Kaksi päivää olen nyt ollut traktorissa. Kanoille (ja vähän muillekin) kauraa ja hernettä on mennyt maahan. Olen tähän mennessä ajanut vain kylvökonetta.
Fiilikset ovat olleet raskaanoloiset. Päässä on meinannut pyöriä vain synkkiä ajatuksia. Se on surku, kun ympärillä on niin upea kevät. Onneksi sentään lämmönsietokykyni on hyvä, sillä jollekulle kevätkylvöt hellelukemissa voivat olla aika rankka juttu. No, kyllä sitä itsekin ehkä vähän huonommin kuumuuden takia jaksaa olla traktorissa kuin viileämmässä, mutta tavallaan silti lämmöstä tykkäänkin. Minulla ei Suomessa ole koskaan ollut liian kuuma. Sopisin varmaan paremmin jonnekin tropiikkiin.
Ovat nyt olleet tosiaan aika ykstoikkoisen masentavia kaikki ajatukset traktorissa, ei mitään ylistyslauluja mielessä, vaikka yleensä laulelen usein yksikseni. Väkisin vaan kelaa maatilan asioita. Kylvöhommissa on eilen ja tänään ollut ”peruskalusto” eli kaksi naista ja yksi vanhus. Itse jaksoin olla tänään 8 tuntia hommissa, mutta sen jälkeen oli hetken aikaa jotenkin itkettävä olo, olisin halunnut pois jo aiemmin. Ihmeellistä on se, että 70+ jaksaa painaa, mutta toisaalta hänelläkään ei ole mitään vaihtoehtoja. Niin kuin ei meillä kellään. Tai siltä tuntuu ainakin.
Maatilan omistus on nyt meillä kahdella naisella. Miten meillä voi olla asiat aina niin erilailla kuin ihmisillä yleensä.. En tunne ketään muita sisaruksia, joilla olisi maatila.. Olen käynyt sukupolvenvaihdos luennoilla kuuntelemassa kuinka tarkkaan harkiten maatilan sukupolvenvaihdos tulee tehdä jne. Ihan eri tyylillä on meillä menty, ei ole suunnitelmiin kyetty. Minä olen vain rukoillut Jumalan johdatusta, muuhun en ole pystynyt. Jossakin muussa asiassa on kokenut paljon enemmän Jumalan viitoitusta kuin tässä, tässä tyyli on lähinnä tuntunut ajopuumeiningiltä: seuraava sukupolvi jatkaa niin kuin 10 aikaisempaakin. Tämä vain meni näin, uskossa on tila otettu vastaan ainoastaan luottaen, että Jumala nämä asiat jotenkin järjestää. Ja jos on tarkoitus jossain vaiheessa luopua tilasta, niin tapahtukoon sitten sekin, mutta ei nyt tässä vaiheessa ole osannut sitäkään tehdä.
Sitä minä sitten olen nyt traktorissakin miettinyt, että saanko koskaan tulevaisuudessa uskovista veljistä ja sisarista kanssatekijöitä ja toimijoita tilalle. Voisiko se olla mahdollista? Jotkut sanovat, että sitten kun uskovia aletaan vainota Suomessakin, niin sitten kyllä tulee yhteistyötä. Mutta en minä nyt mitään vainojakaan haluaisi tämän takia alkaa odottelemaan. Eikö voisi olla käytännön yhteistyötä ilman, että pitää olla jotkut ihan hirveät ajat? Eikö rakkaus voisi tuoda ihmisiä toistensa yhteyteen arjessakin eikä se, että se on kerta kaikkiaan viimeinen hengissäselviytymisvaihtoehto ja että sitä ennen ei voi kuvitellakaan mitään yhteistyötä (muuta kuin ns. ”hengellisissä” asioissa)? Olisi ihanaa, jos uskovien yhteyttä olisi enemmän ihan arjen asioissakin ja Apt. 4:32 ”ja uskovaisten suuressa joukossa oli yksi sydän ja yksi sielu" totta jo tänään monenlaisissa erilaisissa asioissa (suurimmat esteet tähän tosin löytyvät varmaan itsestäni).
Jos sateet, konerikot tai muut sellaiset eivät kovasti keskeytä kevätkylvöjä, niin noin viikossa ne ovat ohitse (no niin, juuri kuulinkin että kylvökoneen vantaan varsi on vääntynyt ja pitää hommata uusi. Käteviä korjaajia ei ole saatavilla ja uuden osan saa kenties vasta tiistaina..)). Mutta ei tässä siis nyt tänäkään vuonna suinkaan mitään hätää ole, minun pääni vain velloo ja mieli matelee, mutta onhan tässä pari päivää homma sujunut sinänsä ihan hyvin tällä peruskalustollakin (ennen kuin kuulin tästä vääntyneestä vantaasta..). Taas kerran, päivä kerrallaan. Ja Jumala tietää parhaat aikataulut aivan kaikelle, parhaat minullekin.
