Sairasta kerrottavaa

Se tauti oli sitten keuhkokuume. Ja on edelleen. Nyt, 11 vrk:n sairastamisen jälkeen, alkaa tulla vähitellen sitä fiilistä, että parantumisen puolelle olisi päästy. Että jaksaa istuakin ja pikkuisen tehdä jotain. Äsken vein roskat – se oli suuri askel. Ja tänään olen jaksanut itse tiskatakin ja panna pyykkiä kuivumaan. Antibioottikuurin pitäisi jatkua vielä 8 päivää.

On kyllä ollut ihan kunnon tauti. Kauhea yskä, joka edelleenkin häiritsee erityisesti öisin, jolloin nukkumisesta ei meinaa tulla mitään. Ja sitten vaan veto pois kokonaan – mitään ei jaksa – maata vain. Aluksi kuumetta enemmän ja myöhemmin vähemmän. Ruokahalu oli myös pitkään poissa – kaikki vaan ällötti. Tänään ensi kertaa söin mielellään lämmintä ruokaa.

Mielentila ei myöskään ole pysynyt mitenkään positiivisena koko ajan, vaan välillä on pelottanut ja ollut surkeana. Itkeminen on kuitenkin hankalaa, koska se aiheuttaa rajuja yskäkohtauksia. Alkuvaiheessa masennusta tuli, kun kuume ja yskä vain jatkuivat, eikä ollut mitään diagnoosia. Turhaan en antibiootteja haluaisi syödä ja niinpä ensimmäisen lääkärin kertoma ”mahdollinen keuhkoputkentulehdus”, ei vielä riittänyt motivoimaan antibioottien aloittamista. Kun olo yhden paremman päivän jälkeen taas huononi, menin toiselle lääkärille, joka otti keuhkokuvan ja tulehdusarvot, minkä jälkeen keuhkokuume olikin selvä tapaus. Sitten ei tarvinnut enää arvailla aloittaako antibiootit vai ei. Diagnoosi helpotti mieltäkin huomattavasti.

Toinen ahdistusvaihe liittyi sitten taas siihen, kun taas tuli epätoivoinen olo että mitään ei tapahdu. Antibiootteja olin syönyt jo monta päivää ja silti olotilassa ei ollut tapahtunut oikein mitään muutosta. Päädyin lääkäriin uudelleen ja vahvampaa aihetta sitten vain syömään.

Kellekään en tällaista tautia toivoisi, mutta paljon kiitosaiheitakin on. Minulle nyt ehkä ensimmäisenä nousee mieleen ajankohta. Israelin matka on takanapäin, samoin maatilalla on ihan hyvä tilanne olla pois. En ole joutunut perumaan yhtään mitään tähän mennessä – on ihan hyvä väli olla pari viikkoa oman asunnon uumenissa. Jos olisi kevät tai kesä minua surettaisi kovasti, etten voi nauttia ulkoilusta. Toki nytkin on ollut kauniita päiviä, mutta en ole harmitellut mitään väliinjäävää. Valoa kuitenkin vähän riittää vielä mieltäkin piristämään.

Lohtua on tuonut myös eräs ystäväni, josta tuli kohtalontoveri. Hän oli Israelissa samaan aikaan kuin minä ja hän sairastui hyvin samanlaiseen tautiin samoihin aikoihin. Vuoronperään ollaan tsempattu toisiamme, kun on ollut epätoivon hetkiä. Ei ole tarvinnut olla tässä olotilassa aivan yksin.

Apua on sitten todellakin tarvinnut, mutta olen sitä myös saanut. Siskoni ja 80-v äitini ovat vuoropäivinä käyneet luonani tuoden kauppatavaroita ja tiskanneet astioita. Ja naapurikin on auttanut. Keuhkokuume ei perhekunnassamme ole onneksi ollut mikään tuttu vieras, mutta muistoja siitä kuitenkin on. Kun olin 8-vuotias, eli 30 v sitten, äidilläni oli keuhkokuume. Muistan kyllä että hän silloin sairaalassa siitä oli. Nyt vanhoista kalentereista luettiin, että hänen sairaala-aikansa kesti 2,5-viikkoa. Tuohon aikaan liittyy myös kananmunamuisto. Äiti halusi, että hänelle tuodaan joka päivä raaka kananmuna sairaalaan ja hän koki saavansa niistä voimia palautumiseen. Maatilalla edelleen nämä tietyt kupit, joilla rikottu raaka muna vietiin sairaalaan muistuttavat tästä, koska kuppeja ei ole juuri mihinkään muuhun käytetty. Muistoissani siis munat ovat aina kuuluneet keuhkokuumeen hoitoon :)

Minulla on tosiaan jonkinasteista lääkekammoa, koska tuntuu, että olen niin usein saanut sivuoireita. Ehkä muisto, mikä on jättänyt suurimman jälkensä, liittyy tapaukseen 2000-luvun alkuvuosille. Minun oli tarkoitus seuraavana päivänä lähteä Pietariin, mutta illalla aloin kokea virtsatietulehduksen oireita. Olin aiemmin saanut antibiootit vastaavaan, mutta en ollut sitten kuitenkaan tarvinnut niitä. Ajattelin että nyt aloitan kuurin pystyäkseni hyvin tekemään matkan. Yöllä kuitenkin heräsin aivan kauheaan sydämen hakkaamiseen. Pulssi oli todella korkea ja olin niin peloissani, että soitin hätäkeskukseen, kun en muutakaan numeroa tiennyt. Ambulanssia ei paikalle tullut, vaan keskustelu riitti rauhoittamaan tilannetta. Vaikka pulssi tasaantui, reaktiosta jäi sen verran kummallinen olotila, etten matkalle uskaltanut aamulla lähteä. Myöhemminkin olen milloin mistäkin saanut sydämentykytysjuttuja ja muita oireita, etten edelleenkään ole mitenkään innolla kaikkiin purkkeihin heti tarttumassa.

Keuhkokuumeeseen toki ymmärtää, että antibiootteja täytyy ottaa, vaikka pelottaisikin. Olen koittanut nyt lohduttautua lääkkeen nimellä. Ensimmäinen oli Amorion, tämä uusi Amorion Comp. Latinan rakkaus-sana Amor keikkuu siellä nimessä. Helpottaa, kun ajattelee, että minulla on määrätty lääkkeeksi rakkautta.. Jälkimmäinen nyt aiheuttaa ehkä jotain pieniä tuntemuksia, mutta ei vielä mitään sellaista, että sitä olisi ahdistava käyttää.

Että olen saanut rakkautta sekä sisäisesti ja ulkoisesti. Arjessa on autettu ja lisäksi moni on rukoillut puolestani ja muuten vain kysellyt vointeja. Kyllä kaikella pienillä jutuilla on paljon merkitystä. Se on yksi tämän heikkouden siunauksia, että saa olla aidosti ottamassa vastaan, eikä kukaan ole vaatimassa mitään. Välillä itsestä on tuntunut että tässä olotilassa mieleni ja kehoni on ollut samassa tilassa. Normaalisti kroppa pystyisi tekemään asioita, mutta mieli ei jaksa – nyt on oltu samalla viivalla kun kroppakaan ei jaksa. Siinä on oma helpotuksensa ja rauhansa. Ja toki sitten kun sairastaa eikä voi tehdä asioita, niin jossain vaiheessa mieli jo vähän haluaisi alkaa tehdä jotain. Arjen asiatkin alkavat kiinnostaa ja ymmärtää kuinka suuri asia on jos vaan jotain normaalia pystyy touhuamaan. Ettei se kaupassakäyntikään ole itsestään selvyys. Ja pieni ruuanlaittokin voi olla ihan mukavaa..

Mutta pikkuhiljaa ja hetki kerrallaan – toipumista riittää vielä pitkäksi aikaa. Halusin nyt joitain tunnelmia kuitenkin kirjoittaa täältä sairasmaailmastakin..

"Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jokta rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut." (Room. 8:28)

P.S. Muutama tunti tämän kirjoittamisen jälkeen ja reilusti yli vuorokausi uuden antiobiootin aloittamisen jälkeen huomaan ettei paukkauksessa luekaan Amorion Comp vaan Amoxin Comp. Samaa ainetta jne, mutta ehkä aloittamista helpotti luulo että vieläkin syö "rakkaus"-pillereitä.. 

Tautisen tervehdys

Terveisiä sängystä. Pöydän ääressä en jaksa yhtään pidempää istua, mutta sen verran jaksaa, että makoillen voin kirjoittaa. Olen aika kovassa flunssassa. Nuhaa ei ole juuri ollenkaan, mutta aivan kauhea yskä ja kuumeista oloa ja voimat pois. Ja sitten vielä roska silmässä tai sellainen olo. Sekin vielä, taisi lentää näkkileivän muru kun söin sängyssä..

Jos mieleni ei muutenkaan meinaa pysyä kovin iloisena, niin tässä tilanteessa ei ainakaan. Sitä suurinta murhetta ja kysymystä – välittääkö kukaan minusta oikeasti – on heikkona hetkenä vaikea muilla ajatuksilla peittää. Toisaalta se on kai itsesäälissä rypemistä, mutta toisaalta se kertoo myös totuuden ja ihmisen pohjimmaisen kaipauksen: olla rakastettuna heikkouden hetkillä. Ja saada nähdä, että joku toivoisi oikeasti, että sinulla olisi hyvä olla, ei että olisit terve vain siksi, että voisit tehdä taas töitä täysillä tai lakkaisit vaivaamasta muita sairastamisellasi.

Elo- ja syyskuussa oli niin monenlaista menoa, että yksinäisyys erityisemmin vaivannut, mutta nyt sitten Israelin matkan jälkeen ollaan taas pisteessä A. Minulta on viime aikoina muutenkin onnistuttu kysymään ainakin 4 kertaa, miksi en ole naimisissa. Aivan kuin siihen olisi joku vastaus, jonka voisi antaa parilla lauseella. Tai ehkä siihen onkin lyhyt vastaus, mutta minä en ole sitä vielä keksinyt. Aiemmin toki vastasin, ettei sitä oikeaa ole tullut kohdalle, mutta nykyään en kyllä vastaan niinkään. Vastauksessa pyörii miespelot, nähdyt traumaattiset avioliitot, tarve olla itsekseen, nykyiset väärällä lailla sitovat  muut ihmissuhteet, hylätyksi tulemisen kokemukset jne. Joskus ajattelen myös, että kai se vaan johtuu siitä, kun en oikein tykkää ruuanlaitosta ja jos olisin mies niin varmasti itsekin haluaisin sellaisen vaimon, joka tykkää tehdä ruokaa.. Ja sitten vaan se oma yleinen itsekkyys ja vaikeus rakastaa ja kokea yhteyttä. Niin näitä nyt sitten olen mm. Israelin matkalla selostanut parille 65+ juutalaismiehelle, joiden mielestä ”miksi et ole naimisissa” on täysin tahdikas kysymys ventovieraalle turistille. Ne pari muuta kyselijää olivat sitten ihan suomalaisia kyllä, miehiä hekin. Enkä minä tätä kysymystä sinänsä kavahda ja onhan se kiva että ollaan kiinnostuneita. Tosin kysymys on kuitenkin sen verran kipeä enkä välttämättä ihan kaikkien kanssa halua alkaa itkien vastaamaan, niin senkin takia pinnallisia vastauksia saattaa myös saada. Vaikka voisin antaa siitä useamman tunnin analyysin.

Toinen melankolian aiheuttaja on sitten se kun sitä mielekästä tekemistä ei vain meinaa löytyä tai tulla vastaan. Sitä juttua mitä voisi tehdä sydämellä eikä velvollisuudentunteesta. Liki kaikkeen tekemiseen kietoutuu aina jostain se ”en jaksaisi”. Henkinen väsyminen siihen tekemiseen. Eikä tähänkään tunnu ratkaisua löytyvän. Kun sitä mainetta ja kunniaa ja hyväksyntää ei sitten todellakaan tule mistään eikä Jeesus anna sitä omansa olla etsimässä. Ja kuitenkin on se omana itsenään hyväksytyksi tulemisen tarve. Ja mielekkään tekemisen tarve.

Kuluneella viikolla yle-uutisissa mainittiin kolme ihmisen psykologista perustarvetta: vapaaehtoisuus, kyky toimia ja läheisyys. En osaa ajatella että nämä olisivat ristiriidassa Raamatun ihmiskuvan kanssa. Jeesus haluaa antaa vapauden orjuuksista ja ihminen on luotu yhteyteen eli läheisyyteen. Ja sitten kuitenkin itsestä tuntuu että nuo kaikki minulta puuttuvat. Kun elämässä ei ole vapaaehtoisuutta, on vaikeaa että on läheisyyttäkään. Orjuuttajia haluaa juosta karkuun eikä lähestyä.

En haluaisi enää kirjoittaa näistä samoista aiheista. Apu ei ainakaan tulee enää minun pohdinnoistani, niitä on tarpeeksi kauan pyöritetty. Pelkoja on paljon. Ja ainoa mahdollisuus on ”rakkaus karkottaa kaiken pelon”. Oikea ja konkreettinen rakkaus, ei mikään teoriassa rakastaminen.

Rakkaudessa tarvitaan ilmeisesti antamista ja vastaanottamista. Jeesuksen opetuslasten jalkojenpesu oli siitä hyvä esimerkki. Pietari kielteli aluksi kovasti palveluksen vastaanottamista. Ei sekään ole helppoa. Itsekin nyt mietin kuin ihanaa olisi, jos juuri nyt joku oikeasti haluaisi tulla tiskaamaan asioitani, tuomaan jotain ruokaa, vaikkei ruokahalua olekaan ja viettämään aikaa tänne sairauden pesään välittämättä mahdollisuudesta saada sama tauti kaupanpäälle. Ja jos joku nyt sitten tämmöistä ehdottaisi, niin sanoisinko kuitenkin, että ei tarvitse ja pärjään tässä ihan hyvin itse ja huomenna varmaan jo jaksan ihan ok ja parempi ettet tule ettet sairastu, kun tämä on aivan kauhea tauti – keuhkot lentää kohta pihalle. Niin, en tiedä kumpaa vastaisin. Todennäköisesti jälkimmäistä, vaikka ensimmäistä pohjimmiltaan kaipaisikin. Että tämmöistä tämä sitten on.. Ehkä joskus on vielä tarpeeksi heikko.. Toivottavasti..

Teitä oppimassa

Terveisiä ihanasta maasta. Viikon olin Israelissa ja viikon olen ollut sitten jo Suomessa. Aioin ensin kirjoittaa ”viikon olen ollut takaisin kotona”, mutta Israelista palattua on hämmentävää kirjoittaa niin, koska siellä tuntuu myös hyvin kotoisalta. Välillä tuntuu siltä että kotimaa tai ainakin toinen kotimaa on siellä, mutta kotitalo on täällä.. Eli kotikopissani olen ollut viikon.

Oli siis hienoa olla taas Israelissa. Tämä oli minun 8. kertani siellä. Tämä oli muista siinä poikkeava matka, että nyt olin ensi kertaa selkeästi omatoimisesti liikkeellä ja liikuin yksikseni enemmän kuin aiemmin, kun yleensä olen ollut aina jonkunlaisen ryhmän mukana. Kuljin yksin tai siskoni tai ystäväni kanssa paikallisbusseissa ja raitiovaunulla. Kuljin myös itsekseni Jerusalemissa, mitä en ole ennen päässyt tekemään, kun on aina ollut ryhmän mukana. Jotenkin nämä tällaiset itsenäiset kokemukset toivat suhdetta maata taas lähemmäksi. Minun on ehkä vaikea kokea syvästi asioita, jos iso lauma häärää ympärillä ja joku muu määrää aikataulun. Itsekseen liikkuessa koen paremmin olevani osa kaupunkia, maata ja sen elämää. Mutta toki oli hienoa, että seuraakin matkalla oli. En nyt todellakaan olisi yksin halunnut olla koko viikkoa, mutta ne hetket olivat hyviä myös.

Viikon ohjelmaa en ollut kovasti suunnitellut etukäteen – jotain ajatuksia oli kyllä. Kaikki päivät olivat hyviä, mutta erityisen hyviksi päiviksi tulivat ne, joille en ollut suunnitellut etukäteen yhtään mitään. Parina päivänä aamulla pyytelin erityisesti Herran johdatusta päivään, kun en yhtään tiennyt mitä olisin sinä päivänä tehnyt. Näistä päivistä tuli tosi hienoja ja sisällöksi tuli juttuja, joita en olisi etukäteen voinutkaan suunnitella. Joistain päivistä minulla taas oli etukäteisajatuksia aika paljon ja sitten kun asiat eivät menneetkään ihan niin kuin olin ajatellut, niin siitä taas seurasi jonkinasteista harmitusta, joka jäi vähän varjostamaan sitä ihan parasta juttua.

Matkan jälkeen olen ollut taas aika syvissä vesissä miettien monenlaisia. Yksi on juuri tämä Jumalan tahto/oma tahto. Tuolla matkalla oli jotenkin selvää, kuin kaikki harmitukset johtuivat omasta tahdosta. Ja siitähän ne murheet arjessa yleensä muutenkin johtuvat. Kuitenkin olen kiitollinen Jumalalle siitä, että vuosien varrella hän on niin paljon vahvistanut tahtoani. Jumalan tahdolle alamaisuus oli asia, jonka ymmärsin alussa aivan väärin. Toisten ihmisten tahtoa mukaileva henkilö ymmärtää asian helposti niin että Jumalakin haluaa että ihmisen tahto on nujerrettu eikä hän enää itse halua mitään – on vain ihan että ”aivan sama mitä tapahtuu” kaikelle. Tästähän ei ole kysymys, vaan Jumalan teistä ja rakkauden ajatuksista terveen tahtoelämän kanssa. Muuten päätyy vain toisten ihmisten tahdon mukaan menijäksi. 

Eilen aloin miettiä synnin käsitettä. Raamatussa on paljon vaikeita sanoja, jotka ovat tulleet Suomen kieleen käännösten kautta ja joita on vaikea ymmärtää ilman selitystä. Kun surffailin netissä ja etsin tietoa synti-sanasta hämmästyin saadessani selville, että Raamatussa on monta sanaa, jotka ovat suomeksi käännetty aina synniksi, vaikka kyse on eri sanoista ja merkityksistä. 

Heprean ja kreikan synnin pääsanan juurimerkitys on ”erehtyä maalista”. Synti tarkoittaa siis suuntausta pois Jumalasta ja Hänestä erossa elämistä. Tästä seurauksena on sitten tietysti hyvin monenlaista. En osaa kunnolla ehkä selittää miksi, mutta jotenkin tässä aukesi itselle jotakin uutta. Jos synti-sanaa ei ymmärrä oikein se saattaa saada valtavan suuret ja ehkä mystisetkin mittasuhteet, jonka alle vaan jää häpeämään syyllisyydessään syntisyyttään. Kun synti on harhaanmeno Jumalasta, on selvää että Jeesus ja elämä Hänessä on tie takaisin yhteyteen ja oikeaan suuntaan. Ongelman ydin on poistunut eikä se enää hallitse. Minua auttoi myös ymmärrys siitä, että ensimmäinen syntiinlankeemus tapahtui selkeästi jo ennen ihmisten olemassaoloa. Enkeliruhtinas otti oman päänsä ja oman tahtonsa ennen Jumalan tahtoa ja alkoi kapinansa tullen Saatanaksi ja Jumalan vastustajaksi. Kun ihminen kuvittelee tekevänsä itsenäisiä oman tahtonsa hienoja suunnitelmia ilman Jumalaa ja Jumalan Sanaa, hän todellisuudessa tekee sitä mitä Saatana tahtoo ja elää todeksi sitä kapinaa ja itsenäisyys on puhdas illuusio.

Kiitos siis Jumalalle Pyhästä Hengestä, jonka Hän on omilleen antanut sinetiksi ja johdattajaksi Jumalan tiellä:”Niillä, jotka elävät lihan mukaan, on lihan mieli, mutta niillä, jotka elävät Hengen mukaan, on Hengen mieli. Lihan mieli on näet vihollisuutta Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu eikä voikaan alistua Jumalan lain alle. Ne jotka ovat lihan vallassa, eivät voi olla Jumalalle mieleen. Te ette kuitenkaan ole lihan vallassa vaan Hengen, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa. Olemme siis velkaa, veljet, mutta emme lihalle elääksemme lihan mukaan, sillä jos te elätte lihan mukaan, teidän on kuoltava, mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää. Kaikki, joita Jumalan Henki johdattaa, ovat Jumalan lapsia.” (Room. 8:5,7-9,12-13)

Tällaisia nyt tällä kertaa..

Kivoja kanoja Jerusalemissa.

Lehtimajanjuhla

”Kun olet korjannut sadon puimatantereeltasi ja viinikuurnastasi, vietä seitsemän päivää lehtimajanjuhlaa. Seitsemän päivää vietä juhlaa Herran, sinun Jumalasi, kunniaksi siinä paikassa, jonka Herra valitsee. Herra, sinun Jumalasi, siunaa kaikki sinun satosi ja kättesi työt. Siitä kaikesta sinun tulee iloita.” (5. Moos. 16:13,15)

Sato on vihdoinkin saatu maatilalla korjattua ja sitten on lehtimajanjuhlan aika. Tänä vuonna lehtimajanjuhla alkaa 27.9. illalla ja olen nyt menossa ensimmäistä kertaa Israeliin tänä juhla-aikana. Maatilalta tulee eräs toinenkin mukaan, joten tämä lehtimajanjuhla sadonkorjuun jälkeisenä juhlana tuntuu hyvin konkreettiselta.

Raamatun kalenterissa kevään juhlia ovat pääsiäinen ja viikkojuhla (helluntai) ja syksyn juhlia pasuunansoiton päivä, suuri sovituspäivä ja lehtimajanjuhla. Jeesuksen ollessa maan päällä ensimmäistä kertaa hän täytti pääsiäisen olemalla itse pääsiäiskaritsa ja Pyhä Henki vuodatettiin helluntaina, joka on siis ensisadon juhla (Israelissa ensimmäinen viljasato valmistuu jo keväällä). Ilmeistä on että Jeesuksen toinen tuleminen täyttää syksyn juhlien vertauskuvallisuuden ja siksi nyt kiinnostus niitä kohtaan on ainakin itsellä kasvamaan päin. Sakarjan kirjassa kerrotaan kuinka aikojen lopussa tullaan Jerusalemiin viettämään juuri lehtimajanjuhlaa (Sak. 14:16). 

Toisaalta Paavali nuhtelee galatalaisia: ”Te seuraatte tarkoin päiviä, kuukausia, juhla-aikoja ja vuosia.” (Gal. 4:10). Toisaalla taas hän sanoo: ”Älköön siis kukaan tuomitko teitä syömisen tai juomisen tai jonkin juhlan, uudenkuun tai sapatin vuoksi. Nehän ovat vain varjo siitä, mikä oli tulossa, mutta itse todellisuus on Kristuksessa.” (Kol. 2:16-17) 

Enemmän kuin varjoon, haluan tutustua Jeesukseen itseensä, mutta olen iloinen siitä, että saan nyt olla menossa myös lehtimajanjuhlille. Jeesus itsekin toimi lehtimajanjuhlien suhteen vähän salaperäisen oloisesti täällä ollessaan. Hän sanoi veljilleen: ””Menkää te juhlille. Minä en vielä lähde näille juhlille, koska minun aikani ei ole vielä tullut.” Näin hän sanoi ja jäi Galileaan. Mutta kun Jeesuksen veljet olivat lähteneet juhlille, silloin myös hän lähti sinne, ei julkisesti vaan salaa.” (Joh. 7:8-10) Tässä Jeesuksen toiminnassa on aivan kuin jotakin vertauskuvallista siitä, että hänen ollessaan maan päällä ensimmäistä kertaa ei ollut vielä hänen aikansa lehtimajanjuhlille – siis että hän oli tullut pääsiäisuhria varten  - ei vielä lopullista sadonkorjuujuhlaa varten. Kuitenkin hän meni lehtimajanjuhlille salaa ja oli siellä väkijoukon mukana – eli ei hän sitäkään juhlaa torjunut eikä kumonnut, ei vain ollut vielä sen täyttymyksen aika.

Kuitenkin noillakin lehtimajanjuhlille Jeesus kyllä puhui myös, mm. ”Juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus nousi seisomaan ja huusi: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun tyköni ja juokoon. Joka uskoo minuun, niin kuin Raamatussa sanotaan, hänen sisimmästään juoksevat elävän veden virrat.” Tämän hän sanoi Hengestä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan. Sillä Henki ei ollut vielä tullut, koska Jeesusta ei ollut vielä kirkastettu.” (Joh. 7:37-39)

Minäkin nyt sitten lähden juhlille hiippailemaan. Kuulostelemaan olisiko Jeesuksella jotakin asiaa, mitä hän näillä juhlilla haluaisi sanoa. Viikon päästä Israelissa, jos Herra niin suo.

Mahdollisuus muutokseen

Kaksi viikkoa sitten edellisen kerran kirjoittaessani oli puintikausi alkutekijöissään. Nyt ollaan lopputekijöissään olemisen puolella ja on saanut olla kiitollisena säistä ja monesta muustakin asiasta. Monenmoista muutakin on näihinkin viikkoihin sopinut – ja ihan sitten taas niitä monenkirjavia tunteita ja havaintoja omasta itsestä ja käyttäytymismalleista erilaisissa tilanteissa, joista vuosien varrella olen jo paljonkin kirjoitellut. Eipä vain näy loppua tulevan erilaisten prosessointien tarpeille. Monesti olen kuullut verrattavan ihmisen sielunhoidollista prosessia sipulin rakenteeseen ja sen avaamiseen. Että aina löytyy seuraava ja seuraava kuori. Itsekin aina suvantovaiheissa ja helpommilla hetkillä ehtii luulla, että nyt ei jatkossa ehkä enää nouse esiin paljon mitään kipeitä ja vaikeita asioita, niin kas kummaa, kohta jo taas on uusien asioiden äärellä ja jotenkin uudessa ”syvyydessä” niissä jutuissa. Kerroksessa jota ei tiennyt olevankaan olemassa, mutta että johonkin kiveen lapio taas karahti ja taas tulee tarve kaivaa lisää.

Kuluneen kahden viikon aikana sain käydä mm. hyvän keskustelun erään ystäväni kanssa. Aiheena siinä oli eläminen ylikontrolloivassa ihmissuhteessa. Meillä molemmilla oli paljon kokemusta siitä, mitä on eläminen, kun lähellä on ihminen, jonka sisimmän jonkinlainen kipeys ja pelkotila johtaa toisten kontrollointiin. Tunnustimme kärsivämme siitä vihasta, joka tilanteesta nousee ja vaikeudestamme rakastaa vilpittömästi. Puhuimme riidoista ja siitä taistelusta, joihin päätyy pienistäkin arjen asioista. Häkkilinnun elämästä ja kuitenkin halusta rakastaa tätä lähimmäistä ja luottamusta nähdä, että Jumala voi kaiken. Ettei kuitenkaan halua hylätä eikä jättää, vaan pysyä ja luottaa ja opetella näkemään hyvää.

Itsellä jotenkin tuntuu paljastuvan uusia ja uusia jotakin sisäisen kireyden kerroksia. Suurta vaikeutta olla lopulta armollinen itselleen ja sitten myös aidosti muille. Olin tuossa taannoin esimerkiksi eräässä tilaisuudessa, jossa oli minulle entuudestaan paljon tuntemattomia ihmisiä ja muutenkin hyvin uusi kuvio, jonka toimintakulttuuri oli vieras.  Koska vuosien varrella olen jonkin verran vapautunut, enkä aivan täysi tuppisuu enää, niin kuin joskus aikaisemmin, sanoin siellä sitten yhden jutun. Jälkeenpäin tajusin, että sitä ei ehkä olisikaan saanut sanoa. Ja sitten jäinkin perinteiseen itseensäkäpertyvään kieriskelyyn ja ahdistukseen miettimään tätä ”möläytystä”. Eikä tässä kieriskelyssäkään ole lopulta kyse muuta kuin kovin tiukasta itsekriittisyydestä. Sanominen ei ollut pahansuopa tai mitään sellaista. Aito virhe se tosin saattoi olla. Ja virheiden kanssa minulla on edelleen aika vaikeaa. Että mieluummin on helposti tekemättä asioita, ettei vaan tule virheitä, joiden kanssa ei osaa pysty oman sisäisen syyttäjänsä kanssa elämään. Sillä sisäisellä syyttäjällä on edelleen kova kieli ja se on minua kohtaa armoton ja saattaa haukkua täysin pystyyn pienissäkin arjen asioissa.

Näissä tunnelmissa ehdin sitten jo lainata kirjankin ”Syyllinen olo – syystä vai suotta?” (Valtavaara, 2014). En ole kirjassa päässyt vielä alkua pidemmälle, mutta ehdin jo huomata vaikeuden kohdata itsessäni sen aidonkin syyllisyyden. Kun väärää syyllisyyttä on paljon, aitoa syyllisyyttä on hyvin vaikea kohdata. Mieleen nousee asioita, joissa on tehnyt aidosti väärin, mutta niiden tunnustaminen on hyvin vaikeaa, kun tuntee itsensä läpikohtaisin häpeällisen syylliseksi.  Terveessä tilanteessa voisi ajatella, että tässä jossakin jutussa  tein väärin, mutta siitä huolimatta en ole jotenkin täysin kauhea, vaan kuitenkin ihmisenä ja persoonana rakastamisen arvoinen. Tässä on vielä paljon armon tarvetta ja nöyrtymisen tarvetta myös. Että Jumalan armo ja rakkaus hoitaisi ja pehmentäisi sydäntä niin että sitten uskaltaisi myös aitoja syntejä kohdata ilman että tarvitsee jäädä pelkoon hylätyksi tulemisesta. Väärä syyllisyys tekee hyvin sokeaksi, kun ei sitten uskalla eikä pysty näkemään niitä asioita, joista oikeasti olisi hyvä tehdä parannusta. Jää vain pyörimään omaan muka kelpaamattomuuteensa eikä pysty näkemään sen pidemmälle.

Syyskausi on siis alkanut puinneilla ja itkuilla taas joistakin asioista. Tämä surukin on yksi kerros ja kai sekin tavallaan on hyvä vertauskuva liittyen sipulin avaamiseen. Jotenkin siis se, että kohtaa asiat surun kautta. Jos on vaikka jäänyt jotakin asiaa aidosti vaille, niin että ei jäisi katkeruuteen ja vihaan, vaan voisi aidosti surra menetystä ja sitä kautta päästää irti. Tässäkin on vielä monta asiaa kohdattavana..

Että kyllä tässä sitten taas kaiveluja tulee riittämään. Mutta kaikki on kuitenkin hyvin. Vaikka tuulee sieltä ja täältä, omassa elämässä ja nyt myös jotenkin yhteiskunnallisesti, on jotenkin rauha siitä että saa olla Kristus-kalliolla, joka kestää horjumattomana vaikka tulisi mitä.

”Turvatkaa Herraan ainiaan, sillä Herra, Herra on iankaikkinen kallio.” (Jes. 26:4)