoa sortumisesta.

En oikeasti yhtään tiedä mitä minun pitäisi tehdä vai pitäisikö tehdä jotakin tässä asiassa. Jotenkin ei ole enää intoa tässä asiassa ainakaan nyt lähteä terapeuttejakaan enää etsimään. Tavallaan kaikki on puhuttu kertaalleen sielläkin. Haluaisin vain olla paljaana näiden asioiden edessä, ja pyytää ja toivoa että Jumala tulisi kaivurinsa kanssa viemään vanhat pois. Jos joku lukija voisi rukoilla tämän asian puolesta, niin oikein mielellään.. Että Jeesus voisi uudistaa sydämen ja mielen tälläkin alueella. Ja jos olisi hyvää ja tarpeellista vielä jutella asioista jonkun kanssa, niin että sellainen yhteys voisi sitten luonnollisesti tulla. Olisihan se kiva varmaan teille lukijoillekin, ettei täällä loputtomiin pyörisi sama levy… 

”Hän paljastaa syvyydet pimeyden peitosta ja tuo pilkkopimeän valon piiriin”. (Job. 12:22)

”Hän paljastaa syvät ja salatut asiat. Hän tietää mitä on pimeydessä ja valkeus asuu hänen luonaan.” (Dan. 2:22)

”Ei ole mitään peitettyä, mikä ei tule paljastetuksi, eikä mitään salattua, mikä ei tule tunnetuksi.” Luuk. 12:2)

Auringonpimennys II

Uuden vuoden tervehdys. Tänään iltahämärässä alkaa Raamatun kalenterin mukaan Nisan-kuu, josta Herra sanoo: ”Olkoon tämä kuukausi teille kuukausista ensimmäinen. Se on oleva teille vuoden ensimmäinen kuukausi.” (2. Moos. 12:2) 

Kulunut vuosi päättyi auringonpimennykseen. Muna vai Kana on aiemminkin ollut kiinnostunut auringonpimennyksistä. Kaikkea hassua sitä on nuoruudessa tullut tehtyä.. http://munavaikana.blogspot.fi/2008/08/auringonpimennys.html

Nyt Jumalan antamaan vuodenvaihteeseen osuva auringonpimennys puhuttelee hyvin eri lailla, kuin huumorilla höystetty 2008. Tämä taas johtuu oikeastaan kaikki eräästä ohjelmasta saadusta informaatiosta. Mark Biltz on tutkinut auringon- ja kuunpimennysten ajankohtia ja huomannut vuosille 2014–2015 osuvan erittäin harvinaisen tilanteen: Näihin vuosiin osuus neljän kuunpimennyksen sarja, joissa jokaisen pimennyksen ajankohta on Raamatun juhlien aika. Päivät ovat 15.4.14 (raamatullinen pääsiäinen), 8.10.14 (lehtimajanjuhlan alku), 4.4.15 (pääsiäinen), 28.9.15 lehtimajanjuhlan alku. (Näkyvät eri puolilla maapalloa.) Tähän kuunpimennysten sarjan väliin osuu sitten vielä tämänpäiväinen vuodenvaihteen auringonpimennys ja osittainen auringonpimennys 13.9.15, jolloin on Raamatun kalenterissa pasuunansoiton juhla.

Suosittelen aiheesta kiinnostuneita katsomaan TV7:n ohjelman "Heprealaisia näkökulmia - Jeesuksen paluu ja taivaan merkit": http://www.tv7.fi/vod/player/?program=38346 Parempi, että mies itse selittää asiaa, kuin että minä. Aiheesta on myös kirja, jota en ole kylläkään itse lukenut (Mark Biltz: Verikuut)

”Taivaat julistavat hänen vanhurskauttaan, ja kaikki kansat näkevät hänen kunniansa.” (Ps. 97:6) Erittäin harvinainen kuunpimennysten sarja Raamatun juhliin osuen on Jumalan puhetta niille, jotka sen uskossa haluavat ottaa vastaan. Sarja todennäköisesti tarkoittaa Israelille ja maailmalle jonkinlaista aikakauden muutosta – inhimillisesti vaikeampien aikojen alkamista, mutta myös muistutusta siitä, että Jeesuksen paluu on lähellä.

Hitsauslasit olivat tänään käytössä, niin pääsi sitten itsekin vähän tätä pimennystä katsomaan. En ole tainnut ennen ollakaan sellaista auringonpimennystä kokemassa, jonka vaikutuksen olisi huomannut valon määrässä. Tuolloin 2008 pimennystä oli ainakin niin vähän, etteivät sitä kanat eivätkä minäkään ilman auringon katselua huomannut. Tänään sen sijaan pimennys tuntui valon myös määrässä, vaikkei täydellinen Suomessa ollutkaan. Ja vähän piti taas hassutellakin:

  
Osittaista auringonpimennystä hitsauslasien läpi katselemassa..

Tunteita ja tuoksuja

Mitäs nyt sitten olisikaan meneillään? En oikein itsekään tiedä. Ei tätä nyt aivan hiljaiseloksikaan voi sanoa, kun pieniä asioita tapahtuu sinne ja tänne. Äsken varasin majoitusta Israelista syksyn lehtimajanjuhlien ajaksi. Sellainen tuli vähän yllättäen, vaikka toisaalta ajatus on muhinut jo pidempään. Kesällä ei pitänyt olla menoa Italiaan, mutta nyt sinnekin kenties on menossa – auki kyllä vielä. Sitten olen ollut vähän erilaisissa pyörteissä vähän kummallisissa kuvioissa ja saanut siitä pääni pyörälle – rauhakin tosin on jo onneksi tullut. Ja sitten tarttisi alkaa tajuamaan jotain uudesta maataloustukijärjestelmästä, vaikka en ole oikein ollenkaan motivoitunut sen opiskeluun. Ja on vielä muitakin juttuja ja tulevia tapahtumia ja matkoja. Eduskuntavaalitkin vähän vaikuttavat minuun. Ja sitten näiden kuvioiden välissä tuntee itsensä pieneksi ja vähän yksinäiseksi ja kaipailee milloin mitäkin. Kevätaurinko tuntuu ihanalta, mutta sekin ehkä herättää myös perinteisiä yksinäisyyden ajatuksia. Vaan on se ihana siitä huolimatta. Jonkun ahdistavan pimeyden painolastin saa heittää pois.

”Niin tuntekaamme, pyrkikäämme tuntemaan Herra”(Hoos. 6:3) Yhtenä teemana mielessä on ollut viime aikoina Jumalan tunteminen.  Oikeasti tunteminen – tutustumisen kautta tunteminen, ei tietämisen kautta. Niitä mielikuvia Jumalasta tulee vain niin kauhean helposti, ja ne ovat usein niin vääriä. Itsellä esimerkiksi sanaan ”isä” liittyy automaattisesti jotakin pelkoa. Sitten se pelko heijastuu ajatuksiin Jumalastakin. Vaikka Raamatussa sanotaan: ”Jumala on rakkaus” ja ”pelkoa ei rakkaudessa ole” ja ”te ette ole saaneet orjuuden henkeä elääksenne jälleen pelossa”, niin jostain sitä pelkoa vaan pukkaa edelleen. Pelko tekee täydellisen yhteyden mahdottomaksi. Jos pelkää, ei halua olla yhtä ja antaa itseään vaan välttelee enemmän tai vähemmän pelon määrästä riippuen. 

Että jotenkin tuo tunteminen ja tutustuminen on teemana. Aito tunteminen. Että millainen Jumala oikeasti on ja millainen suhde meillä kahdella on. Ei kristinuskon perusteet tai raamattutieto, vaan millainen Persoona Hän on, mitä Hän kaipaa ja mitä toivoo, mistä Hän tykkää. Toki Raamatusta näitä vastauksia saa – sehän on vähän kuin lukisi Jumalan päiväkirjaa tai blogia.. Sinne hän on sydämensä avannut. Ja vaikuttaa siltä, että tosiaan haluaa, että ihmiset vain tuntisivat Hänet paremmin. Että olisivat aidon henkilökohtaisen tuntemisen eikä luulojen ja toisten kertomusten varassa. ”Sillä laupeutta minä haluan enkä uhria, ja Jumalan tuntemista enemmän kuin polttouhreja”. (Hoos. 6:6)

”Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen tuntemisen kautta.” (2. Piet. 1:2) Onhan se elinikäinen ja ikuisuuteen jatkuvat juttu sitten. Usein tuntuu, etten edes nykyään yhtään ymmärrä mitä tarkoittaa, että Jumala on Jumala. Ja mitä se luottamus Häneen sitten on. Pitääkö Hän minusta todella aidosti huolen, puolustaako Hän minua? Millainen minun Isäni oikeasti on? Miksi menneisyydessä on niin paljon kipua, särkymistä ja pelkoa? Jos uskaltaisin rakastaa, hajoaisinko hetikohta uudelleen? Miksi rakastaminen on niin vaikeaa tai mahdottoman tuntuista minulle? Miksi pitää ajatella niin paljon..? Miksen mieluummin siivoa keittiönkaappeja..? En tiedä. En mistään mitään. Mutta sen pitikin olla tuntemista eikä tietämistä.. 

Raamatussa puhutaan Jeesuksen tuntemisen tuoksusta. (2. Kor. 2:14) Olen aika herkkä hajusteille ja joskus kun on jotakuta lähellä, voi tuoksusta havaita, jos toinen käyttää esim. hajusteellista pyykinpesuainetta. Jotenkin kiinnitän vaatteiden tuoksuun huomiota, kun itsellä on hajusteettomia. Kuitenkin aistiakseen käytetyn pyykinpesuaineen, pitää jo olla aika lähellä toista – partavedet huomaa jo paljon kauempaa.. (En ole allerginen, mutta jostain syystä en suuri hajuvesien ystäväkään – en tiedä miksi..) No, pointti oli siis kuitenkin Jeesuksen tuntemisen tuoksu. Ja ajatus siitä, että pitää varmaan olla häntä aivan lähellä, että voi tuntea tuoksunsa. Lähellä Häntä ja hänen tuntemistaan. Ja lähellä ei voi olla, jos kovasti pelkää. Mutta mitä enemmän tutustuu, sitä lähemmäksi uskaltaa mennä. 

”Mirhalta, aaloelta ja kassialta tuoksuvat kaikki vaatteesi.” (Ps. 45:9) Vaikuttaa siltä, että Jeesus ei käytä hajusteettomia pyykinpesuaineita, vaan hänen läheisyytensä huomaa.. :)

Armosana: Hyväksytty

Tulin tässä hetki sitten kotiin tilaisuudesta, jonka aiheena oli ”Evankeliumin muutosvoima avoimuuteen.” Oli hyvä päivä ja aiheessa paljon niitä juttuja, mitä itsekin on päässään pyöritellyt. Tätä hyvin hidasta avautumisprosessiahan tässä on jotenkin jo vuosikaudet käyty. Ihmeen hidasta se kyllä omalla kohdalla on ollut – kai sitten on vaan niin paksun suojakuoret tullut rakennettua, etteivät ne ihan heti maahan murru. Ja sitten kuitenkin koko ajan tapahtuu jotain, ainakin pinnan alla ja kuoren sisällä, vaikka ei ulospäin näkyisikään.

Viime kirjoitukseni jälkeen itselle nousi tosi vahvasti esille tuo häpeä. Tajusin että sitä onkin minussa niin valtavan paljon ja joka puolella. Ja että valtavan suuri osa ongelmista liittyy juuri häpeään ja sen tuomaan välttelyyn.  Voin esimerkiksi sanota inhoavani ruuanlaittoa, mutta oikeasti häpeän sitä että koen siitä riittämättömyyttä. Voin sanoa, etten pidä jostain liikunnasta, koska oikeasti törmään siinä häpeään itsestäni. Voin sanoa, etten osaisi asua kenenkään kanssa saman katon alla, vaikka oikeasti pelkään sitä että joku näkee minun arkeni kaikessa raadollisuudessaan ja häpeän sitä. Häpeää siellä ja häpeää täällä, joka puolella häpeää.. Totuus voisi monessa asiassa olla ihan toinen, jos en häpeäisi itseäni niin laajalla skaalalla.

Itseään häpeävillä ihmisillä on naamioita usein. Itsestäni olen tunnistanut nyt sitten ainakin tämmöisen hauskuuttajan naamion. Siis että kipeille asioille nauretaan, kun ei niitä pysty aidosti kohtaamaan. Tätä sitten käytetään monissa eri tilanteissa oikeastaan pitkälle itsekään ymmärtämättä että se on naamio. Tavallaan aitoa sisäistä iloa ei ole – eihän silloin olisi masentunut, mutta sitten kuitenkin on melkein jotenkin pakko naureskella asioille, kun ei niitä muutenkaan osaa käsitellä. Tuohan se nauru hetken helpotusta ja sillä voi tosiaan peittää paljon. Nyt kun tämänkin tajuaa voi sitten keskittyä siihen, ettei tarvitse vitsailla kipeille asioille, vaan koittaa niihin muita taktiikoita. Miksi muka tarvitsisi olla iloinen, jos ei ole.

Seuraava vaihe tuntuu olevan itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Mitäpä muutakaan se väärä häpeä sitten on, kuin sitä ettei hyväksy itseään. Häpeän juuret ovat varmasti johdettavissa niihin tilanteisiin, joissa joku muu on saanut minut siihen luuloon, etten ole hyväksytty sellaisena kuin olen joissain tilanteissa. Lapsen ilo ja innostus varmaankin aika helppo tapettava ja häpeään saatettava. Arvostelulla on helppo viedä tekemisen ilo. Vaikenemisella tai erinäisillä kommenteilla voi saattaa häpeää monet terveet asiat. Parantuminen ei kuitenkaan löydy asioiden aiheuttajasta vaan parantavasta totuudesta. Ei kolarinkaan jälkeen lääkäri pohdi vammoja hoitaessaan kolariin johtaneita syitä, vaan vammat saavat hoitonsa eikä vammoista parantumisessa kolarin teknisillä syillä ole mitään merkitystä. Tajuan että itsekin on vain entistä enemmän käännyttävä Parantajan puoleen ja lakattava miettimästä loputtomiin psyykkistenkään vammojen syitä. Toki ne tuovat jotain tietoa ja ymmärrystä asiaan, mutta parantumista ne eivät tuo.

Eli armohoitoon on nyt sitten määräys. Itsensä hyväksymisen aakkosiin. ”Hyväksykää sen tähden toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt teidän Jumalan kunniaksi.” (Room. 15:7) Onhan se perin hankala rakastaa ja hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on, jos ja kun ei hyväksy itseään sellaisena kuin on. Ja se on taas liki mahdotonta jos mistään ei saa kokemusta että oikeasti voi olla hyväksytty sellaisena kuin on. Sitä kokemusta ei kuitenkaan kannata lähteä ihmisiltä kerjäämään, koska sieltä sitä ei koskaan tule ja jää vain kerjäläiseksi ja orjuuteen. Vaikka minulla ei olekaan täyttä hyväksytyksi tulemisen kokemusta Jumalalta, käsitän kuitenkin että sieltä se vain voi tulla. Hän hyväksyy minut täysin – oma rikkinäisyyteni vain estää tajuamasta sitä kokonaan. Jumalan totuus on armo ja hyväksyntä – vihollisen valhe riittämättömyys. Armo kattaa kaiken ja saa olla heikko. Valheessa pitää aina yrittää ja suorittaa jotain kelpaamattomuuden peitteeksi. Joku osa sen minussa käsittää – joku toinen osa ei.

Eli näitä juttuja ja itsensä hyväksymistä voi sitten seuraavaksi jäädä ihmettelemään..

”Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa.” (2. Piet. 3:18)

Häkkiin häpeämään

Viikon ihmiskoe alkaa olla lopuillaan. Vain yhtenä päivänä viikon aikana käynti maatilalla, muuten omissa oloissa, vapaudessa.

Ajattelin olevani energisempi kuin sitten olinkaan. Kuvittelin järjesteleväni asuntoani, liikkuvani enemmän. Aamupäivät venyivät pitkään raamatunluvun äärellä. Sitten olin parina päivänä itsekseni lounaalla vähän kauempana kivoissa paikoissa paikoissa ja muuten vain ajelin ympäriinsä maakunnassa. Yhtenä aamuna heräsin valtavaan kaipuuseen että haluan matkustaa. Sitä sitten itkin aamulla. Siinä sitten eräs uskova ystävä soitti ja kertoi nähneensä näyn kahdesta avaamattomasta rusinapaketista pesukoneessa. Oli aika erikoinen näky, mutta kun kerroin siinä omia tuntemuksiani ja hän omiaan, niin jotenkin kovasti löysimmekin itsemme näinä rusinapaketteina pesukoneesta. Jotenkin väärässä paikassa olevina. Mutta sieltä pois omin avuin pääsemättöminä. Rukoiltiin ja siinäkin tuli sanaa että Herra vapauttaa vielä. 

En nyt mitään valtavaa vapauden hurmaa kokenut tällä viikolla. Enkä mitään uusia oivalluksia elämän suunnasta tai siitä mitä haluaisin tehdä. Mutta en kokenut mitään tyhjää yksinäisyyttäkään. Päinvastoin – ei kyllä ole tullut oloa että haluaa takaisin häkkiin tai että tämä vapaus olisi liian pelottavaa. Ennemminkin nyt on alkanut ahdistaa, kun taas ajattelen arkea. Tuntuu, että joutuu puskemaan takaisin pieneen kuoreen. Ottamaan taas se vanha rooli, vaikka se ei tunnu yhtään hyvältä. Kun ei muutakaan osaa. Oli se vapauden kokeilu, mutta nyt takaisin häkkiin. Ja siellähän sitten ahdistaa.

Jotenkin se häpeä on minussa vaan edelleen kaikkialla. Jotenkin pitämässä sitä kuorta kasassa, rooleja paikallaan, naamioita yllä. Se on niin ahdistava juttu. Erikoinen voima. Kun edelleen usein häpeän itseäni ja monia itselle tärkeitä asioita. Usein ahdistaa ajatus, että jos olisi mies ja lapsia, niin että jotenkin häpeä kietoutuisi heihinkin. Että häpeäisin miestäni ja lapsiani. Ja sellaista taas todellakaan en halua. Haluan rakastaa enkä hävetä. Siksi haluaisin niin eroon tästä häpeän harsosta oman elämäni yltä.

En nyt tämän viikon jälkeen tiedä yhtään sen enempää mitä minun pitäisi tilanteessani tehdä. Muuta kuin huutaa apua Jumalan puoleen. Omin voimin en mitenkään pääse tästä tilanteesta eteenpäin enkä pois. Häpeä on minussa, minun ylläni, ei niinkään olosuhteissa – menen sinne tai tänne, se kulkee mukana. Eräs ystävä ehdotti tällä viikolla useamman kerran samassa rukouspalvelussa käymistä. Katsotaan, voi olla että kokeilen sitä seuraavaksi. Jos vielä kehtaisi tuoda näitä asioitaan toisten tiettäväksi ja rukoiltavaksi. Häpeä niin kahlitsee sitäkin, hävettää aina ja aina jauhaa samoja asioita. Miettii että kehtaako mennä rukoiltavaksikaan. Tai ainakaan samasta asiasta useampaa kertaa peräkkäin. Mutta voihan sitä kokeilla nöyrtyä siinäkin kohtaa. Jotenkin itseni tähden en ehkä pystyisi. Mutta se ajatus, että jos vielä voisi olla mies ja lapsi. Jotenkin heidän takiaan. Ja Jeesuksen takia.  Ettei näitä rakkaita tarvitsisi hävetä. Siinä syitä pyytää vielä Jumalaa poistamaan häpeän verkot.

”Kaiken päivää häväistykseni on minun edessäni, ja kasvojeni häpeä peittää minut.” (Ps. 44:16)

”Älä pelkää, sillä sinä et joudu häpeään. Älä ole häpeissäsi, sillä sinä et tule pettymään. Nuoruutesi häpeän sinä unohdat, leskeytesi häväistyistä et enää muista, sillä hän joka sinut teki, on sinun aviomiehesi, Herra Sebaot on hänen nimensä.” (Jes. 54:4-5)

”Häpeänne hyvitetään teille kaksin verroin, ja pilkatut saavat riemuita osastaan. He saavat kaksinkertaisen perinnön maassaan, heillä on oleva iankaikkinen ilo, sillä minä, Herra, rakastan oikeutta, vihaan riistoa ja vääryyttä.” (Jes. 61:7-8)