Tauluthan muodostuvat yleensä maalauksesta ja raameista. Hienokin maalaus ilman kehyksiä on puutteellinen ja raamit taas ilman maalausta merkitystä vailla. Tärkeää on vielä kehysten ja maalauksen yhteensopivuus; tavalla tai toisella vääränlaiset kehykset pilaavat hienonkin maalauksen.
Kukkotaulussa raamit päästävät hyvin kukon oikeuksiinsa, mutta yhdessä taulussa mikä minulla täällä on, itseä nimenomaan häiritsevät kehykset. Ne ovat mielestäni aivan liian prameat ja vetävät katseen raameihin maalauksen sijaan. Kehysten kun kuuluisi korostaa taulua eikä itseään.
Kehykset ja maalaukset ovat puhuneet itselleni vertauskuvallisesti ihmisen osuudesta ja Jumalan osuudesta. Ihmiset ovat kehyksiä ja Jumalan antamat asiat maalauksia. Pointti olisi Jumalan asioiden esiin tuominen eikä ihmisen itsensä korottaminen. Että Jumala saisi kunnian eikä ihminen. Kuitenkin Jumala toimii ihmisten kautta, kehyksiä tarvitaan eivätkä ne ole turhia. Tavalla tai toisella piloilla oleva kehys ei sekään anna kunniaa maalaukselle.
Inhimillistä tavallaan on se, että maalaus on pieni ja kehykset suuret. Ihminen haluaisi luonnostaan huomiota itselleen (tai ainakin minä haluaisin, luulisi että joskus joku muukin..) Jos joku väittää toisin, voi kyse olla myös huonosta itsetuntemuksesta. (Jossain lehdessä oli kerran jonkun henkilöhaastattelun otsikkona tyyliin ”Koskaan en ole halunnut huomiota ja kiitosta itselleni, vaan olen aina halunnut auttaa muita”. Ja tämä tosiaan sanottu toimittajalle.. Vaatimatontako oikeasti..?)
Jumalan asioiden esiin tuomisessa raamit kyllä helposti peittävät maalauksen. Tietysti Jumala sitten tekee työtään, maalaus suurenee ja raamit pienenevät (+sorvautuvat ja kaunistuvat) sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi. Raamien pienenemisprosessi on yleensä pitkä ja hiova, ennen kuin kunnolla edes maalausta pääsee näkyviin, niin että sen muut huomaisivat. Sama systeemi silti kaikilla uskovilla kuin mitä Johannes sanoi Jeesuksesta: ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.” Ongelma tuppaa ainakin itsellä se, mitä Jeesus sanoo: ”Te kärkytte kunniaa toisiltanne ettekä etsi sitä kunniaa, joka tulee yhdeltä ja ainoalta Jumalalta.”
Nöyryyttä ei voi kellekään opettaa tai kukaan ihminen ei voi päättää alkaa nöyräksi, muuten siitä tulee nöyristelyä ja ulkokultaisuutta, millä ei ole mitään arvoa vaan suuresti haittaa. Jumala yksin voi antaa oikeanlaisen nöyrän sydämen, joka palvelee aidossa Jeesukselta tulevassa rakkaudessa eikä etsi omaansa (”rakkaus ei kadehdi, ei kersku,.., ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa”..). Jumalan tekemä nöyrryttäminen on valtavan ihana asia: ”Ennen kuin minut nöyryytettiin, minä eksyin, mutta nyt minä noudatan sinun sanaasi”, ”Hyvä oli minulle, että minut nöyryytettiin: niin minä opin sinun käskysi.” ”Uskollisuudessasi sinä olet minut nöyryyttänyt.”
Jumala myös korjailee ihanalla tavalla rikkimenneitä kehyksiä, eikä ollenkaan vähättele niiden kuntoa. Jumalalla on aikaa huollattaa ja eheyttää kehyksiä. Silloin ne parhaiten palvelevat sitä tarkoitustaan, johon ne on tarkoitettu. Ja varmasti jokainen kehys on tarkoin suunniteltu juuri tietynlaista maalausta varten. Jumalan kunniaksi.
